sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Luonnollista

24-vuotias äiti. Se olen minä. Tavallinen, luonnollinen. Hassua miten se ajatus muuttuikaan, aikalailla aivan kaikesta sinä päivänä kun Leevi syntyi. En ole koskaan ollut mikään meikkaaja. En osaa. Ripaus ripsiväriä, murunen puuteria ja hiven poskipunaa. Se on siinä. Enempää en osaa, enempää en halua. Nämäkin nykyään hyvin, siis hyvin harvoin. Olen ostanut yhden tai kaksi ripsiväriä pojan syntymän jälkeen. Eli kahteen vuoteen. En muuta. Joskus oli aika, kun edes kauppaan ei voitu lähteä ilman sitä ripausta mustaa ripsissä. Näin ei ole enää, ei tosiaan.

Vaikka en koskaan olekkaan ollut mikään hurja meikkaaja, on silti luonnollisuudesta tullut aina vain tärkeämpää. Me ollaan just sitä mitä aamulla herätessämme olemme. Luonnollisia. Tavallisia. Kauniita. Kauniita just sellaisina kuin ollaan. Miksi muokkaamaan sitä aitoutta. Miksi muuttamaan sitä kauneutta. Usein rakas mieheni sanoo kuinka olen hänen mielestään kaunis. Yleensä juuri silloin, kun itse en sitä koe olevani lainkaan. Hiukset huonolla ponnarilla ja ehkä jo päivään väsyneenä. Luonnollisena.

Mitä hiuksiin tulee, olen aina pitänyt vain luonnollisista sävyistä. Toki teinivuosien kurjimpaan aikaan on tullut läträttyä myös sitä mustaa. Mutta puolustuksekseni, vain kahdesti. Kaksi vuotta sitten päätin lopettaa omien hiusteni värjäyksen kokonaan. Lopullisesti. Ehkä hassu valinta, näin vanhalta parturi-kampaajaopiskelijalta. Kyllä se vaan niin on, että se oma väri on se paras väri. Se on se, joka sointuu silmiimme, ihoomme ja jonka Luoja on meille suonut. Omassa tapauksessani sävy on se perinteinen maantienruskea. Ja pidän siitä nyt enemmän kuin mistään muusta. Itselläni. Luonnollisena maantienruskeana.

Kaikilta löytyy omat mielipiteet, omat ajatukset. Jokaiseen asiaan. Nämä ovat vain omiani. Omiani tähän asiaan. Kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat, ihan vapaasti. Näen itse näin 24-vuotiaana äitinä luonnollisuuden kauniina. Kunpa uskaltaisimme enemmän kulkea paljaina, meikittä, ilman naamiota. Toiset toki tykkäävät meikkaamisesta, toiset taas eivät uskalla olla ilman. Ulkonäköpaineet. Media. Mainonta. Manipulointi. Voi mitä höpöhöpöä. Me ollaan kaikki kauniita.



<3: Laura, luonnollisena.

lauantai 29. lokakuuta 2016

2-vuotias

Millainen on meidän 2-vuotias?

Mistä meidän 2-vuotias tykkää?
 
Tässä pieniä juttuja.

Meidän 2-vuotias Leevi on aivan mahdoton höpöttäjä. Sitä aina yllättyy miten paljon sitä osataankaan erilaisia sanoja mitä ei tiedetty edes osaavan. Leevi selittää, selittää ja selittää. Ihan pitkillä lauseilla. Leevi kertoo mitä tehdään, kertoo myös mitä ei tehdä. Kertoo sitä sun tätä ja vielä lisää. Ihana juttukaveri.

 Meidän 2-vuotias on hirmu kova leikkijä. Parhaat leikit on duploleikit, autot ja muut ajoneuvot. Aina pitää rakentaa uusi duplotalli, mihin kaikenmaailman erilaiset autot ja kaivinkoneet voi ajaa. Joka päivä pitäisi rakentaa uusi. Jo päivän vanha tallirakennelma jyrätään, ja uutta tilalle. Duplopaloja kaivinkoneen kauhaan ja rekkalavoille. Nää on niitä parhaita leikkejä just nyt.

Meidän 2-vuotias tykkää leffailla. Disney-elokuvat ja Paw Patrol - eli Ryhmä hau, on ehkä nyt parhaita. Elokuvasuosikki vähän vaihtelee. Usein katsotaan samaa monta, monta ja monta kertaa. Sitten vaihdetaan. Paw Patrolin ensimmäinen kausi, yli toistakymmentä jaksoa on katsottu jo monettako kertaa.. Mummin luona saadaan mummi hämmennyksiin kun sanotaan kuinka duplokana on samanlainen kuin chickaletta. Mummi ei yhtään ymmärrä mitä poika selittää. Kannattais hei vähän katsoa Paw Patrolia niin olis jutuissa mukana.

Meidän 2-vuotias tykkää rusinoista ku hullu puurosta. Tänään aamukävelyllä tein sen pikkuriikkisen virheen sanoessani rakkaalle isommalle kultanurulleni, että voitais Leevin joulukalenteriin laittaa rusinarasioita. Hups. Loppumatka menikin niitä anellessa. Äiti Leevi haluu rusinaa. On rusinaa. Ei ensin ruokaa. Rusinaa. Äidillä on rusinaa. Isillä on rusinaa. Kun ei ollut mukana niin ei ollut, kotona sitten sai muutaman kulhon pohjalle ennen ruokaa. Rontti.

Meidän 2-vuotias tykkää käydä uimassa. Sitä pyritään lauantaisin päästä polskimaan isin ja isovanhempien kanssa. Isi sitten kertoo kuinka Leevi taas tykkäs. Heti on juostu halliin. On laskettu liukumäkeä, monesti. Välillä on sukelleltu ihan itse pikaisesti. Vaarin päälle on kaadettu vettä. Saunassa on saunottu ja heitetty löylyä. Pillimehu juotu ja kotiin syömään. Ens viikolla taas uudestaan, onneksi ammeseen pääsee kotona joka ilta.

Meidän 2-vuotias on aivan ihana ja kohtelias. Leevi kiittää, aina. Kaikesta. Pyytää anteeksi, aina. Kaikesta. Äiti kyllä sanoo, ettei tarvitse turhaan pyytää. Jos vähän tiukemmin sanotaan jostain, sanoo poika tiukasti takaisin äiti anteeksi äiti, tai isi anteeksi isi. Ei siinä taas muuta voi kuin sulaa, on se niin ihana. Syliin pitää päästä ja pusuja annetaan. Silittää täytyy iltaisin ja äidin kaikkuun kun ei aina oma sänky maistu. Rakkautta jaetaan ja näytetään. Parasta.

Meidän 2-vuotias tykkää pelata lautapelejä. No, pelata ja pelata. Enimmäkseen peli otetaan, avataan ja levitetään. Ja sitten uus peli. Isin pelimerkit on myös tosi tosi kivoja. Niitä on kiva levittää, laittaa rekkojen kyytiin ja kaivinkoneen kauhaan. Tai niinkun Leevi sanoo, kullimerkit. Kyllä.

Meidän 2-vuotias tykkää eläimistä. Varsinkin koirista. Eikai ihme, kun niitä kotoakin löytyy kaksi ja mummilta kaksi vähän isompaa lisää. Kummisedän kissakin kiehtoo. Meidän pikkukoiria pitää saada syliin ja mummin isompia on hyvä halailla. Kissaa silitellään nätisti. Puputkin on rakkaitta. Ainakin Leevin kolme samanlaista iki-ihanaa unipupua mitä ilman on turha mennä nukkumaan.

Meidän 2-vuotias on äärettömän rakas. Rakkain rakkain. Ihana, kaunis, kultainen ja suloinen. Niin puhdas. Virheetön. Äidin ja isin kulta. Oikea kultakimpale. Suuret ruskeat silmät, pieni nöpönenä, iloinen naurava suu. Pellavat, vaaleat hiukset. Pieni pyöreä napa. Silkkisen pehmeät kädet ja pienet kutiavat varpaat. Pyöreät pehmoiset posket ja pienet kuulevat korvat. Pieni minimies, joka kasvaa liian vauhdilla. Miksi on niin kiire? Sellainen on meidän 2-vuotias. Ja vielä paljon enemmän.


<3: Laura

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Mitä meille kuuluu

Mitä meille kuuluu?

Äidille aamulenkkejä ja muumimukillisia kuumaa glögiä. Ja kyllä, poltin kieleni moneen otteeseen, onnekseni Ben & Jerry's tulivat avukseni lieventämään tätä ikävää tunnetta. Ben & Jerry's, ne on niitä tämän äidin herkkuja. Suurimpia herkkuja.

Mitä pikkuihmiseen tulee, leikkejä, leikkejä ja leikkejä. Perjantainen mu-mu-muskari. Mikä sen tärkeämpää 2-vuotiaalle. Myös perinteinen lauantainen reissu isin ja isovanhempien kanssa uimahalliin, mikä on aina yhtä huikeaa. Varsinkin se liukumäki. Ai juku, mikä liukumäki. Siellä lasketaan vuoronperään isin ja vaarin kanssa. Välillä myös mummin, jolta onkin opittu tämä paljon käytetty apua apua. Ei saisi turhaan huudella, mutta 2-vuotias kun jotain oppii, sitähän sitten käytetään. Onneksi ne on niitä ohimeneviä lausahduksia. Ja tätäkin käytetään vain kotona leikkimielisesti. Ainakin just nyt.

Entäs isi? Muru. Kultamuru. Meidän isompi kultamuru tekee arkipäivät töitä ja illat leikkii pikkujäbän kanssa milloin mitäkin. Lautapelit on aika kova juttu. Ainakin isin kanssa. Äiti säästää ne leikit aina isille. Ehkä myös siksi, ettei äiti jaksa kerätä niitä pois. Vai miten se oli. Kun pikkumies malttaa vihdoin illalla sulkea ne suuret, ruskeat silmänsä, pääsee iskäkin vähän pelailemaan tietokoneella. Lasillinen kylmää cokista ja kuulokkeet päähän. Malttais vain ajoissa pehkuihin.. Ehkä sitten huomenna.

Eli mitä meille oikein kuuluu? Ihan tavallista. Viikonloppu tuli ja meni. Aamulenkkejä syysaamuisin. Leeville puhelimen ruudusta Ryhmä hauta ja koirat tassuttelee vierellä. Päikkäreitä ja villasukkien kutomista. Arkiruokaa ja pimeneviä iltoja. Yhdessäoloa. Iltasatuja, unipupuja ja yöunia. Pusuja ja haleja. Joulupipareiden paistoa ja koristelua. Joulupipareiden syöntiä. Jäätelöä. Isille cokista. Iltarukouksia ja väsyneitä aamuja. 2-vuotiaan jatkuvaa höpötystä. Lisää höpötystä. Jokapäiväisiä leikkejä. Duploja. Autoja. Lisää pusuja. Ja paljon, paljon rakkautta.

Tällaista kaikkea meille kuuluu just nyt.

<3: Laura

perjantai 21. lokakuuta 2016

Mummin joulutortut

No mitä muuta? Kysyi aina soittaessaan meidän rakas mummi. Asiaa ei juuri koskaan ollut, soitti vain kuullakseen. Ja aina sama juttu, kerrottiin ajatukset ja tekemiset, menot ja kuulumiset. Ja mummi aina kysyi, mitä muuta? Ihana. Rakas. Rakkain rakkain. Niinkuin mummi meitä kutsui. Nyt välillä sanoessani pojalleni näin, hänen olevan äidin rakkain rakkain, tekee se hiukan kipeää. Mutta haluan jatkaa mummin kauniita sanoja, haluan jatkaa mummin kaunista rakkautta. Ja nyt halusin kokeilla mummin joulutorttuja. Onhan se joulu melkein jo ovella..

Silkkisen pehmeät kädet. Aivan kuin vastasyntyneillä. Muistan hyvin sanoneeni äidilleni Leevin ollessa vasta pienen pieni käärö, kuinka hänen pienen pienet kätensä olivat niin silkkisen pehmeät. Tuntuvat aivan mummin käsiltä, mutta vain hyvin paljon pienemmät. Sitä tunnetta en halua unohtaa, mummin pehmeiden käsien tuntua omiani vasten. Sitä rakkauden määrää. Kuinka monet taikinat onkaan pyöritelty niissä käsissä, vaikka viimeisimpinä vuosina, hyvinkin monena, täyttyi uuni valmiista pakasteviinereistä. Hyvin nekin maistuivat pieniin suihin.
 

Mummin vanha tupperwaren iso mittakulho pöydälle, jauhot esille ja vettä kulhoon. Taikinaa nyppimään. Voita ja lisää jauhoja, nyt mennään ihan yksinkertaisella ohjeella eteenpäin. Tämäkin sopii hyvin meidän mummiin, ei sillä, että mummi olisi ollut yksinkertainen, mutta mitä laiskuuteen tai viitsimiseen tulee, on se toinen juttu. Hymyllä tätä muistelemme, rakas mummi. Taikina kelmuun ja jääkappiin odottamaan seuraavaa päivää, tässä kohtaa kyllä pikkuihminen hoksasi, että ollaan tekemässä taikinaa. Eli nyt Leevi maistaa taikinaa. Ihme kyllä, pienen sormenpään verran upposi parempiin suihin ja lisääkin olisi kelvannut, ei kyllä tässä tapauksessa maistunut äidille. Voita ja vehnäjauhoja, yh.


Toukokuu, kahden vuoden takaa, mummi sai siivet ja lensi taivaaseen. Valitsi sieltä parhaan nojatuolin, jossa voi nyt pitää meistä muista huolta. Myös itse täällä kaukana, pidän aina mummista huolta. Jatkan mummin kauniita tekoja ja rakastavia sanoja. Jatkan mummin elämää meidän omassamme. Vaikka tällä kertaa vain joulutorttujen muodossa. Siis, olikin aika kaivaa tämä taikinapallo jääkaapin perukoilta ja pistää kaulin kauniiseen käteen. Tai kahteen. Ei muuta kuin isoksi levyksi ja muotilla, tai tässä tapauksessa kulholla, pyöreitä paloja taikinaan, omena-kaneli-marmeladia reilusti keskelle ja painellaan reunat yhteen. Mummilla voisi olla sanottavaa marmeladivalinnasta, mutta meillä ei tykätä luumusta. Vaikka kyllähän mummi sen tietää.


Tortut uunipellille ja uuniin. Mummin joulutorttuja ei voidella. Mummi ei voidellut, joten ei äitikään. En siis minäkään. Näin sitä jatketaan, mummin perinnettä. Vaikka vain joulutorttujen suhteen. Joulutorttujen. Joulu. Mitä parasta aikaa, yhdessäoloa perheen kanssa. Joka joulu mummi oli meillä mukana, istui samassa nojatuolissa ja oli läsnä. Olla läsnä, se on kaikkein tärkeintä, kaikessa. Mummi ei ehtinyt olla läsnä Leevin elämässä, mutta tiesi pojan olevan tulossa tähän maailmaan. Ja tiedän mummin jo siinä vaiheessa rakastaneen poikaa täydestä sydämestään. Tiedän tämänkin pienen pojan olevan mummille rakkain rakkain. Yhtälailla kuin me muutkin. Nyt mummi saa seurata jouluja taivaasta, pyöritellä päätään kaikista hullutuksista. 



Valkeaa tomusokeria torttujen päälle. Yhtä valkeaa kuin mummin hiukset. Niin kauan kuin tämä tyttö muistaa, oli mummilla lumenvalkoiset, kiharat hiukset. Ja juuri ne tekivät mummista mummin. Varovainen, arka, äärettömän huolehtivainen ja ennenkaikkea rakastava. Aivan ihana. Mahdoton jäärä. Mistä lie olenkaan perinyt jääräpäisyyteni, äitini myös. Hellä, niin kultainen. Ja mikä tärkeintä, mitä kaunein sielu. Meidän mummi. Anja-mummi. Joulutortut lautaselle ja pöytään. Vähän kuumaa glögiä ja syömään. Ja suukko sinne taivaaseen. Rakkain rakkain. 


  
Anja-mummin joulutortut
1/2 kg voita
1/2 kg vehnäjauhoja (n. 10 dl)
130 g vettä (reilu desi)
hiukan suolaa, ellei voi ole suolainen
 luumumarmeladia, tai mitä vain mistä herrasväki tykkää 

Vesi kulhoon ja jauhoja niin paljon, kuin saa sekoitettua keskenään. Voi ja loput jauhot vuorotellen sekaan. Nypitään käsin taikinaksi ja jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.
Taikina ajoissa huoneenlämpöön pehmiämään. Kaulitaan levyksi ja painetaan muotilla ympyröiksi. Marmeladia keskelle ja taitetaan puolikuuksi. Painetaan reunat yhteen ja paistetaan 220 asteessa kauniin ruskeiksi. Noin 10 minuuttia.

Kiitos mummi, olivat  taivaallisen hyviä.

<3: Laura, mummin rakkain rakkain.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Kotona

Eilen aamulla sai jo sanoa pojalle, isi tulee tänään kotiin. Meitä on pian taas kolme. Plus koirat. Siinä se päivä meni, aamukävely ja päikkärit. Iltaruoka ja kauppareissu. Duploleikit olohuoneen lattialla. Kylpy ja iltapuuro. Isi tulee ihan kohta. Iltasatu ja autoleikit sängyssä ennen valon puhaltamista sammuksiin. Uniaika meni jo aikaa sitten, poika pyörii ja pyörii. Odottaako hän isiä kotiin? Ovi käy, tassut kipittää vaalealla laminaatilla ovea kohti. Shhh. Ei voi erehtyä edes hämärässä, pojan poskipäät nousee taivaisiin. Isi tuli! Äkkiäkös sitä ollaan pystyssä ja täysin hereillä, haleja ja pusuja. Vielä vähän lisää. Oli ikävä. Muttei enää. Nyt meitä on taas kolme.

Kello soi. Yleensä Leevi herää, muttei tänään. Meni eilen niin myöhään. Aamupalaa laittamaan ja kulta ylös syömään ennen töihin lähtöä. Tais olla silmät vähän ristissä. Kyllä se poikakin sieltä hetken päästä iloisena huuteli. Isillä on lahja, tuutko hakemaan? Mikä innostus. Kyllä meidän poika tietää mikä lahja on. Ja kyllä oli mieluinen. Heti leikkimään, hyvä jos paketista saatiin irti otettua. Oikein hieno linja-auto! Leevillä on kunnon autovaihe menossa, ne on niin in. Tässä aukeaa ovi ja taka- sekä sivuluukut, joita äidin tarvii koko ajan olla avaamassa. No, sittenhän avataan. Voi toista onnellista.


Mutta sain mäkin tuliaisia, lahjoja. Ja kyllä, monikossa. Voiko olla, että mä tykkään kaikesta vaaleanpunaisesta. Ja mun rakas mieheni tietää sen myös varsin hyvin. Se ei ole mitenkään epäselvä asia. Oikeastaan kenellekkään. Niinkuin hän itse eilen illalla sanoi tuliaisia antaessaan, mä tykkään juosta, ja tykkään vain olla. Vai miten se nyt sanatarkalleen menikään.. Joten mikä sen parempaa, kuin pinkki juoksutakki ja samaa sävyä olevat olohousut. Kiitos rakas. Menivät kyllä heti kokeiluun. Aamulla juoksulenkille takki päällä ja kotona olohousut jalkaan. Nyt on hyvä olla.


Sitten päiväunta ja duploleikkejä. Bussi ja kaivinkoneet mukana. Isi töissä. Tulee kohta, sitten syödään. Kanat suikaleiksi ja pannulle. Mausteita ja paljon hunajaa. Isi tilasi kanasalaattia. Johan reissussa tulikin syötyä pitsaa, pitsaa, hampurilaista ja vielä kerran pitsaa. Mahtaa taas kunnon kotiruoka maistua. Kyllä eilen illalla kehuttiin, miten hyvää rasvaton maito onkaan. Sitä kun ei kultamuru Saksassa saanut. Eikä vaimon rakkaudella tehtyä taivaallista kotiruokaa. Kello lyö viisi ja työaika päättyy, ruoka valmiiksi ja hetken päästä ovi jo käy. Sitten syömään. On se vaan ihanaa, kun kaikki on kotona. Näin on paras olla.


 <3: Laura

lauantai 15. lokakuuta 2016

Kakkua kakkua

Mähän tykkään leipoa. Mä leipoisin vaikka joka päivä jos joku vaan söis ne herkut pois. Heti kun tekosyy löytyy mä pistän leipoen. Auttoi vaari jossain jutussa tai jos joku tuli kyläilemään. Uuni päälle ja taikinan tekoon. Yhtenä päivänä tultiin kävelyltä ja poika sanoi äiti tekee taikinaa. Jaahas, kai sitä sitten täytyy laittaa leipoen.

Rakas tätimme tuli viikko sitten viikonloppu vierailulle piiiitkän matkan päästä. Jes, mä sain taas syyn leipomiselle, kiitos tätsy. Mulla on lainassa kirjastosta kirja, Verrattomat kakut, ja kirjasta löytyy enimmäkseen kokeilemisen arvoisia ohjeita. Kokeilin marja-suklaakakkua, ilman marjoja vuodenajan huomioon ottaen. Marjoja ei olisi käytetty muuhun kuin koristeluun ja mähän en sellaiseen hienosäätöön juuri panosta. Ainakaan vielä. Eikä pakastemarjat oikein tässä kohtaa toimi. Pohja oli simppeliäkin simppelimpi, kylmää voita ja jauhoja, sekä kylmää vettä ja suolaa. Tylsää. Uuniin paistumaan. Mutta kuorrute oli nam. Maitosuklaata, tuorejuustoa, voita ja tomusokeria. Ei voi olla muuta kuin hyvää. Näillä onnistuu aina. Olihan se aika äklömakeaa, joten yksinkertainen tylsä pohja toimi ihan hyvin tähän. Marjat olis tietty tuoneet uutta makua kokonaisuuteen. Tein lisukkeeksi kerman tomusokerilla ja appelsiinin kuoriraasteella terästettynä. Toimi. Hyvin kelpas kaikille, mutta jos uudelleen lähtisin kakkua leipomaan, tekisin perinteisen keksi-voi-kakkupohjan.


Mun äiti tilas jostain jonkun yhteydessä kivan kakkukirjan. Kakut - Vaaleanpunainen nonparelli. Ihan kokeilumielessä, oli hyvä tai ei. No tällä kertaa oli ihan onnistunut ostos. Kirjassa on paljon kivoja ohjeita, kakkuja ja kuppikakkuja. Kokeilin ensimmäisenä omenakakkua. Ihan perinteisen oloinen kuivakakku, kaikki löytyi valmiiksi kaapista. Hain mä pari omenaa kaupasta varuiksi, kun tuo poika on aikamoinen omenahirmu. Kaksi isohkoa omenaa. No mä laitoin kolme nornikokoista omppua. Voita kattilaan fariinisokerin ja kanelin kanssa, sekä omenan palat joukkoon mukaan. Samalla tyylillä oon tehnyt täytekakkuun ja lettuihin täytteitä. Taikinaan kaikki perus kuivat aineet ja kanelia lusikallinen. No mä laitoin kaks. Vaahdotettuun voi-sokeriin munat ja jauhoseos vuorotellen tilkan maidon kanssa. Voi vitsi kun oli hyvää taikinaa. Omenapalat lopuksi sekaan ja uuniin. Pojalle maistu taikinan maistelu paremmin kuin hyvin. Ehkä myös mulle. Olihan se hyvää! Mutta niin oli valmiinakin, sopivan kosteeta ja hyvin maukasta. Taatusti teen toistekin. 


Tässä teillekin reseptit näihin naminami-kakkuihin:

Marja-suklaakakku

Pohja:
2,5 dl jauhoja
75 g voita
2 rkl kylmää vettä
ripaus suolaa

Täyte:
200 g maitosuklaata
1 rkl voita
250 g tuorejuustoa
0,5 dl tomusokeria

Pinnalle marjoja ja 1 dl kuohukermaa + 2 rkl tomusokeria + 0,5 tl raastettua appelsiininkuorta. Itse tein tuplana.

Mittaa jauhot ja suola kulhoon, lisää kuutioitu kylmä voi ja sekoita nopeasti. Lisää kylmä vesi ja puristele taikinaksi, muotoile palloksi. Painele taikina 24-senttiseen piirakkavuokaan ja pistele haarukalla. Peitä taikinan reunat foliolla ja paista 200 asteessa 25 minuuttia tai kunnes pohja on kypsä ja kullanruskea.

Sulata täytteen suklaa ja voi kattilassa. Sekoita joukkoon tuorejuusto ja kuumenna koko ajan sekoittaen, kunnes seos on tasaista. Nosta kattila levyltä ja siivilöi joukkoon tomusokeri. Levitä täyte pohjalle ja anna jäähtyä vähintään pari tuntia. Itse laitoin kakun jääkaappiin.

Pinnalle marjoja oman maun mukaan ja lisukkeeksi kermavaahtoa tomusokerilla ja raastetulla appelsiininkuorella. Nam.


Omenakakku

Ainekset:
125 g huoneenlämpöistä voita
2 dl sokeria
3 munaa
3 dl vehnäjauhoja            
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 tl kanelia itse laitoin enemmän
1/2 dl maitoa

Täyte;
2 isoa kiinteää, hapanta omenaa
2 rkl voita
1 rkl fariinisokeria
1 tl kanelia
Aloita tekemällä täyte. Kuori ja leikkaa omenat paloiksi. Sulata paistinpannulla voi ja lisää fariinisokeri ja kaneli. Lisää omenanpalaset ja paista muutaman minuutin ajan samalla sekoittaen. Anna seoksen jäähtyä.

Voitele ja korppujauhota kakkuvuoka. Vaahdota huoneenlämpöinen voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen hyvin vatkaten.

Sekoita keskenään kuivat aineet. Siivilöi jauheseos vuorotellen maidon kanssa taikinaan. Älä enää vatkaa. Sekoita joukkoon omenatäyte.

Kaada taikina vuokaan ja paista uunin alatasolla 175 asteessa noin 40-45 minuuttia. Tarkista kypsyys. Anna jäähtyä hetki ennen kumoamista. Nauti!


<3: Laura

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kaksin kotona

Meillä on punainen talo. Paritalon puolikas. Meitä asuu täällä kolme. Ja koirat. Isi, äiti ja Leevi. Sekä Vilma ja Luna. Myös veljeni Edi-kissa löysi tiensä meille viikoksi. Tänään aamulla me vietiin iskä linja-autolle ja vilkutettiin heipat. Saatoin tirauttaa muutaman kyyneleen, en kuitenkaan suoraan myönnä. Onhan se mies poissa kuitenkin viikon. Viikko. Pisin aika mitä ollaan ikinä oltu erossa. Mutta kyllä me Lepan kanssa pärjätään, niinkun Leevi itse sanoi. Pärjätään.

Kuin tilauksesta hankin itselleni ihanan flunssan tähän päälle, ettei vaan päästäis liian helpolla. Mutta yhä edelleen, me pärjätään. Me otetaan ihan rennosti. Kahden tunnin reipas aamukävely ja rakettispagetit kiehumaan. Vähän Ryhmä hauta ja päikkäreille. Tänään jopa ilman ei-sanaa. Jopas. Fiksuna meinasin ottaa itsekin päikkärit, maltoin kai puoli minuuttia yrittää ja ylös sängystä tilaamaan valokuvia. Siinä meni taas ne hyvät unet. 

Missä äiti on? Kuuluu sängystä. Täällä äiti on. Äiti nukkumaan, komennetaan. Sängyssä touhuu hyvin nukkunut poika kolmen unipupun ja ainakin yhtä monen auton kanssa. Kaikki lelut mukaan ja leikkimään. Kaapista vähän rypäleitä, ne häviää kaksin käsin parempiin suihin. Tai suuhun. Tuhlattiin me vähän bensaakin ja haettiin kaupasta lohtua. On tää niin surkeeta ilman miestä, ilman isiä. Täytyy siis herkutella. 

Mä olen jo pitkään kytänny kaupat läpi joko saan sitä glögiä. Ja ei. Miksei niitä ihania herkkuja voi löytyä hyllyistä ympäri vuoden? Ne hyllyt kyllä notkuu montaa kymmentä eri sorttia kaikkea muuta, muttei yhtä glögitölkkiä. Mutta tänään kuin tilauksesta tähän surulliseen viikkoon olivat mua ajatelleet ja lastanneet lavallisen herkkuglögiä esille. Kiitos. Syysilloissa menee muki päivässä, mieluiten joka ilta. On se vaan niin hyvää. Mies juo cokista ja mä glögiä. Tai Play-kaakaota. Mies. Isi. Saksassa. 

Leevi kysyi aamulla minne isi meni däppädäällä, eli linja-autolla. Mikä sana, däppädää. Olis pojalla sana hallussa, mutta kun se on däppädää niin se on däppädää. Isi lähti reissuun. - Isi tulee ihan kohta. Pärjätään. Tuumas poika auton takapenkiltä. Ja näin me tehdään. Nyt vaan odotellaan soittoa, kun on jo niin ikävä. Ja lässyn lässyn.



<3: Laura

tiistai 11. lokakuuta 2016

Mikä ihana ei

Ei. Ei ja ei. Kaikki on ei. Meillä asustelee aivan ihana 2-vuotias poika. Ja meillä eletään 2-vuotiaan aivan ihanaa ei-aikaa. Vastaus kaikkeen pojan suusta on ei. Oli kyse kivoista tai pojan mielestä vähemmän kivoista jutuista, on se sana aina ensin ei. Onneksi ääni kellossa muuttuu yleensä heti ensimmäisen ei-sanan jälkeen.

Ei syödä. Ei syödä kalaa. Jostain syystä se lautanen silti tyhjenee täysin ja pieni poika haluaa kalaa. 

Ei pissahätä. Ei potalle. Äkkiä onkin pissahätä ja mennään potalle.

Ei pueta. Ei vaatteita. Ei sukkia. Leevi haluaa sukat. Haluaa vaatteet, sanoo 2-vuotias Leevi.

Ei ulos. Mennään ulos. Ja niin me mennään ulos sulassa sovussa.


Ei kauppaan. Mennään kauppaan. Jätskiä ja mehua. Aina sama kauppalista.

Ei kotiin. Ei sisälle. Kuitenkin halutaan kotiin.

Ei nukkumaan. Mennään nukkumaan. Ja poika kiipeää itse sänkyyn.


 Ei juoda. Leevi haluaa vettä. Haluaa maitoa. Näin katoaakin koko lasillinen.

Ei ammeseen. Ei kylpyyn. Ehkä yksi päivän lempparihetkistä, kun pääsee iskän kanssa pesulle.

Ei elokuvaa. Elokuvaa katsotaan eikä kuulla tai nähdä mitään muuta.

Isi ei laula. Isi ei tanssi. Äiti ei tanssi. Katsotaan Ryhmä hauta ja kaikki laulaa. Kaikki myös tanssii. Näin komentaa 2-vuotias.

Ei halia. Ei pussaa. Äiti pyytää pusua ja useimmiten äiti myös saa pusun, jonka jälkeen pusuja annetaan myös isille. Halejakin äiti saa ihanan paljon.

Ei peittoa. Äiti laittaa peiton. Äiti laittaa peiton hyvin, sanoo taas kovatahtoinen 2-vuotias. Ja näin voisin jatkaa listaa, paljon. Joka asiaan löytyy sama vastaus. Ei. Voisi sanoa, ettei poika oikein tiedä mitä haluaa, tai sitten tietää tasan tarkkaan mitä haluaa. Ihana. Rakas. Ihana rakas 2-vuotias. Kai muiltakin löytyy näitä rakkaita ei-sanan omaavia pikkuihmisiä?

<3: Laura

lauantai 8. lokakuuta 2016

Puppe leipoo

Netti on täynnä kaikenmaailman arvontoja ja kilpailuja. En juurikaan ole ottanut näihin osaa, paitsi nyt. Ei se anna jos ei yritä. Pari päivää sitten puolen päivän aikaan pojan siinä syödessä päivällistä ja katsoessa Ryhmä hauta puhelin soi. Myönnetään, oon huono vastaamaan tuntemattomiin numeroihin mutta yritän siinäkin parantaa. Taas kannatti. Kodin kuvalehden toimituksestahan sieltä soitettiin, mä nimittäin vastasin lähipäivinä kyselyyn, mikä on kaikkien aikojen lempikirjani. Ja vastaukseni oli ilmeisesti lehteen menevä juttu. Jes.

Kysehän ei ole mistään aukeamasta, ei mistään sivusta, vaan ihan pienestä jutusta muiden juttujen yhteydessä. Mutta onhan sekin hieno juttu. Mun mielestä. Ja mun vastaukseni otsikostakin päätellen oli Puppe leipoo. Lasten luukkukirja. Tekstiä muutama lause ja yksinkertaiset sivunkokoiset kuvat. Aivan ihana. Ainakin pienen tytön mielestä joka ei osannut siihen aikaan edes lukea. Osasi kyllä kirjan ulkoa, mutta eihän siihen paljon lukutaitoa tarvittu. Isi ja äiti vaan lukemaan tarpeeksi monta kertaa. Sellasia ne lapset on, uudestaan ja uudestaan. On meidänkin pojalla ne hetkittäiset ykkös suosikit. Esimerkiksi Mauri Kunnaksen Hurjan hauska autokirja. Siitä sitten joskus toiste.

Puppe leipoo. Nimihän sen jo kertoo. Kirja on pienille lapsille suunnattu kirja, ja luukkujen alta löytyy aina jotain kivaa. Milloin mitäkin, taikinan takaa Puppe sotkemasta tai kaapin oven takana leivontatarvikkeita. Se selviää vain kurkistamalla. Meillä on tämä kyseinen kirja säilynyt hyvin mun omasta lapsuudesta saakka, nyt on omakin poika päässyt kurkistelemaan samoja luukkuja. Puppe-kirjoja löytyy kyllä muitakin, luukkukirjojen lisäksi myös tavallisia satukirjoja. Suosittelen. Meillä on ainakin tykätty jo kolmatta sukupolvea. Mutta kukapa ei kivoista lastenkirjoista tykkäisi.

Tämän pienen pienen tekstinpätkän mun suosittelemasta Puppe-kirjasta mun pienen pienen kuvan kera löytää Kodin kuvalehdestä numerosta 21, joka tulee seuraavan lehden jälkeen. Lupasivat kyllä, että löydän lehden meidän postilaatikosta satukirjan kera kiitokseksi. Ei muuta kun vastailemaan lisää kyselyihin!


<3: Laura

torstai 6. lokakuuta 2016

Se ensimmäinen

Se ensimmäinen. Mikä niin? Blogikirjoitus. 
Nyt olis aika avata ja kertoa mistä tässä on kyse, mutta siinähän menis koko ilta, yö ja seuraaat viis viikkoa, tai vuotta. Siksi onkin ehkä parempi, että lähdetään liikkelle ihan pienin askelin. Aloitetaan vaikka ihan tästä hetkestä..
Kello on 22 ja parittomat päälle. Makoilen erittäin epämukavassa asennossa mahallani sängyssä tyyny leuan alla, ei tunnu kivalta, mutta oma valinta. Vierestä kuuluu pieni rauhallinen tuhina. Mun ikioma, (okei, mieheni myös..) ihana ja rakkainrakkain poikani nukkuu omassa puusängyssään mun vieressä. Olohuoneesta kuuluu hiiren näpytys, kun rakas aviomies pelailee tietokoneella. Ihanan hiljaista ja rauhallista, meidän karvatassutkin on ihanan hiljaa omilla unillaan. Alkaa olla taas yks tavallinen arkipäivä purkissa. Eikä se tavallinen ollut mikään vähättely, tavallinen on yleensä se paras. 
Nyt poika käänsi kylkeä ja toisti unissaan kolmesti lopeta, lopeta, lopeta. Okei, asiaan siis..
Meidän keskiviikko alkoi taas vähän yli 7, kun aamuvirkku 2-vuotias väsyneenä päätti ettei enää muka väsytä. Kaivinkoneet, rekat ja kaikenmaailman autot kainaloon ja äidin ja isin väliin. Nythän ei enää nukuta. Tai ainakaan äiti ei nuku. Isihän nukkuis vaikka jäis katujyrän alle. Sitten vaan sängystä ylös, naput likoomaan ja kyykyt heti alta pois. Joku päätti nimittäin alottaa taas kyykkyhaasteen. Aamupala pöytään, tai siis olkkariin ja aamupiirretyt päälle. Tais se iskäkin nousta jossain kohtaa kun kello soi 8 aikaan. Näin me alotetaan aikalailla jokainen meidän päivä, josta se sitten etenee iltaan omin askelin. Se on sitä perusarkea, se on sitä elämää. Se on meidän elämää. Ja mä rakastan tätä kaikkea. 
Ja tästä kaikesta mä ajattelin kirjoittaa. Meidän perheestä. Meidän arjesta. Meidän tavallisesta ruuasta. Tavallisista leivonnaisista. Tavallisista kotijutuista. Tavallisista tai vähemmän tavallisista ajatuksista. Kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Ja ehkä välillä jostain ihan muustakin. 
Kauniita unia.
♥ Laura