sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Tänään ja vuosi sitten

Tasan vuosi sitten samana päivänä heräsin aamuyöllä ja suuntasin raskaustesti kourassa vessaan aamuneljän pintaan. Käänsin testitikun oitis nurinpäin, otin sen mukaani ja palasin sänkyyn peiton alle. Odotin hetken, pelokkaana ja samalla niin toiveikkaana. Joko meidän kahden ja puolen vuoden odotus, yritys ja toiveikkuus palkittaisiin?

Kännykän taskulampulla katsoin testitulosta. Kaksi viivaa, siinä ihan oikeasti oli kaksi viivaa! Ensimmäistä kertaa sitten esikoisen raskaustestin. En ollut pysyä nahoissani, olin onneni kukkuloilla, elin pilvissä ja sen yön unet jäivät kyllä siihen. Olin onnellinen.


Nyt tuosta päivästä on kulunut aikaa kokonainen vuosi. Vuosi! Se vuosi piti sisällään raskauden, synnytyksen ja nyt sylistäni löytyy jo nelikuinen vauva. Entäs se onni ja onnellisuus? Se löytyy sydämestäni yhä, ja se on moninkertaistunut vauvan myötä. Hän on ihana, hän on täydellinen ja hän on niin rakas. Hän on enemmän kuin toivottu, häntä on odotettu ja nyt hän on täällä, ollut jo pienen tovin. Vuosi sitten tämä päivä tuntui vielä kovin kaukaiselta, silti se kului yllättävän nopeasti ja sylistäni löytyy toinen elämän tarkoitus. Toinen lapseni.

Vuosi sitten koti oli sama, jokseenkin eri näköinen. Nyt siisti lipaston taso peittyy vaippoihin, itku kurkussa purkamani pinnasänky epäonnistuneiden yritysten lomassa jälleen koottuna jatkaa meidän sänkyä ja olohuoneen lattiaa peittää vauvan oma leikkimatto leluineen. Ruokapöytää koristaa sitteri ja äiti on osan aikaa tissi paljaana. Pyykkikori on täynnä vaikka pyykit on juuri pesty. Neljävuotiaan älämölön lisäksi kotoa kuuluu vauvan naurua. Niin kuin sanoin, kotin on sama, mutta silti täysin erilainen. Se on parempi, se on vähän täydempi ja täydellisempi.

Vuosi sitten vastaan nyt, kaksi poikaa suurine silmineen, toisella ruskeat ja toisella siniset. Molemmat katsovat äitiä rakastavasti, toinen sanoo sen jopa ääneen. Sanoisin tämän päivän olevan tuhannesti parempi vaikka muistankin tuon kyseisen päivän kuin eilisen ja sen onnellisuuden tunteen. Silti tämän päivän onnellisuus on suurempi, tämä päivä on tuhannesti parempi.

Ei voi kuin kiittää. Sulkea silmät ja lausua kiitoksen. Saa nähdä miltä näyttää tämä päivä vuoden päästä. Minkälainen onni löytyy käsivarsiltani silloin?


♥ Laura

torstai 15. marraskuuta 2018

Nelikuinen vauva

Siitä on jo neljä kokonaista kuukautta kun isimies painoi kaasupoljinta ja minä puuskutin tuskaisena vieressä tuon lämpimänä kesäyönä. Miten se tuntuukin jo niin kaukaiselta, nyt kun tuo masustani niin  kiireellä syntynyt onkin jo nelikuinen vauva. Eikä jälkeäkään enää vastasyntyneestä.

Nyt nelikuinen painaa 7,2 kiloa ja pituuttakin löytyy 62 senttiä ja risat päälle. Kasvetaan kauniisti omalla kasvukäyrällä ja vaatteissa käytetään kuuskakkosia sekä kuuskaseja, jälkimmäisiä jo paljon enemmän ja osan pienemmistä pakkasinkin jo jemmaan odottelemaan tulevaisuuden haaveita.


Tämä nelikuinen on silkkaa hymyä. Hän hymyilee herätessään keskellä yötä, hän hymyilee syödessään, ruokailun jälkeen ja aina äidin nähdessään vaikka sillä hetkellä isin sylissä aavistuksen kiukuttaiskin. Toki jos yliväsy iskee päälle, ei siihen enää äidinkään naama auta, vaan silloin ollaan ihan tosissaan vihaisia. Mutta niistä on selvitty ja selvitään jatkossakin vaikka isi välillä sen ääneen sanookin: vauvat on sitten tyhmiä. Ja tällähän hän tarkoittaa kun väsyttää, sitähän vois vaikka vaan nukkua, mutta kun ne mielummin huutaa hysteerisenä hikipäissään. Niinhän se menee, ei ne murut vielä osaa.

Nelikuinen hymyjensä lomassa myös nukkuu yönsä hyvin. Meidän normi on aikalailla kaksi herätystä yössä, ja hän nukkuu äidin vierellä, tissi suussa aina siihen asti että syvä uni antaa luvan irrottaa. Päiväunia menee kahdet tai kolmet, ulkona vaunuissa tai nykyään on opittu ottamaan pienet lisäunet tarvittaessa myös sisällä, ja jälleen se äidin tissi tiukasti siellä vauvan otteessa. Mutta ei se haittaa, kunhan toinen nukkuu ja esikoinen nauttii näistä hetkistä saadessaan katsoa piirrettyä olohuoneessa.

Nelikuinen tykkää höpötellä, innostuu mielettömästi leluista ja nousee tohkeissaan istumaan äidin avustuksella. Pari viikkoa sitten olin varma että sinä viikonloppuna opitaan kääntymään ympäri, jäi aivan pienestä kiinni ja nyt homma ei juurikaan jaksa enää kiinnostaa, vaan pitäisi ainoastaan päästä istumaan. Ja niin me sitten harjoitellaan sitä istumista, äiti ottaa käsistä kiinni ja muru yrittää oitis nousta ylös, ja niin äiti vähän auttaa ja heti kuuluu onnen kiljaisu kun ollaan ylhäällä.

Nelikuinen on myös antanut äidille muutaman naurun, ja voi hitsi vie kun se on ihanaa! Ikinä ei vaan naurata samat jutut uudestaan kun pitäisi isinkin kuulla, yritetään uusia temppuja niin muru saa taas nauraa.

Nelikuinen tykkää ihan hurjasti isoveljestään, nimittäin se isoveljenkin naama yleensä hymyilyttää ja ei kai ihme kun isoveli huomioi toista koko ajan, tunkee naamaa toisen naamalle ja lässyttää, heiluttaa käsistä ja pitää hyvänä. Ja miten ihanaa se onkaan, vaikka joskus se naaman tunkeminen aavistuksen meitä isompia ärsyttääkin, heh!


Nelikuinen on niin äidin muru, äidin poika, äidin pieni patukka. Ja äiti on niin rakastunut, rakastunut korviaan myöden tuohon pieneen nelikuiseen pötkylään. Vaikka oma aika on nollilla saa tuo pienokainen äidin joka kerta hymyilemään vaikka miten väsyttäiskin, on ne vaan ihmeellisiä ja niin täydellisiä. Jo nelikuisinakin.

 ♥Laura

tiistai 13. marraskuuta 2018

Isänpäivän mokkapala-pokekakku

Meillä oli aika sokerinen isänpäivä, mutta niinhän ne juhlapäivät vähän tuppaa aina olemaankin. Ja niin ne saakin olla, niinhän niiden kuuluukin olla. Aamupala alkoi kaurapuurolla, vaikka isi sai puurokulhon viereen isomman kulhollisen karkkia, joilla tuli täydentää isänpäiväkortin viesti. Ei se kyllä niitä puuron sekaan sentään laittanut vaan malttoi säästää myöhemmälle.

Mutta ei siinä kaikki, sokeria tarjoiltiin iltapalapöydässä vielä vähän lisää. Tai aika paljonkin lisää. Jos joku ei vielä tiennyt, meidän poikien isimiehen ehdoton suosikki on mokkapalat, toiselta nimeltään masaliisa, ja niin halusin tehdä vähän taikoja ja luoda niistä jotain ihan uutta.

Me ollaan syöty niitä perinteisiä mokkapaloja ja paljon, ollaan syöty kääretortun muodossa, kakkuna ja jopa kakkutikkareina, mutta nyt syötiin pokekakkuna. Ja siitä tuli kerralla uusi hitti, isimies kehui parhaaksi leipomukseksi mitä on syönyt ja meni listan kärkeen oikein ryminällä. Tätä kuulemma jatkossakin, niin hyvää se oli! Mutta ihmekkös tuo, olihan se.

Olin ensin ajatellut kehittää mokkapaloista kunnon täytekakun, mutta sitten törmäsin pokekakkuihin ja siitä se ajatus sitten lähti. Mokkapala-pokekakku. Vielä kun olisi ollut tarkka mitoissa, mutta kun ei se leipominen saa olla liian tarkkaa, ja niin tulee kaakaojauhetta heitelty vähän miten sattuu milläkin kertaa. Joten tässä oma ohjeeni isin uuteen suosikkiin, tai niin lähelle kuin suinkin mahdollista. Kaakaojauhetta kun meni suoraan purkista pariinkin otteeseen, tomusokerinkaan kanssa en ollut kovinkaan tarkkana. Eikä tarvitse ollakkaan, leipomista ei saa ottaa liian vakavasti, pitää käyttää luovuutta ja antaa mennä!

  
Mokkapala-pokekakku

Pohja: 
2 huoneenlämpöistä kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
100 g voita sulatettuna
Vähän reilu 2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl kaakaojauhetta
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 rkl vaniljasokeria
1 dl maitoa

Täyte:
1 tölkki kondensoitua maitoa
100 g tummaa suklaata
Kaakaojauhetta tuomaan lisää suklaisuutta, oman maun mukaan

Kuorrute:
50 g voita sulatettuna
Noin 250 g tomusokeria
Muutama reilu ruokalusikallinen kaakaojauhetta
Pari lusikallista vettä notkistamaan kuorrute
2 rkl vaniljasokeria

Vatkaa huoneenlämpöiset munat ja sokeri vaahdoksi.
Lisää sulatettu ja jäähtynyt voi
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää siivilän läpi taikinaan vuorotellen maidon kanssa, vältä turhaa sekoittamista.
Vuoraa pienen irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat.
Kaada taikina vuokaan ja paista 200 asteessa noin 25-35 minuuttia, tai kunnes kakku on riittävän kypsä. Kokeile kypsyyttä puutikulla, kakku saa jäädä keskeltä hieman tahmeaksi, mielummin niin kuin liian kuiva.

Irrota jäähtynyt kakku vuoasta ja valmista täyte.
Sulata suklaa ja sekoita se kondensoituun maitoon, lisää kaakaojauhetta omaan makuun sopivaksi.
Töki kakkuun reikiä melkein pohjaan asti, käytin tähän lasten muovista pitkän lusikan vartta.
Valuta reikiin täytettä, auta lusikalla ja valuta lisää aina kun täyte on valunut tarpeeksi. Näyttää että täytettä olisi hurjankin paljon, mutta itse sain käytettyä tähän lähes kaiken, pohjalle jääneen sekoitin kuorrutteen mukaan.
Laita kakku jääkaappiin ja valmista kuorrute.

Sulata voi mikrossa, lisää muut aineet ja vettä sen verran, että kuorrute on sopivaa levitettäväksi.
Levitä sitten kuorrute kakun päälle ja reunoille.
Laita kakku jääkaappiin hetkeksi odottamaan tarjoilua. 

♥ Laura

perjantai 9. marraskuuta 2018

Hurja monsterikortti isille

Selailin pinterestin syövereistä hauskaa ja sopivaa isänpäiväkorttia askarreltavaksi yhdessä esikoisen kanssa. Sieltähän jos jostain löytyy ideoita aina niin kauan kuin vain jaksaa hakea, mutta nyt halusin löytää jotain yksinkertaista ja helppoa mutta kuitenkin hauskaa ja niin myös löysin. Jälleen kerran.

Kuvassa oli neljä erilaista käsimonsteria ja arvasin että meidän murupää tykkää niistä aivan taatusti ja niinhän se tykkäskin! Tämä kortti vaan ei tullutkaan isille, koska kerhossa on jo askarreltu isänpäiväkortti joka odottaa isiä varmasa piilossa, tämä kortti tuli tietysti vaarille.

Me vietetään tänä vuonna kaksi eri isänpäivää, huomenna on isinpäivä ja sunnuntaina on vaarinpäivä. Joten pitihän vaarinkin saada ikioma kortti ja mikä sen kivempi kuin itse askarreltu.

Tämä kortti on hauska ja helposti muunneltavissa mieluisaksi. Meidän murupää vaan on aika kaavoihin kangistunut ja jos joku malli on valmiina, täytyy tehdä täysin samanlainen. Ja niin me sitten tehtiin täysin samanlainen oranssi monsterikortti pikkuveljen nukkuessa terassilla päiväunia. Paras aika yhteiselle askarteluhetkelle esikoisen kanssa. Helppoa ja kivaa!

Tähän korttiin tarvitset ihan ensimmäiseksi pienen apurin ja sen pienen apurin kädenjäljen. Lisäksi eri värisiä kartonkeja, tusseja, hassuja silmiä ja pörröistä rautalankaa tai karvapallon, liimaa ja seikkailumieltä.

Taittakaa värikäs kartonki ja piirtäkää yhdessä lapsen kädenjälki taitoskohtaan.
Leikatkaa kädenjälki irti, niin että kortti aukeaa ranteen kohdalta.
Liimatkaa monsterille silmät ja piirtäkää suu.
Leikatkaa hampaita eri kartongista tai valkoisesta paperista ja liimatkaa ne monsterin suulle.
Tällä monsterilla oli vielä karvainen tupsu päässä, joka me tehtiin pörröisestä rautalangasta ja liimattiin paikalleen.
Sisälle vielä isänpäivän tervehdys ja tadaa, kortti on valmis!

♥ Laura

torstai 8. marraskuuta 2018

Sitruunakakku vaniljayllätyksellä

Viime viikolla meidän murujen toinen mummi täytti vuosia, ei ihan vielä päästy pyöreisiin asti mutta ensi vuonna sitten. Eli olisikohan sitä ikää tullut nyt täyteen 25, ainakin oma mummini juhlapäivänään väitti kiven kovana täyttävänsä aina vain uudelleen sen kaksikymmentäviisi. Ehkä sama pätee myös meidän poikien mummiin? Tai ehkä molempiin mummeihin.

Joka tapauksessa, esikoinen kantoi viime sunnuntaina ylpeänä Ryhmä Hau-kääreisiin pakatun teekannun ja yhdessä askartelemamme kortin autoon isin tuodessa leipomaani kakkua. Minä kun mummin miniänä lupasin jotain leipoa, ja leivoinkin sitruunakakkua pienellä vaniljaisella yllätyksellä.

Kakku oli hyvää, mikä on tietysti pääasia. Sitruuna ja vanilja on oiva makupari yhdessä ja yllätysraita toi kivaa lisää kakkuun. Se myös näytti kivalta kakkua leikatessa, heh! Mutta on myönnettävä, vaikka kakku olikin tosi hyvää, se oli sitäkin parempaa juuri ennen uuniin menoa, ihanassa samettisen pehmeässä taikinan muodossa. Ai että, söin sitä ehkä lusikallisen, tai oikeastaan useamman lusikallisen.. Ja niin osasin odottaa herkullista sitruunakakkua, vaikka tuli se myönnettyä, taikina vei voiton tällä kertaa - tosin niin se tekee aika usein. Ainakin jos on taikinalla herkuttelijatyyppiä. Niin kuin minä ja hyvin talon tavoille oppinut esikoinen, joka maistais taikinalusikkaa jo pelkässä jauhovaiheessa.

Niin tai näin, taikinaa tai kypsää kakkua, se maistui eikä juhlasankarilla ollut vertailukohdetta, jolla tarkoitankin raakaa kakkutaikinaa ja isimies välitti kehut takaisin kotiin asti, me kun pikkumurun kanssa ei tällä kertaa lähdety mummille ja vaarille mukaan. Me sen sijaan höpöteltiin toisillemme sohvan reunalla ja odoteltiin kakkua kotiin maisteltavaksi.


Sitruunakakku vaniljayllätyksellä

200 g huoneenlämpöistä voita
3 dl sokeria
4 kananmunaa huoneenlämpöisenä
1 dl sitruunamehua (2-3 sitruunaa)
2 sitruunan kuorta raastettuna
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl kardemummaa
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
200 g valio vaniljarahkaa

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi.
Vatkaa sekaan munat yksitellen.
Lisää sitruunamehu ja sitruunan kuoriraaste.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja siivilöi ne taikinaan, sekoita nopeasti.
Voitele  ja jauhota noin 2 litran rengaskakkuvuoka.
Levitä vuokaan reilu puolet taikinasta, levitä sitten vaniljarahka kakkutaikinan keskelle kakun ympäri ja levitä päälle vielä loppu kakkutaikina. Tasoita pinta.
Paista  175 asteessa uunin alatasolla noin 45-50 minuuttia.
Koristele kumottu ja jäähtynyt kakku tomusokerilla.

Laura

torstai 25. lokakuuta 2018

Leivotaan yhdessä

Pari viikkoa sitten sadepäivän uhatessa sanoin meidän esikoiselle että voitais leipoa jotain. Tai siis hän voisi leipoa jotain ihan itse, äiti vain auttaisi. Ja hän saisi myös päättää ihan itse mitä leipoisi. Arvatkaa vaan kuka oli heti innoissaan? No meidän neljävuotias Leevi tietenkin. Entä mitä hän halusi leipoa? No suklaakeksejä. Tietenkin.

Nyt me tehtiin sama juttu uudelleen, jälleen kysyin haluisko muru tällä viikolla taas leipoa ihan itse jotain, niin että äiti vaan auttaa, ja halusihan hän, samantien. Niinpä me maanantaina taas pistettiin uuni päälle ja leviteltiin jauhoja pitkin keittiön tasoja. Mutta mitä muru tällä kertaa halusikaan leipoa? Suklaakakkua!

Ei me sitten kuitenkaan ihan virallista suklaakakkua leivottu, vaan leivottiin, tai muru leipoi, suklaakakkutikkareita, tarkemmin ottaen mokkapala-kakkutikkareita. Ja voi mitä herkkua niistä tulikaan, oikein isin uusia suosikkeja, mokkapalat kun on meidän isimiehen lemppareita. Tai siis masaliisa. Kävi mummikin herkuttelemassa, kun me päivällä pyydettiin josko mummi tulisi maistamaan Leevin leipomia herkkuja ja kaverina saa kuumaa glögiä, ja niin se mummi kiltisti tuli.

Leevi sai tehdä kaiken mahdollisen ihan itse, vatkaimen kanssa äiti auttoi, kunnes lopuksi äiti sai vallan vatkata, se kun on pojasta vissiin vähän tylsää. Mutta kaikki aineet hän mittasi, kaikki aineet sekoitteli ja kaatoi taikinakulhoon. Valmiin kakkupohjan hän murusteli ja taas sai äiti vatkata  tuorejuuston kakkumurujen joukkoon. Ja niin poika pyöritteli kakkumassasta palloja ja laittoi kakkutikkuja palloihin. Tässä kohtaa äiti ehkä taas vähän auttoi, kun kakkumassasta oli vaikeaa saada ehjiä palloja, pienen pojan mielestä. Mutta yhteistyöllä me saatiin aivan loistavia mokkapala-kakkutikkareita!

Lopuksi pallot käytettiin vielä kuorrutteessa ja kivointa oli tiputella nonparelleja kuorrutettujen kakkutikkareiden päälle. Mutta kaikkein parasta koko leipomisessa oli, tietysti, taikinakauhan ja kulhon putsaaminen. Kun kulhossa oli vasta pelkät kuivat aineet keskenään sekaisin kysyi muru joko hän saa syödä lusikan. Ja joka kerta kun lusikka oli äidin kädessä, kysyi hän tarviiko äiti sitä lusikkaa vielä? Hyvä kun on valppaana mukana touhussa alusta alkaen.


Mutta meillä oli aika kivaa. Pikkuveli nukkui terassilla päiväunia ja me sotkettiin keittiötä. Iskän tullessa kotiin sai isi pistää silmät kiinni kun muru otti kakkutikkarit esille ja huusi yllätys! Kyllä tästä yhdessä leipomisesta taitaa tulla meille tapa, niin kauan kuin vaan toisella riittää innostusta. Ja kyllä, molemmilla kerroilla äiti koitti johdatella, josko leivottais sämpylöitä tai juustomuffinseja, mutta suklaaherkut vei voiton. Ehkä me sitten ens kerralla tehdään jotain terveellisempää. Ehkä. Pääasia että leivotaan yhdessä.

♥ Laura