lauantai 22. syyskuuta 2018

Äidin ja pojan yhteiset synttärit

Siitäkin on jo pari viikkoa aikaa, kun meillä juhlittiin neljävuotiasta, mutta samana päivänä juhlittiin myös jotain toistakin, 26-vuotiasta kahden pojan äitiä.


Meidän muruhan syntyi kolme päivää yli lasketun ajan, vähän ennen puolta kahdeksaa sunnuntaiaamuna, aamuna kun täytin kaksikymmentäkaksi. Voisin sanoa elämäni parhaaksi syntymäpäiväksi vaikka kivuliaasti alkoikin. Ja niin me ollaan juhlittu siitä asti syntymäpäiviä yhdessä. Vaikka aina vannonkin järjestäväni juhlia pojalle, en suinkaan itselleni, johon veljeni aina vastaa tulevansa meidän molempien synttäreille. On se kai uskottava.

Ja niin me siis juhlittiin jälleen synttäreitä yhdessä, vaikka toki meidän esikoinen sai vetää pääroolia koko päivän. Ei silti tätä äitiäkään oltu unohdettu, vaan sain ihan omiakin lahjoja eikä meidän tarvinnut jakaa murun uusia pikkulegoja.

Kun poika täytti neljä, täytti äiti kakskytäkuus. Silti kakkua koristi neljä kynttilää ja pöydältä löytyi paloautoja murun toivomaa paloautoteemaa myötäillen. Ikkunaa vasten roikkui punainen nelosen muotoinen ilmapallo, täytekakku oli pelkkää suklaakakkua nelivuotiaan pyynnöstä mutta toki sain itse päättää kaiken muun. Siispä kaverina komeili porkkanapiirakka ja suolaisena täytettyjä croissantteja sekä kinkkujuustopiirakkaa.

Mutta pakko kehua, kakku oli taivaallista! Jos rakastaa suklaata toi tuo kakku palan taivasta mukanaan, niin hyvää se oli, ja tuhtia! Täyttä suklaata. Suunnittelin jo mitä kaikkea muuta kakkutaikinasta voikaan loihtia, ja takuuvarmasti tulee vielä loihdittua herkkua jos toistakin. Ja pikkumies tykkäsi myös, tykkäsi kakusta ja tykkäsi synttärijuhlistaan, sanojaan lainaten: juuri tälläisiä synttäreitä mä toivoinkin. Sanoisin siis päivän onnistuneeksi, jos pienempi sankari on tyytyväinen, on samalla äitikin. Ylpeä ja onnellinen nelivuotiaan pojan äiti.

 

Vaan kyllä se meidän isimies pääsee helpolla, kun muistettavana on tähän asti ollut vain yksi juhlapäivä, kunnes kesä toi siihen pienen muutoksen tuodessaan kuopuksen ja uuden juhlapäivän. Vaikka eihän noita voi unohtaa, meidän murujen juhlapäiviä. Ne on niitä vuoden tärkeimpiä. Mutta nyt on juhlat juhlittu hetkeksi, aina sinne jouluun asti. Joka sekin on jo aivan pian ja osa lahjoistakin on jo tilauksessa, heh.


♥ Laura

maanantai 17. syyskuuta 2018

Gluteeniton omenavispipuuro

Meillä syödään hurjan paljon puuroa, aamulla ja illalla, riisipuuroa ja kaurapuuroa ja kaikkea siltä väliltä, sekä tietenkin yhtä suosikeistani - vispipuuroa.

Vispipuuro saattaakin olla tällä hetkellä puuroista se ainoa, joka ei ainakaan vielä ole kelvannut tuolle meidän nelivuotiaalle. Toisin kuin isille, joka alkuun vannoi ettei pidä vispipuurosta aina siihen päivään asti kun kerran uskalsi maistaa tekemääni visparia. Ja niin hän tänä päivänä pitää siitä aamupalalla, illalla kun ei kuulemma sovi syödä puuroa. Siis isin mielestä.

Paras vispipuuro syntyy tietenkin puolukoista, tai ainakin syntyi. Kunnes tein ensimmäistä kertaa omenavisparia ja se vei kyllä voiton. Aivan ihanaa, niin hyvää ja herkullista, ihan täydellistä vispipuuroa. Ideahan lähti noista meidän omenoista joita esikoisen kanssa saatiin käydä ystävän äidin puusta poimimasta ja joita on yhä edelleen jäljellä monen omenasoseen ja kerhoeväänkin jälkeen. Ja niin niitä pääsi myös ihanaan vispipuuroon, joka syrjäytti meidän perinteisen puolukkapuuron mennen tullen.

Hieman kanelia päälle, loraus maitoa ja lusikka kouraan, oli sitten aamu tai ilta. Koska mun mielestä puuroa voi syödä koska tahansa.


Gluteeniton omenavispipuuro

1 kg kuorittuja ja pieneksi paloteltuja omenoita
Kanelia
2 dl vettä + 1,2 l vettä
1/2 - 1 dl sokeria
2 dl riisijauhoja
2 1/2 dl vispikermaa
Lusikallinen vaniljasokeria

Laita kuoritut ja paloitellut omenan palat isoon kattilaan ja lisää 2 dl vettä sekä reilusti kanelia.
Keittele omenan paloja, kunnes ne ovat pehmenneet, eli noin 15 minuuttia.
Soseuta pehmeät omenat sauvasekoittimella hienoksi soseeksi.
Laita kattila takaisin levylle, lisää reilu litra vettä ja sokeri.
Lisää riisijauhot koko ajan sekoitellen ja keitä samalla sekoittaen 10-15 minuuttia.
Kaada puuro isoon kulhoon jäähtymään.
Vatkaa yleiskoneella tai sähkövatkaimella jäähtynyt puuro, lisää vatkauksen alussa vispikerma ja vaniljasokeri ja vatkaa puuro kuohkeaksi.
Tarjoile jääkaappikylmänä kanelin ja maidon kanssa tai ihan vaan sellaisenaan.

♥ Laura

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Kaupallinen yhteistyö Blå Band ja couscous-haaste

*Kaupallinen yhteistyö Blå Band

Me päästiin mukaan kokeilemaan Blå Bandin couscous-kasvispataa, jonka ideana olikin tuunata kyseisestä pata-aineksista oma versio. Mullahan oli ajatus valmiina jo siinä vaiheessa, kun ilmoitin olevani mukana kyseisessä haasteessa, ja se idea lähti tietysti suoraan siitä, mistä meidän perheessä tykätään.

Pata-aineksista voisi tehdä mielin määrin eri variaatioita, mutta kun meillä asuu kaksi vähän nirsompaa herrasmiestä, joka rajaa heti kaikki kasvikset ruoanlaitosta pois. Niinpä pataan pääsi kanaa ja se tärkein aines eli hunaja. Tuloksena siis hunajainen kana-couscouspata. Ja sehän maistui!

Valmistamani hunajainen kana-couscous sopii parhaiten kiireisiin arki-iltoihin helppoutensa ja nopeutensa ansiosta. Ruoka valmistuu käden käänteessä, isännän ollessa kotimatkalla, isomman pojan leikkiessä leikkejään ja kuopus äidin kainalossa, niin helppoa se on. Eikä maussa silti tingitä, ruoassa on paljon makua, pata-aineksista tulee pientä tulisuutta ja hunaja taas pehmentää makua ja tuo pientä makeutta. Etkä tarvitse kuin muutamaa ainesta, vartin aikaa ja nälkäisiä masuja. Onnistuu siis kaikilta!

Meillä on syöty tätä jo uudemmankin kerran, ja isäntä on saanut ruokaa myös työpaikalle evääksi. Maku ei kärsi uudelleen lämmittämisestä vaikka toki ruoka on parhaimmillaan juuri valmistettuna. Tämä hunajainen kana-couscous pääsee meidän ruokalistalle jatkossakin, aivan varmasti. Ei kun pannu kuumaksi ja kana paistumaan.


Hunajainen kana-couscous

400 g maustamatonta broilerin sisäfileetä, ohutleikkeitä tai suikaleita
1 pussi Blå Bandin couscous-kasvispata-aineksia
Hunajaa
Savupaprikamaustetta ja currya
Rasvaa paistamiseen

Leikkaa broileri suikaleiksi ja paista pannulla kypsäksi.
Mausta broileri savupaprikalla ja currylla, sekoita joukkoon reilu ruokalusikallinen hunajaa.
Valmista couscous pakkauksen ohjeen mukaan, lisää lopuksi vielä lusikallinen hunajaa ja sekoita.
Sekoita broilerin siivut couscousin joukkoon tai tarjoile ne couscousin päällä.
Nauti!


Lisää Blå Bandin couscous-haasteen reseptejä löydät täältä, jossa samalla pääset äänestämään suosikkiasi ja voit voittaa lahjakortin suosikkiravintolaasi!

Laura

perjantai 7. syyskuuta 2018

Neljävuotias

Suuret silmät, suuri sydän. Hellä ote ja herkkä mieli. Luja tahto, määrätietoinen ja auttavainen. Tiedonhaluinen, utelias ja vauhdikas poika. Ennenkaikkea rakastava. Ja niin, niin paljon muuta, kaikkea kaunista, viatonta ja täydellistä. Silkin pehmeät kädet, vaalea kihara tukka ja nauru joka sulattaa jokaisen sydämen. Vielä ripaus känkkäränkkää ja sopivasti pomotusta, näistä kaikista on meidän neljävuotias tehty, juurikin nyt, tänään nelivuotiaana.

Neljä vuotta äitiyttä, neljä vuotta elämääkin suurempaa rakkautta. Neljä elämän parasta vuotta, elämän parasta aikaa, joka jatkuu aina loppuun asti. Neljä vuotta sitten hän teki minusta äidin, teki elämästäni täydellisen ja sytytti aivan uudenlaisen rakkauden, äidin rakkauden. Rakkaus, jota ei voi sanoin kuvailla, rakkaus, jonka voi vain tuntea.

Hän on äidin esikoinen, äidin rakas ja äidin kultamuru. Hän on Leevi, Lemppu ja Lepa. Muru, kulta, rakas. Ja hän on tänään neljävuotias.


Hän on huomaavainen, hän rakastaa ja näyttää rakastavansa. Hän hassutelee ja puhuu höpöhöpö juttuja. Hän rakentaa pikkulegoja moitteettomasti. Hän hymyilee ja nauraa joka päivä, hän silittää pikkuveljen hiuksia ja antaa hyvän yön pusuja. Hän kaipaa läheisyyttä ja äidin haleja. Hän on yksi osa meitä, meidän perhettä ja hän on korvaamaton, ollut jo kokonaiset neljä vuotta.

Viidestäkymmenestä sentistä metriin ja yli viiteen senttiin. Sylivauvasta isoksi pojaksi, silti äidin sylivauvaksi. Miten paljon mahtuukaan neljään vuoteen, miten hän onkaan jo niin iso vaikka samaan aikaan hän on yhä vielä niin pieni. Äidin pieni poika. Koska onneksi se neljävuotiaskin on vielä pienen pieni poika. Vaikka isoveli onkin.


Niin paljon onnea meidän rakkaalle esikoiselle, meidän tänään jo neljävuotiaalle kultamurulle! Tänään rakennetaan uutta legon poliisiasemaa, viedään kerhoon keksejä ja huomenna juhlitaan neljävuotiaan toivomalla suklaakakulla sukulaisten ympäröimänä aamusta myöhäiseen iltaan. Hymyt korvissa asti, masut kipeinä makeasta, revittyjä lahjapapereita ja liian pitkään kukuttuja iltoja uusien leikkien tähden. Koska eikös niistä ne syntymäpäivät olekkin tehty.

♥ Laura

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Pinnasänky vai perhepeti?

Makkarissa seinän vieressä, aivan meidän sängyn lähellä on pinnasänky. Valkoinen pinnasänky isoveljen jäljiltä, toinen reuna aavistuksen kulunut pienen tahmatassun kiipeilyjen seurauksena. Mutta kuka sitä käyttää nyt, kuka nukkuu pinnasängyssä?

Ei kukaan, ellei lasketa pehmoisia unileluja.

Eihän me tätä mitenkään suunniteltu, kovin me vauvakuumeiltiin tyhjää pinnasänkyä raskausaikana kuinka se vauva pian tuhisee siellä. Vaan eihän hän ole tuhissut siellä yhtäkään yötä, ei edes puolikasta. Jotenkin se vain meni niin, vauva tuli ja jäi vierelleni meidän sänkyyn ja niin meille tuli perhepeti.


Siinä hän nyt nukkuu kaikki yönsä, ja on nukkunut aivan alusta alkaen. Ja on se niin paljon helpompaa, miksei sitä tajunnut jo esikoisen aikaan? Siinä missä silloin yöt meni enimmäkseen valvoen ja toista nukuttaen, menee nyt kaikukkain pienen nukahtaen takaisin uneen tissi suussa ja äidin jatkaessa samalla omaa untaan. Helppoa, niin helppoa ja ei lainkaan niin raskasta.

Toki me heräillään lähes yhtä paljon kuin esikoisenkin aikaan. Yleensä se on kolme tuntia unta yhteen soittoon ja tyhjä masu herättää pienen nukkujan, kun taas vatsanpurujen vaivatessa kolmeen tuntiin mahtuukin jo kolmekin herätystä. Mutta silti omat voimavarat on niin paljon suuremmat kuin viime kerralla. Oma uni saapuu heti eikä vauva herää heti kun jää yksin pinnasänkyyn. Vauva jatkaa myös omaa untaan masun täytyttyä äidin vieressä. En voi kuin kehua paljon puhuttua perhepetiä.

Mutta käy meillä peti joskus ahtaaksikin, kun esikoinen kömpii joukkoon aamuyöstä oman tyynynsä ja kolmen unipupunsa kanssa. Tosin nyt useampana yönä äidiltä ja isiltä huomaamatta on tuo isompi murunen kömpinyt meidän sänkyyn niin hiljaa ja varoen, että pienokainen on huomattu vasta herätessä tuolta meidän jalkopäästä. Hän on löytänyt itselleen sopivan tilan sieltä, ja kai se on kiva unipaikka pian nelivuotiaalle, kun kaikki tavallisesta poikkeava on aina niin kivaa ja jännää. Eikä tosin tilakaan käy yhtään niin ahtaaksi kuin jos hän pyörii ja potkii meidän välissä, vauva äidin toisella puolella turvassa.

Niin meille kävi, vauvan myötä pinnasänky jäi yhtä tyhjäksi kuin ennenkin ja syntyi perhepeti. Peti, jossa ainakin äiti ja vauva nukkuvat paremmin kuin viime kerralla. Eikä se isikään herää meidän yöllisiin heräilyihin, ainoastaan esikoisen tähden jos hän kaipaa nukuttajaa tai potkii isiä kylkeen. Mutta niin sitä kaikesta oppii, enää ei nostella vauvaa edestakaisin tai vaihdeta yövaippaa olohuoneessa. Kaikki sujuu meidän koko perheen yhteisessä perhepedissä. Pitäiskö sitä siis vaan kasata tuo pinnasänky ja viedä varastoon? Heh, ei ehkä ihan vielä kuitenkaan.

♥ Laura

maanantai 3. syyskuuta 2018

Vauvan kastelahjat

Kuopuksen ristiäisistä on jo reilu viikko, ja koko kulunut viikko meillä on sairasteltu vuoron perään. Esikoisen flunssa on käynyt läpi pian kaikki ristiäisvieraat, ainakin mitä äidin puolen sukuun tulee. Isi on meistä neljästä ainoa, joka on vielä säästynyt tältä ärhäkältä flunssalta. Eikä onneksi tuo pieninkään tunnu kovin kipeältä vaikka ääni onkin hiukan kulunut.

Mutta flunssaa tai ei, meidän pienokainen sai mitä ihanimpia kastelahjoja. Toki osan niistä jo tiesin etukäteen, mutta tuli sieltä muutamia ylläreitäkin. Toivottiin samoja lahjoja kuin esikoisellekin, ja mikä oli minulle se tärkein, oli tietysti kummilusikka. Ja niin muru sen myös sylikummiltaan pyynnöstäni sai.

Kummilusikka löytyy meiltä kaikilta, niin minulta ja sisaruksiltani, kuin myös isiltä ja tietenkin pikkuisen isoveljeltä. Se oli jo esikoisen ristiäisissä itselleni tärkeää, että veljeni ja samalla esikoisen kummisetä antoi pojalle oman kummilusikan. On siis selvää, että toivon meidän kaikkien lasten sellaisen saavan omalta kummiltaan kastelahjaksi.


Eetun kummilusikka on ihana, yksinkertainen ja kaunis. Haikara koristaa lusikan vartta ja nimi sekä syntymätiedot löytyvät lusikan takaa. Ja mikä ihana lisä, lusikan kanssa samassa rasiassa on myös hopeinen enkeliriipus, näin hän sai kummiltaan suojelusenkelin elämäänsä, jota poika voi kantaa mukanaan niin halutessaan. Vaikka kulkee ne enkelit elämän tiellä mukana muutenkin.

Toiselta kummiltaan muru sai aivan ihastuttavan valokuva-albumin nimellä varustettuna. Näin saan äitinä kunnian täyttää tuon albumin pojan lapsuuden kuvilla, aina viimeiseen sivuun asti. Tälläistä albumia ei esikoiselta löydykkään, mutta ajattelin sellaisen itse vielä hänelle hankkia.


Mummilta, omalta äidiltäni muru sai lasten muumiastiaston, aivan kuten isoveljensäkin sai. Toki kuosi on vaihtunut, mikä on vain kiva. Tätä mummilta toivoinkin, ja niin hän oli itsekin sitä ajatellut. Vaikka tällä kertaa kävikin niin, että joku muukin ajatteli samaa, nimittäin toisen sedän lahjan kääröistä löytyi samanlainen, sama muumipeikko mukin ja lautasen kyljessä. Mutta sepä ei haittaa, kyllä niille käyttöä piisaa molemmille.

Toinen omista veljistäni, murun enoista, hankki kastekehyksen, vaikka tässä tapauksess voi kyllä sanoa minun hankkineen sen. Nimittäin murun keskimmäinen nimi oli yllätys (kerrankin kun me ei oltu miehen kanssa ehditty sitä laulaa joka suuntaan) ja näin ollen täytyi mun täyttää kehyksen kaiverrustiedot. Valitsin murulle niin suloisen muumikehyksen, jossa komeilee koko muumiperhe. Enää puuttuu keskeltä se kaikkein tärkein, pikkumurun oma kuva.

Vastaavasti kastekehys löytyy myös isoveljeltä, jonka tuo sama eno silloinkin hankki, ja näin toivoin hänen hankkivan myös tämän. Ja ettei vaan muumit loppuisi kesken, sai murunen omalta tädiltäni myös ihanat muumihahmot, joita saattaa löytyä jatkossakin lahjakääröistä Karhulan tädiltä, kuten veljensäkin sai kaikki muumilaatat, joista saatiin pojan seinälle upea muumipuu. Eihän me siis mitään muumihörhöjä olla meidän suku, ainakaan mitä meihin naisiin tulee.


Mutta lahjat oli kaikki täydellisiä, juurikin meidän näkösiä ja meidän pojalle sopivia. Vaikkei ne lahjat mitään tärkeimpiä juttuja ole, vaan se kaste ja yhteinen kastejuhla, mutta onhan ne osa sitä ja ihania muistoja pojalle.

 Kiitos vielä kaikille ♥ Laura