tiistai 29. marraskuuta 2016

Yksi pieni elämä


Yksi pieni elämä. Niin tärkeä ja rakas. Koko ajan kasvava. Oma lapsi. Ei ole toista yhtä vahvaa ja pysyvää rakkautta, kuin mitä on rakkaus omaan lapseen. Niin ehdotonta ja varmaa. Sitä suojelee henkensä edestä, sitä ohjaa turvallisinta ja tukevinta polkua pitkin. Opastaa joka askeleen tukevaan alustaan. Sitä pitää huolen ja rakastaa. Joka päivä, joka hetki. Lapsi tulee aina ensin. Sinä tulet aina ensin.

Yksi pieni elämä. Silti niin kovin suuri. Koko maailma edessä ottamassa vastaan, kantaen kohti elämän mutkaista tietä. Töyssyistä ja kuoppaista metsäpolkua. Ei haittaa, äiti ottaa aina vastaan, äiti nostaa takaisin ylös ja kantaa jos ei jalat enää jaksa kuljettaa. Kannan sinua aina.
Yksi pieni elämä. Niin kallisarvoinen ja puhdas. Viaton. On elämällä vielä kaikki annettavana, ilot ja surut. Suuret rakkaudet. Ei se saa mitään sulta viedä, antaa vaan. Niin äiti toivoo, haalii puhtoista lastaan. Sinua, omaa pienokaista.

Yksi pieni elämä. Äidistä ja isistä lähtöisin. Miten voikaan syntyä jotain niin kaunista, pientä ja haurasta. Ihmeellistä ja upeaa. Ensimmäinen itku, ensimmäinen nauru ja ensimmäinen varma ote. Kaikki vanhemmille niin pyhää ja ikuista. Muistoja, pysyviä onnen hetkiä. Niitä sinä tuot, päivittäin. Onnellisuuden. Kiitollisuuden. 

Yksi pieni elämä. Korvaamaton elämä. Ei ole kahta samanlaista. Ei koskaan. Meitä kaikkia on vain yksi, läpi iankaikkisuuden. Sinua on vain yksi. Ja sinä olet meidän. Kun äidin sydämeen vie lapsi tiensä, ei se sieltä koskaan pääse katoamaan. Se on varmin paikka olla ja elää, se ei hylkää, ei unohda. Se kantaa läpi äärettömyyden. Se kantaa läpi elämän. Se on lapsen turvapaikka. Se on lapsen koti. Äidin luona on sinun kotisi.

Yksi pieni elämä. Pieni elämä täynnä voimaa ja varmuutta. Täynnä elämäniloa. Pieni elämä, joka kantaa vanhempiaan huomaamattaan. Tuo valon mukanaan mihin ikinä meneekään. Jatkaa äidin ja isin elämää, jatkaa rakkautta. Kantaa tulevaisuutta. Sinä kannat sitä. Kannat rakkautta ja jaat sitä. Kannat kaunista tulevaisuutta.

Yksi pieni elämä. Siinä on tulevaisuus. Koko maailman tulevaisuus. Lapsi on se, joka muuttaa maailman. Lapsi hymyilee. Lapsi vilkuttaa. Lapsi kysyy ja vastaa. Lapsi on viaton ja puhdas, hauras ja haavoittuvainen. Avoin koko maailmalle. Lapsi on elämän toivo. Sinä olet minun toivoni. Sinä olet minun maailmani.

Yksi pieni elämä. Olkoon se esikuvamme. Olkoon se mihin pyrimme. Viaton rakkaus, pyytteetön rakkaus. Hellä kosketus, toiseen turvautuminen ja puhdas katse. Avoin kaikelle, maailmalle ja ihmisille. Toisillemme. Rohkeus. Luottavaisuus. Uskallus. Mihin kaikki katoaa, elämän kolhuihin, kuoppiin ja hämärään. Varma ote, pidäthän äidin kädestä lujaa kiinni? Ehkä niin löydämme takaisin lapsuuteen, takaisin viattomuuteen. Siihen kauneuteen ja parempaan maailmaan.

Yksi pieni elämä. Sinä olet minun yksi pieni elämäni.


<3: Laura, yhden pienen arvokkaan elämän äiti. 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Kodin kuvalehti

Meidän postilaatikkoon tipahti perjantaina iso kirjekuori. Se oli osoitettu mulle ja siinä luki kiitos <3. Tiesin heti mitä kuoressa oli. Uusin kodin kuvalehti ja lasten kirja kiitokseksi. Miksi? Koska mä vastasin joku aika sitten kyselyyn, joka koski lempi kirjaa. Vastaukseni oli Puppe leipoo, lasten ihana luukkukirja. Tästä kerronkin aikaisemmassa kirjoituksessani Puppe leipoo. Siinä tosin lukee, että juttu olisi ollut jo viime lehdessä, mutta selvästikkään ei ollut.

Mua vähän nauratti, kun luin tämän pienen tekstin. Enhän mä nyt ihan noin sanonut sen haastattelijan soittaessa mulle. Mutta ainahan ne supistaa lauseet pieneen ja ytimekkääseen tekstiin. Varsinkin viimeinen lause huvitti ja sanoin heti miehelle, että en mä kyllä noin sanonut kertaakaan. Ehkä ne ajatteli sen olevan ytimekäs loppu lausahdus. Ehkä.

Sitten vaan sakset kauniiseen käteen ja liimapuikko toiseen. Täytyy varmaan liimata Leevin vauvakirjaan muistoksi. Onhan nämä aina ihan kivoja pieniä juttuja arkeen, mitkä hymyilyttää. Palasia elämästä. Vaikkakin pieniä, mutta yhtä lailla tärkeitä.


<3: Laura

Ensimmäinen adventti


Ensimmäinen adventtisunnuntai. Pikkujoulu. Pukki muisti ainakin meidän pienintä, aamulla nimittäin löytyi paketti sängyn vierestä. Vaaleansiniset reinotossut, kokoa 25. Mummi saattoi toimia pukin apurina, ja äiti laittoi lahjan esille viime yönä. Ehkä.

Miten me sitten vietettiin pikkujoulua? No mitenkäs muutenkaan kuin leipomalla joulupipareita! Eilen tein taikinan tekeytymään jääkaappiin yöksi, ja tänään päästiin niitä paistamaan. Me kaikki kolme pöydän ääressä, vuoroteltiin kahta kaulinta ja paineltiin muotteja taikinaan. Leevikin oli innolla mukana alusta loppuun. Eksyi sitä taikinaa parempiin suihinkin. Paljon. Uunin kautta koristeltavaksi. Pikkumies tykkäs hurjasti laittaa pipareihin nameja, ja paljon laittoikin.

Jouluna sitten uudestaan. Nyt vasta harjoiteltiin. Toivottavasti pikkuinen apuri on silloin yhtä innoissaan, ellei enemmänkin. Nyt on pikku tossut sängyn vieressä odottamassa aamua, saatiin riisua yöksi pois. Unikin tuli jo, nyt siis ihan hiljaa. Voidaan puhaltaa se kynttilä sammuksiin ja nukahtaa myös.

Hyvää pikkujoulua. Ja kauniita unia.

<3: Laura

lauantai 26. marraskuuta 2016

Äiti, maalataan

Vesivärit tiskipöydällä värikkäiden sutien vieressä. Tyhjä pilttipurkki vettä varten. Uusi suosikkijuttu. Äiti maalataan. Leevi haluu maalata. Näin poika sanoo äidille ja osoittaa tiskipöydälle. No sitten me maalataan.

Me ostettiin miehen kanssa viime viikonloppuna Leeville ekat vesivärit. Ajattelin, että vois tykätä, tykkäähän poika myös piirtämisestä. Ja tykkäshän se, kovasti. Ollaankin maalattu melkein joka päivä. Leevi valitsee värin, äiti laittaa sutiin ja Leevi maalaa. Tosin aina välillä äidin täytyy maalata kaikai (kaivinkone) tai rekka. Eli rekka, kaivinkonetta en osaa. Ei se rekkakaan kummoinen ole, mutta kelpaa 2-vuotiaalle.

Paperi täynnä värejä, on sinistä, punaista ja lisää sinistä. Eniten halutaan sinistä. Tai valkoista, se vaan ei paperilla näy jostain kumman syystä. Mitä väriä Leevi haluaa? Äiti kysyy. Mmmm mmm.. Poika miettii. Valkosta! Mutta eihän se näy valkoisella paperilla. Mmm sinistä! Sinistä siis. Ja sitten maalaamaan. Viivoja, ympyrää ja spiraalia. Ja sitten vaan paljon väriä. Hyvä tulee, hieno! Ja uusi paperi.

Mä olen ihan mielissäni, että Lepa tykkää piirtää ja maalata. Onhan se kehittävää ja luovaa. Näkee, kuinka pienessäkin ajassa poika kehittyy ja paperiin ilmestyy erilaisia muotoja. Opitaan värejä ja keskittymistä. Sen takia äiti ja isikin on punaisia, oletan. Jos äiti kirjoittaa kauppalistaa tai reseptiä, hakee pikkumuru heti kaapista omat puuvärit. Luovuus iskee jälleen! Omena-puolukkaleivän ohjeessa on värikäs tausta. Mulla oli apuri kirjoitushommissa mukana. Ei haittaa, se on vaan ihana. Sivun alareunassa lukeekin Leevi 2 v. Ja näin reseptikirjani kantaa muistoja mukanaan.

Nyt jo löytyy paksu pino hienoja maalauksia. Katsotaan mihin kehyksiin niitä vielä laitetaan, kaikki täytyy säästää, niinhän se menee. Sitten isompana katsellaan ja naureskellaan mitä on pienenä piirretty ja maalattu. Kyllä mekin ollaan aika hupaisia nauruja saatu isoveljen kanssa jostain vanhoista piirrustuksista. Mutta onhan ne niitä tärkeitä lapsuuden muistoja, isi kehuu sitä järjetöntä kuvaa eikä edes tiedä mitä se esittää. Sitten ollaan ylpeitä ja hyvillä mielin. Se on tärkeintä. Lapsen ilo ja onnellisuus. Siis lisää maalaamista, piirtämistä ja kehuja hienoista kuvista.

Minkäkaisia ihania kuvia muilla piirretään tai maalataan?




<3: Laura

perjantai 25. marraskuuta 2016

Kerrassaan hyvää

Puolikas hiiva jääkaapin ovessa odotteli pääsevänsä pullataikinaan. No, ei se sitten päässytkään. Mun isoveli tuli eilen meille, ja jostain aivan käsittämättömästä syystä, se ei tykkää pullasta. Aina kun on pullaa leivottu, on hän syönyt enemmän kuin yhden. No mitäs mä sitten leipoisin? Velin suurin herkku on perus omppupiirakka, murotaikinasta. En halunnut tehdä sitä, tein siis toisenlaisen omppupiirakan. Selasin eri ohjeita jos sais vähän inspiraatiota, löysin sitten maku.fi:stä hyvän ohjeen jota vähän tuunailin. Ja ai että, paras omppupiirakka ikinä!

Keskeltä vähän taikinainen, ihanan kanelinen ja herkullinen murupinta (joka veljen mielestä näytti jauhelihalta). Just hyvä. Ja kelpas myös murotaikina-fanille. Vaniljakastiketta ei ollut, olin nimittäin varautunut leipomaan sitä pullaa. Mutta pakastin pelasti jälleen vaniljajäätelöllään. Siihen voi aina luottaa. Onneksi.

Nyt on sitten piirakkaa puoli vuokaa jäljellä. Ei haittaa. Onneks mummi lupas tulla myös maistamaan. Eiköhän me saada se tuhottua. Kultamurukin tulee kohta kotiin viikonlopun viettoon. Sitten vähän mu-mu-muskaria, huomenna uimista ja leffailua. Sunnuntaina ehkä myös vähän pikkujouluillaan. Ja tietysti syödään omenapiirakkaa. Syökää tekin, tässä kerrassaan hyvä ohje, olkaa hyvä.

Omena-murupiirakka

100 g voita
2 kananmunaa
vajaa 2 dl sokeria
2 dl maitoa (tai 1 dl kuohukermaa ja 1 dl maitoa, mitä nyt sattuu olemaan.)
4 dl vehnäjauhoja
reilu 1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 tl kardemummaa
2-3 omenaa

Murupinta:

50 g voita 
1 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
2 tl kanelia

Sulata voi ja anna sen jäähtyä. Vatkaa huoneenlämpöiset kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää voisula ja sekoita tasaiseksi.

Yhdistä kuivat aineet. Siivilöi taikinaan puolet jauhoseoksesta. Lisää maito (ja kerma) ja sekoita tasaiseksi. Siivilöi joukkoon loppu jauhoseos, sekoita varovasti.

Voitele piirakkavuoka. Levitä taikina vuokaan ja asettele päälle kuoritut omenasiivut. Ripottele päälle reilusti kanelia. 

Nypi voi, sokeri, jauhot ja kaneli sekaisin. Levitä piirakan päälle. Paista 200 asteessa 20-30 minuuttia. Älä paista liikaa, pieni taikinaisuus on vain hyvää. Ei muuta kun herkuttelemaan.



































Ihanaa viikonloppua.

<3: Laura

torstai 24. marraskuuta 2016

Miten vastaa 2-vuotias Leevi

Uniaika. Pötkötellään sängyssä, Leevin pää äidin päällä. Pikkurekka ja kaivinkone käsissä, vielä leikit mielessä. Äiti kyseli Leeviltä muutamia kysymyksiä, vaan miten vastaa 2-vuotias?

Mistä Leevi tykkää?  -Leikkiä trukilla. Mmmm niin, Riitta. Isistä. Äitistä. Riitta on äidin rakas täti. Taitaa olla rakas myös Leeville. No ei ihme.

Mikä äiti on? -Mmm punanen! Ahaa, okei.

Entä mikä isi on? -Punanen.

Millainen äiti on? -Oranssi äiti on.

Entä isi? -Isi on punanen, on äiti oranssi isi on punanen. Hei me ollaan aika värikkäitä!

Mitä Leevi haluais tehdä? -Peräkärryjä. Mummi voi ostaa Leeville paljon peräkärryjä. Mummi voi tuoda Leeville paljon kaikai formula-autoja rekkoja aijaa! Siinäs kuulit mummi. (Kaikai tarkoittaa kaivinkonetta.)

Mikä on Leevin lempilelu? -Lempilelu on kaikai Leevin lempilelu.

Mikä on Leevin lempiruoka? -Spagettia. Makkaraa.

Mikä on Leevin lempielokuva? -Elokuva on poo palli. Paw patrol, toiselta nimeltään ryhmä hau.

Mikä on Leevin lempipeli? -Lempipeli on etanapeli.

Mitä Leevi toivoo joululahjaksi? -Lahjaa. Joulupukki hakee Leeville toinen joulupukki. Asia selvä.

Eli mitä lahjaksi? -Kaikai avaa. Ehkä äiti voi avaa formula-auton. Autoja siis. Ja joulupukki.

Ja viimeisenä. Kuka on rakas? -Äiti rakas.

Näin vastas Leevi kaks vee tällä kertaa. Hauskuutti ainakin äitiä. Nyt jo kanttuvei yöunilla, autot yhä käsissä. Ihana äidin rakas. Isin myös. 


 <3: Laura

tiistai 22. marraskuuta 2016

Täs me ollaan

Täs me ollaan.

Ihan vaan kaksin.

Mä ja Leevi.

Meidän sängyssä kaikukkain, on päiväuniaika.

Mikä ihana rauha, pieni hämärä ja torkkupeitto.

Koiratkin nukkuu, oltiinhan me toista tuntia jo ulkona.

Nyt on hyvä olla, nyt on lupa levähtää.

Pieni poika vähän vehtaa ettei ihan vielä nukahtais.

Taitaa hävitä tämän taistelun, uni voittaa ja vie mukanaan.

Mikä kiitollisuuden tunne, täähän on ihan parasta.

Isi vaan puuttuu, ei voi mitään, illalla sitten.

Mut nyt nautitaan just tästä kuluvasta hetkestä.

Ja ollaan kiitollisia.

Kaikki on hyvin, kaikki on ihanasti. 

Ja niin se uni voitti.


<3: Laura

Palasia vauva-ajasta

Nyt kun päästiin tähän ihanaan vauva-aiheeseen, ajattelin kerätä vähän omia palasia meidän ensimmäisestä vauva-ajasta. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, mutta silti niin tuttua ja turvallista. Äidinvaistot. Kiitos niistä.

Leevi oli vauvana tosi, tosi tosi huono nukkuja. Muru veteli kellon tarkalleen maksimissaan puolen tunnin päikkäreitä. Ei minuuttiakaan yli. Ja yöllä herättiin kahden tunnin välein, mitäs muutakaan kuin syömään. Ennen ensimmäistäkään itkun parkaisua tämä äippä heräs jo pieninpäänkin heräilyn merkkiin. Eli äiti sai unta kerrallaan ehkä sen puolitoista tuntia, eikä muuten väsyttänyt. Väsytti kyllä. Aivan liikaa. Iskä ei herännyt edes kunnon itkuun, vau mitkä unenlahjat.

Meidän vauva söi, paljon, usein, jatkuvasti. Aina oltiin tissillä ja siihen nukahdettiin. Oli muuten ainoa paikka mihin nukahdettiin ilman itkumaratonia. Huh, äiti sai hetken levähtää. Tai katsella tuhisevaa, liian suloista vauvaa. Omaa rakasta, on ne vaan niin syötävän suloisia. Mulla on puhelimen muisti täynnä kuvia, toista tuhatta, kuinkahan moni onkaan nukkuvasta vauvasta? Moni.


Meidän vauva oli vaativa. Siis ihan totta, vaativa. Piti olla sylissä, muuten itkettiin. Piti olla sylissä ja keinuttaa. Muuten itkettiin. Piti olla sylissä, keinuttaa ja kävellä ympäriinsä. Kyllä, muuten itkettiin. Piti olla sylissä, keinuttaa ja kävellä sekä jutella koko ajan. Ja voi viimeisen kerran, kyllä, muuten itkettiin. Lopetit yhden näistä ja saatoit kuulla pienen pienen vauvan huutavan TYLSÄÄ! No, se helpottui kun opittiin itse liikkumaan. Onhan se hei tylsää vaan olla liikkumatta ja puhumatta koko ajan, kokeilkaa vaikka. Tylsää.

Meidän vauva ei syönyt tuttia, ei ollenkaan. Ja joo joo, edellisessä postauksessa on kuva Leevistä tutti suussa, tais olla niitä ainokaisia hetkiä kun kelpas murto-osa sekunnin ajan. Päästiin toki helpolla, kun ei tarvinnut vierottaa tutista pois, mutta kyllä olis montaa tilannetta saattanut helpottaa niin paljon. Ehkä ens kerralla yritetään enemmän tuttia?

Meidän vauva tykkäs kylpeä, ihan pienestä vauvasta asti. Ensimmäinen kylpy sairaalassa sai itkemään, mutta se itku jäikin ainoaksi. Kylvystä tuli ihana ja hauska isin-ja-pojan välinen juttu. Vielä tänä päivänäkin. Koitettiin vauvauintia, mutta siitä ei tykättykkään. Toinen kerta jäi viimeiseksi. Nykyään kyllä miehet käy uimassa joka viikonloppu jos mahdollista, Leevin ihan lempparijuttuja. Varsinkin se liukumäki.


Meidän vauva oli ja on aivan uskomattoman söpö. Söpöin kaikista, tottakai. Suuret silmät ja veikeät katseet, ihan super söpö. Jekkuilmeet löytyi kasvoilta jo silloin, mieli varmaan täynnä kujeita äidin ja isin päänmenoksi. Niitä on mahdettu hautoa jo vauvasta asti, oli sen verran tylsää. 



Meidän vauva ei nukkunut enää ilman unipupua, joita nyt löytyy kolme, siitä lähtien kun sen kainaloon ensimmäistä kertaa lykkäsin. Pupun ensimmäinen pesu ja illalla itkettiin, eikä muuten lopetettu. Iskä luovutti ja haki kostean pupun narulta, vauva rauhottui heti. Ja ilman niitä ei nukuta vieläkään.

Meidän vauva piti hassuttelusta. Hassut ilmeet ja äänet, masun pöristelyt ja koiran riehuminen sai nauramaan. Saa ne kyllä vieläkin.

Mitä vielä? Meidän vauva kakkas ja paljon. No sehän on ihan normaalia. Minkälaisia vauvamuistoja teillä muilla on?

<3: Laura

maanantai 21. marraskuuta 2016

Ihana kamala vauvakuume

Vauvakuume. Siinä kaikki. Mulla, tai oikeestaan kyllä meillä molemmilla on ihan tajuttoman kova suuri valtava mahdoton ihana vauvakuume. Se on ollut jo pitkään, ehkä noin puolitoista vuotta. Kyllä. Puolitoista vuotta, ainakin. Me ollaan toivottu toista rakasta pienokaista, esikoiselle pikkusisarusta jo yli vuoden päivät. Tiedän, toiset toivoo kauemminkin, mutta me ei olla ne toiset, me ollaan me.

Miksei meille sitten tule sitä toista vauvaa? Koska mun keho ei ole vieläkään siihen valmis. Me ei olla Leevin syntymän jälkeen yritetty mitenkään estää sen toisen lapsen tuloa, päinvastoin ollaan sitä toivottu koko ajan hetki hetkeltä enemmän ja enemmän. Nyt jo turhauttaa, kun ei pientä kuulu. Syyhän piilee mun äkkinäisessä laihtumisessa heti synnytyksen jälkeen. Alle kahden kuukauden ja saldo näytti reippaat -10 kiloa. Imetys, hyvin niukka syöminen ja hullu liikunta. Se nuoruudessani sairastama anoreksian pirulainen pyrki uudelleen esiin.

Nyt ollaan sitten tässä. Paino takaisin samassa lukemassa kuin ennen raskautta. Liian monet hormonilääkitykset syötynä kuukautisten saamiseksi. Ja ei, en ole kahteen vuoteen saanut omia kuukautisiani kertaakaan. En siis ovuloi. En siis tule raskaaksi. Ja epätoivo iskee jälleen. Muut raskautuu ja saa ihania kääröjä ympärillä koko ajan, ja mun sydän särkyy joka kerta. Tv-ohjelmissa, elokuvissa ja sarjoissa raskaustestit näyttää positiivista, mua melkein itkettää. Miksei me, miks kaikki muut?

Mitä sitten seuraavaksi? Pitäis vaan osata olla, rauhottua ja lopettaa steessaaminen. Helpommin sanottu kuin tehty, eikö. Miehen vanha kaveri törmäs meihin lastenvaatekaupassa kahden lapsen kanssa. Tehkää toinen, sanoi hyväntuulisena. Vaikea hymy vastaukseksi, tietäisipä vaan. Taas sydän särkyi. Hetki vielä odotellaan ja annetaan omalle keholle mahdollisuus. Lukuisat rukoukset ja anelut, toivomukset ja pyynnöt. Meillä riittäis niin paljon rakkautta jaettavaksi. Ehkä kohta. Mutta odottaminen on pahinta.

Jos tästä jotain opin, jos toinen vauva meille suodaan, en anna itseni kadota uudelleen siihen hulluun laihdutusrumbaan. Ei, ei ja ei. Ens kerralla teen kaiken tässä asiassa toisin. Siitä oon ihan varma. Ja tähän kuumeeseen ei burana auta. Ei sitten millään.


Onko muita vauvakuumeilijoita, syystä tai toisesta negatiivisiä testituloksia?

<3: Kuumeileva äiti

lauantai 19. marraskuuta 2016

Päivän parhaat jutut


Jokainen päivä on erilainen kuin edellinen. Kuitenkin useimmiten jollain tapaa hyvinkin samanlainen. On samat rutiinit, ruokailuajat ja iltatoimet. Ylös aamulla suht samaan aikaan kuin eilenkin. Päiväruoka lämmitetään tai rakettispagetit keitetään ennen puoltapäivää. Iltapala tuodaan eteen ennen tai jälkeen kylvyn, jälleen ennen kello kahdeksaa. Kuitenkin jokainen päivä tuo erilaisia tunteita, sanoja ja lauseita. Vaikka tehtäiskin kaikki just niinkuin eilen, just samaan aikaan, ei päivä silti ole ikinä niinkuin eilen. Aina löytyy jotain erilaista. Mutta silti joka päivä löytyy ne päivän parhaat jutut, ne jutut jotka pysyy samana.

Aamuherätys. Vaikka aamulla miten olis vielä unihiekkaa silmissä ja mieli tekis vaan jatkaa unia, on se silti vaan parasta kun oma poika tulee ja suukottaa. Repii peittoa pois ja sanoo äiti herää, tai äiti voi herätä. Hymy voittaa väsymyksen ja unihiekka rapisee pois. Joka aamu herätään uuteen päivään, ja musta on parasta herätä oman lapsen sanoihin ja kosketukseen. Vaikka se kosketus oliskin sitten pään kääntämistä ja silmäluomien repimistä. On se silti päivän paras mahdollinen herätys.

Lapsen ilo ja nauru. Ne kuuluu meidän jokaiseen päivään ja ne on ihan parhaita. Kuinka lapset iloitseekaan pienistä, meidän silmissä ehkä jopa olemattomista jutuista. Se voi olla uusi duplotallirakennelma tai autosukat. Se voi olla kutitus tai lennättäminen. Se voi olla tanssiminen tai jopa pieni rusinarasia muumikuoseilla. Se on silti aina yhtä parasta. Ilo ja nauru on kaikkein parasta.

Ihanat hassut jutut. Ne höpötykset ja selitykset, joita pieni selittää tohkeissaan. Vastaa kun kysytään, jos kuuntelee, selittää muuten vaan ja kertoo ajatuksiaan. Aivan ihanaa. Äiti mitä teet? Kysyy rakas. Äiti laittaa ruokaa, mitä Leevi tekee? Kysyy puolestaan äiti. Leevi leikkii. Vastaa pieni leikkijä. Ihan parasta, kun voidaan jutella. Joskus sitä juttua tulee taukoamatta, silloin ei muut saa edes suun vuoroa. Mutta se ei haittaa, se on hauskaa.

Halit ja pusut, sylit ja silitykset. Niitä ei voita mikään. Joka päivä halitaan, joka päivä pussataan. Ja joka päivä se tuntuu yhtä ihanalta, yhtä parhaalta. Ihan päivän parhaimmalta. Joka päivä otetaan syliin, joka päivä silitellään. Äiti voi silittää. Äiti Leevi tulee äidin syliin. No tietysti äiti voi silittää. Tietysti Leevi tulee äidin syliin. Ja illalla kun uniaika koittaa ja pitäis jo malttaa nukahtaa, alkaakin pieni käsi silittämään äidin päätä. Voi mikä ihana.

Yöpuku. Iltapesulle ja yöpuku päälle. Tää on musta ihan parasta, rakastan yöpukuja. Söpöjä, ihania ja mukavia. Päivä pulkassa ja saa tuudittautua iltaan. On päiviä, jotka vietän kokonaan pyjamahousut jalassa. Esimerkiksi tänään, heti aamulenkin jälkeen yöhousut takaisin jalkaan. Toisinaan, kyllä, kauppaankin on menty pyjamahousuilla. Eihän muut sitä tiedä, ja vaikka tietäis, mua ei haittaa. Mun on hyvä näin.

Äidin uniaika. Yhtälailla kuin herääminen, on nukkumaan meno illalla myös yks päivän parhaista hetkistä. Se viimeinen. Väsymys, se yöpuku päällä, viimeiset hyvänyön pusut Leeville ja omaan sänkyyn peiton alle. Parhainta olis vielä puhtaat lakanat. Sukat vielä peiton alla pois, ihan paras tunne. Sit vaan unille. Mutta ensin vielä viimeinen päivän paras, joka kruunaa kaiken..

..Rapsutus. Kulta tulee viekkuun ja rapsuttaa mun selkää. Paras tunne ikinä. Siihen on hyvä lopettaa. Ihan parasta.

<3: Laura

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kotiäiti

Kotiäiti. Kuka tunnustaa? Täältä löytyy yksi.

Opiskelin kauan haaveilemaani parturi-kampaaja alaa ensimmäistä vuotta, kun tammikuussa tuntui menkkamaista nipistelyä aivan liian monta päivää, mutta ei lainkaan niitä menkkoja. Ajattelin salaa mielessäni entä jos? Mutta samaan aikaan tiesin, ettei kuitenkaan. Eihän se vois niin olla. Enhän just mä voi saada sitä elämäni suurinta haavetta toteutumaan. Vastahan me lopetettiin pilleritkin. No, tehdään se testi niin ehkä ne alkaa kun turha stressi purkautuu. Eivät muuten alkaneet.

Odotin seuraavaan aamuun. Kaks viivaa. Vau! Me ollaan raskaana! Voi sitä onnen määrää. Ja voi sitä onnen määrää, kun 9 kuukauden kuluttua meidän ikioma poika syntyi tähän maailmaan. Sinä päivänä musta tuli äiti. Kotiäiti.

Vuoden päästä me tuumittiin sitä kouluun palaamista. Päiväkoti. Ei tuntunut mielekkäältä, ei sitten yhtään. Eihän Leevi osaa edes sanoa, jos joku tuntuu ikävältä. Nyt varmasti osaisi, mutta asia nipistää silti äidin vatsan pohjaa. Mä niin tykkään olla kotona, en laiskuuttani, vaan kasvattaakseni oman lapseni. En halua viedä aamulla poikaa toisten hoivaan ja hakea illalla kotiin nukkumaan. Mulle jokainen tunti on tärkeä, jokainen päivä on tärkeä. Riittää, että toinen meistä joutuu olemaan osan päivää poissa. Siinäkin näkee, miten se muutama tunti illalla lapsen kanssa on vähän. Isi leikkii, isi pelaa, mutta aikaa on niin kovin vähän.

Myös se, että me ollaan mun veljien kanssa saatu olla kotona sinne kouluikään asti vaikuttaa mun ajatuksiin. Olihan se ihan parasta. Omat lelut, omat leikit, oma sänky ja omat vanhemmat tai rakas mummi. Kavereita löytyi naapurista ja seurakunnan kerho riitti pienelle lapselle enemmän kuin hyvin. Samaa toivon omalle lapselleni. Ei ne pienet tarvitse toistakymmentä lasta ympärillä, kauheaa menoa ja melua. Oma koti on hyvä. Mun mielestä.

Mitä me sitten kotona tehdään? Me leikitään. Me ulkoillaan. Me pidetään kotia jonkin sortin järjestyksessä pesten pyykkiä ja siivoten. Me tehdään ruokaa ja nukutaan päikkärit. Me halitaan ja katsotaan Mulania. Ja milloin mitäkin. Me käydään mummilla ja mummi meillä. Me piirretään ja tanssitaan. Me opetellaan uusia juttuja ja hassutellaan. Me tehdään ihan mitä me ikinä halutaan. Me ollaan yhdessä, ja se on tärkeintä.

Musta on ihan parasta olla kotiäiti. Tää on työ, jota en vaihtais mihinkään. Ja voin kertoa, tekemistä riittää aina.

<3: Laura

torstai 17. marraskuuta 2016

5 parasta ja huonointa

Mitkä on ne aivan parhaat jutut ja mitkä taas ne ikävimmät tai huonoimmat puolet mussa äitinä? Tässä tulee top 5 listaus.

5 parasta

Rakkaus. Oon äiti, joka rakastaa ihan täysillä. Ihan koko sydämestään. Äärettömästi. Loputtomasti. Ehdoitta. Aina.

Huolenpito. Voin sanoa pitäväni täysin huolen omistani. Kaikin puolin. Oli kyse kurnivasta masusta tai itkuisista silmistä, äiti huolehtii kyllä.

Läheisyys. Mulle on tärkeetä, että lapset voi ja tulee halimaan kun siltä tuntuu. Tulee syliin ja suukottaa. Oli ikää sitten 2 vuotta tai 45. Pitää voida koskettaa, läheisyys tuo sen rakkauden tunteen. Läheisyys jakaa sitä rakkautta. Ja rakkaus on yhtä kuin elämää.

Huomioon ottaminen. Kun pieni käsi nykii paidan helmaa tai hokee äiti kato kato kato, pyytää syliin tai muuten vaan kaipaa huomiota. Äiti huomioi, ottaa syliin ja katsoo. Äiti on läsnä.

Järjestys. Pyrin pitämään yllä jonkin sortin järjestystä, niin tavaroissa kuin asioissakin. Lelut saa levittää, mutta ne myös siivotaan. Uusia pelejä ja leluja saa ottaa, mutta ensin vanhat kerätään pois. On asioita joihin sanotaan ei, vaikka pienempi eri mieltä oiskin. Kyyneleet ja kiukuttelut ei muuta sitä, päätöksissä pysytään ja näin pidetään asiat järjestyksessä.

5 huonointa

Kärsivällisyys, eli sen puuttuminen. Tää on ihan ehdoton ykkönen. Mulla on tosi tosi huono kärsivällisyys. Ollut aina. Hermostun nollasta sataan sekunnissa. Ihan oikeesti.

Kiukuttelu. Kyllä, mä kiukuttelen. En pojalleni, mutta miehelleni. Mutta kuuleehan se ja oppii äidiltä. Muutenkin vähän liikaa perinyt äitinsä luonnetta, iskä olis niin paljon rauhallisempi..

Oman masun tuijottelu (en tarkoita itsekkyyttä). Paita ylös ja napa esille. Oonko mä lihava? Tätä mies ja muut kuulee ja liikaa. Juurtaa nuorena sairastamaani anoreksiaan, joka puhkes synnytyksen jälkeen uudelleen. Nyt ollaan paremmilla vesillä, mutta tää ikävä tapa vaan juurtu liian kovin kiinni. En halua poikani tekevän samaa.

Heittäytyminen. Oon ehkä vähän huono tässä. Pitäis osata enemmän heittäytyä hullunkurisiin juttuihin ja löytää se riehuva pieni lapsi itsestään. Kyllä mä leikin Leevin kanssa, mutta kaikkiin överi hassuihin juttuihin ei vaan tuu heittäydyttyä mukaan yhtä hyvin kuin isi. Ainakaan jos joku muu on näkemässä.

Aivan liian lyhyt pinna. Kyllä, uudelleen. Tää ansaitsi vielä uuden paikan tässä listauksessa. Monesti sitä miettii miten parantaa tätä puolta itsessään, laskeeko kymmeneen tai edes viiteen ja avaa sitten vasta suunsa. Vois tulla rauhallisempi vastaus. Mutta muista sitä siinä hermostuksissa sitten. Pitäis kyllä.

Siinä oli ne tämän hetkiset 5 parasta ja 5 huonointa. Parhaat pidän ja huonot voisin karistella pois. Pikkuhiljaa opetellaan. Kunhan Leevi kasvaa, voidaan kysyä siltä tätä samaa ja vastaukset mahtaa olla hullunkurisia. Ehkä sitten parin vuoden päästä, kun toinen ymmärtää kysymyksen paremmin. Nyt kaikki on vaan kivoja ja Leevi on äidin rakas. Näin poika itse sanoo.


<3: Laura

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Tiistai

Höpötystä ja sänkyyn kiipeämistä.

Aamupiirettyjä ja ruisleipää.

Olohuoneen lattia täynnä autoja ja duploja.

Kettuhaalari ja juoksulenkki.

Pulkka ja Leevi, kävely lähikauppaan.

Kanaa ja riisiä ja päiväunta.

Paljon, paljon leikkejä. Duplotallin rakennusta ja autoja.

Mandariiniä ja karjalanpiirakkaa. Muki maitoa.

Pyykkiä ja pyykkiä. Lisää pyykkiä.

Ruoanlaittoa ja isi kotiin. Syömään ja isi takasin töihin. 

Mummille hiusten värjäystä ja pikkuautoja.

Lisää leikkejä ja Tähkäpäätä.

Iltapalaa, hampaiden pesua ja unille.

Näistä on meidän tiistai tehty.



<3: Laura

tiistai 15. marraskuuta 2016

Meidän lapset

Meillä asuu kolme lasta. Yksi omaa lihaa ja verta, kaksi jotain ihan muuta. Kaksi karvaista. Kaksi hermoja raastavaa pienen pientä lasta. On se lempeä, kaiken niin hyvin vastaanottava ja niin kovin kiltti pehmonalle. Ja se toinen. Se rasittava pieni penikka. Se riitaa haastava ja komenteleva pomottaja. Ne on ne koirat. Ne terrierit. Vilma ja Luna.

Vilma on kolme. Niin kiltti, haukkumista lukuunottamatta, ja niin ihana. Oikea sylikoira. Aivan ihana luonteinen, loisto koira. Valkoinen länsiylämaanterrieri. Toiselta nimeltään westie. Vilma, Vilmuri, Vilpertti. Viima, niinkuin Leevi sanoo. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin myös meidän. Vilma sai nimensä aivan ihastuttavan suloisen pienen tytön mukaan, joka me nähtiin muutama vuosi takaperin Kreetalla samalla hotellilla. Ainoa vaan, että tytön nimi olikin Venla. Vilma on ollut aika häsläri, meno päällä ja vipinää kintuissa. Sinä päivänä, kun Leevi ensi kertaa tuotiin kotiin oli jännät fiilikset. Mitähän se koira tuumaa? No sehän yllätti. Tykkäsi, oli niin varovainen, lempeä ja rauhallinen. Aivan eri koira. Niin se Vilma pikkuhiljaa rauhottui ja kasvoi iki-ihanaksi kotikoiraksi.


Luna. Munapää, Lunnikoira. Mitä vielä. Jackrussellinterrieri. Voi jestas mikä jääräpää. Äidin koira. Energia ei lopu koskaan. 10 kilometrin juoksulenkki. Ei auta. Paristot ei vaan kulu. Osaa toki olla hellyyttäväkin, myös mahdoton sylikoira. Heti tilaisuuden tullen, sylissä. Vähintään kuono polvella. Kunhan on lähellä. Onhan se rakas. Pentu vielä, vuoden vanha. Pomottaa Vilmaa minkä kerkiää, ja isosisko antaa. Me isommat isännät ei anneta. Ei tosiaan. Tulee vielä hieno koira, mitä kovapäisempi sen parempi. Sitten joskus. Tossa se tapittaa ja kärkkyy syliä. Voi toista. 



Leevi. Leevi tykkää, eikun rakastaa meidän koiria. Vilmaa ja Lunaa. Aina pitää silittää. Pitää sylittää. Myös komentaa. Luna tule tule tule, komentaa poika ulko-oven raossa. Äidiltä oppinut. Tyhmä koira, saa välillä sanotuksi. Myös äidiltä oppinut. Suukkojakin jakaa toisilleen, pojalla suu ammollaan ja koirat nuolee. Ei tarttis. Muttakun ne on niin rakkaita. Niitä halitaan ja suukotetaan, silitellään ja sylitellään. Rakastetaan. Ne on kaikki meidän pieniä lapsia, vaikka toiset hyvin paljon ärsyttävämpiä kuin toiset. Leevi ei kuulu tähän kategoriaan, Leevi on aina yhtä rakas ja ihana ja täydellinen. Koirat saa toisinaan olla jotain muuta. Tyhmiä sikapäitä. Raivostuttavia räksyttäjiä. Ylisöpöjä karvapalloja. Huomionkipeitä sylikoiria. Rakkaita lapsia.


Vilma on ninja. Niin isi sanoo. Istuu lattialla ja yhtäkkiä huomaa koiran sylissä. Se on tosin ollut siinä jo pitkän tovin. Ninjannut taas itsensä salaa syliin. Jekkukoira. Luna on kyhnääjä. Tunkee aina itsensä jokapaikkaan, aina iholla, aina kiinni. Nytkin se kyhnää tuolla kultamurun jaloissa jos vaikka irtois huomiota pelaamisen ohella. Molemmat tykkää koirankekseistä, pipareista, niinkuin meillä sanotaan. Vilma ottaa komeita koppeja, Luna ei. Luna tykkää leluista, kivistä ja kävyistä, koko ajan pitäis jotain järsiä. Ei onneksi mitään laitonta. Vilmaa ei oikein jaksa kiinnostaa. Kunhan vaan pääsis syliin.

Ne on kaksi täysin erilaista, vaikka yhtälailla sylikoiria onkin. Molemmat tykkää Leevistä, Luna hakee palloa ja poika nauraa. Vilma halutaan syliin ja halitaan. Vilma on nirso ruuan suhteen, Luna kaikkea muuta. Tosin kun enää ei olla yksin, maistuu ruoka vanhemmallekin rouvalle. Ja vieläpä oikein hotkien. Sitä on pienempää muksua opetettu myös haukkumaan, ei vaan onneksi ole yhtä pahaksi oppinut kuin kaverinsa. Mutta kaiken kaikkiaan oikein hyvä mätsi. Tappelu loppuu ensimmäiseen ei-komentoon, yhdessä leikitään niin leluilla kuin ilmankin. Pedit jaetaan ja muutenkin ollaan kavereita. Tämän perheen karvaiset lapsukaiset. Aina edessä, aina jaloissa, varsinkin iskän. Mutta onhan ne rakkaita. Lojaaleita, uskollisia. Hassunkurisia otuksia. Lapsiystävällisiä, Leevin ikiomia karvakuonoja. Sellaisia on meidän lapset.

 

<3: Laura ja koirat

maanantai 14. marraskuuta 2016

Isänpäivän antimet

Tänä vuonna jaettiin isänpäivä kahdelle päivälle. Lauantaina laitoin kotona isänpäivä-illallisen, sunnuntaina syötiin miehen vanhemmilla. Kakun tai piirakan leivoin myös lauantai-illaksi. Sunnuntai aamuna valmistin isänpäivän kunniaksi herkullisen uunipuuro-aamiaisen. Tässä ohjeita jakoon muillekin.

Isänpäivän aamupala: herkullinen omenainen uuni-kaurapuuro, johon omenaista ideaa lainasin Fanni & kaneli-blogista. Meidän taloudessa uunipuurot ovat vielä aika uusia tuttavuuksia. Muutaman kerran olen illaksi tehnyt poitsulle iltapalaksi ja aivan herkkua ovat olleet. Puuroriisiä ja kaurahiutaleita. Voi mikä ihana tuoksu uunista tuleekaan. Nyt halusin jotain hienompaa, ja törmäsin mainitsemassani blogissa herkullisen näköiseen ohjeeseen, jota päätin lähteä lainaamaan. Ja parasta tässä oli, että puurolle riitti aikaa uunissa puolisen tuntia. Saa siis hyvin aamupalaksi ennenkuin herrasväki tekee aamuista nälkäkuolemaa.


 Omenainen uuni-kaurapuuro

5 dl kaurahiutaleita

ripaus suolaa

1 tl leivinjauhetta

kanelia, meillä käytetään aika reilusti

5 dl maitoa

2 kananmunaa

3 omenaa

1 dl manteleita

rouhittua tummaa suklaata


Sekoita kulhossa kaurahiutaleet, suola, leivinjauhe ja kaneli. Vatkaa kevyesti toisessa kulhossa maito ja kananmunat.

Viipaloi omenat ja lado puolet niistä voideltuun uunivuokaan. Levittele tasaisesti kaurahiutaleseos omenoiden päälle. Kaada vielä päälle munamaito.

Lado loput omenasiivut, halutessasi rouhittu suklaa ja mantelit puuron pinnalle. Paista uunin keskitasolla 200 asteessa 35 minuuttia. Ja ei kun herkuttelemaan.


Isänpäivän illallinen: vuohenjuusto-uunilohi ja perunat uunissa uudella kokeilulla. Ideaa perunoihin hain pinterestistä ja sovelsinkin useampaa eri ohjetta. Uunilohesta tykätään kaikki ja se kuuluukin usein meidän viikonlopun ruokalistalle. Vuohenjuusto on miehen suurta herkkua, joten sillä saatiin mielekästä makua kalaan ja jota harvemmin tulee ostettua. Näytti maistuvan hyvin myös nuoremmalle miehelle. Kaveriksi salaattia ja itse tehtyjä "krutonkeja" joululimpun jämäpaloista. Nekin isännän herkkua.


 Vuohenjuusto-uunilohi ja perunat

Lohta

vuohenjuustoa

sitruunapippuria, suolaa

haluttu määrä perunoita, käytin jauhoisia

sulaa voita

sitruunamehua

hunajaa

suolaa

rosmariinia


Pese perunat huolellisesti. Leikkaa perunoihin viillot melkein loppuun asti muutaman millimetrin välein.

Sekoita sulaan voihin sitruunamehua ja hunajaa, laitoin reilun lusikallisen. Voita sulatin reilu 50 g. Voitele perunat voi-hunajaseoksella välejä myöden. Jätä vähän uutta voitelua varten. Ripottele päälle suolaa ja rosmariinia. Paista uunissa 200 asteessa tunnin verran. Voitele perunat puolessa välissä pikaisesri uudelleen ja lisää halutessasi rosmariinia.

Leikkaa kalaan siivut nahkaan asti, muttei nahasta läpi. Levitä kalalle sitruunamehua, rakoihin myös. Mausta reilusti sitruunapippurilla ja suolalla. Siivuta vuohenjuusto ja asettele kalan rakoihin. Paista uunissa 200-225 asteessa noin puoli tuntia.


Isänpäivän jauhoton suklaapiirakka: kysyin aikaa sitten mitä kultamuru haluaa isänpäivänä, vastauksen tiesin kysymättäkin. Masaliisaa. Eli mokkapaloja. Sama vastaus joka kerta. Ehdotin josko olis jotain muuta mikä kävis, päädyttiin yhteistuumin geisha-brookieen. Olen tehnyt sitä pariin otteeseen ja ai että mitä herkkua. Isäntäkin tykkää, onhan geisha miehen toinen lempikarkeista heti ässämixin jälkeen. No, kyseistä leivonnaistahan en tehnyt, vaan lainaamastani kirjaston kirjasta Emman makeat piirakat tein jauhottoman suklaapiirakan. Halusin kokeilla jotain uutta, ja esittelinkin miehelle hyviä vaihtoehtoja joista hän valitsi tämän kyseisen piirakan. Voin kertoa, oli muuten helpoin suklaapiirakka ikinä. Ja hyvääkin vielä! Itse olisin ehkä kaivannut kylkeen vielä reilun nokareen kermavaahtoa mutta miesväki ei. Onneksi jäätelö pakkasesta korjasi tilanteen.


 Jauhoton suklaapiirakka (gluteeniton):

150 g voita

200 g tummaa suklaata, jossa noin 50 %
kaakaota

2 dl sokeria

1 dl kaakaojauhetta

1 tl vaniljasokeria

ripaus suolaa

4 kananmunaa

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Rypistä leivinpaperi ja vuoraa sillä noin 25 cm piirakkavuoka.

Sulata voi ja suklaa kattilassa. Lisää sokeri hyvin sekoittaen. Lisää kaakaojauhe, vaniljasokeri ja suola. Riko lopuksi kananmunat joukkoon ja sekoita tasaiseksi.

Paista piirakkaa uunin keskitasolla 23 minuuttia. Keskusta saa jäädä kunnolla taikinaiseksi.

Koristele hieman jäähtynyt piirakka tomusokerilla. Tarjoile hieman lämpimänä tai jääkaappikylmänä. Herkkua.


<3: Laura

ISI

Isänpäivä. Meidän perheen kolmas. Ansaittu.

Aamulla aikaisin ylös pojan toimesta, normaalisti niinkuin aina. Keittiöön uunipuuroa tekemään. Omenan siivut pohjalle, puuroainekset päälle ja vielä lisää omppusiivuja. Pakko olla hyvää. Aikaisempina isänpäivinä on tullut laitettua perinteisesti pekonia ja munia, mutta tällä kertaa halusin jotain muuta. Meillä on tykätty uunipuurosta, joten ajattelin tälläisen version maistuvan ekstra herkulta. Uuniin siis.


Ihana, lempeä, kärsivällinen. Tämän talon isi on kaikkea sitä. Ihana kerrakseen, huomioi ja hellii. Osan kärsiällisyydestään voisi jopa jakaa äidille. Ei vaan taida toimia ihan niin.


Isänpäivä lahja. Tämä isukki sai sen jo aikaa sitten, katsottu läpikin jo. Nimittäin isännän lempisarjan Rillit huurussa ysi kausi. Annoin periksi, vaikka ei tarvinnut juurikaan ylipuhua lahjan antamista jo aikaisemmin. Sille naurettiin ja hymähdeltiin. Oikein onnistunut lahjus. No, sanoin kovana ettei muuta sitten tule, jotain herkkuruokaa ja leipomista kyllä. Silti sorruin ja aamupalapöydästä löytyi vielä pieni lisäpaketti. Oikein osuvalla autot-kuosilla, jonka iskä osti pojan synttärilahjaa varten alkusyksyllä. Paketista paljastui isi-ja-poika valokuva, joka pääsee meidän seinälle ja tietysti aiheeseen sopiva Dad-paita. Oli vaan taas pakko ostaa. Onhan se hieno.


Hauska, leikkisä, supermies. Aina hassutellaan ja leikitään. Naurua ja riehumista, äidin niskavillat nousee mutta pojilla on hauskaa. Onhan se pääasia. Isi on supermies, niin iskänä että aviomiehenä. Kaikessa.


Vähän lisää lihasta, eli isi salille hikoilemaan. Täytyyhän supermiehellä olla habaa. Ja sitähän on. Sitten isovanhemmille syömään isänpäivälounasta. Vaarille lahjuksia, pojan ja pojan pojan valokuva ja suosikkilakuja. Ajatus on tärkein. Syksyllä lähdettiin sitä varten ulos kuvia ottamaan ja kivoja saatiinkin vaikka ei meinaa pikkumies enää katsoa kameraan kun pyydetään. Kai sai jo tarpeekseen kuvaamisesta. Vaikka jätkä on vasta kaks. Masut täynnä mummin pippuripihvejä, jälkkäriksi suklaakakkua ja kotona vielä lisää suklaista piirakkaa, jota eilen tilauksesta leivoin. Eli herkkuja kyllikseen.


Huomioiva, rakastava, halinalle. Meidän rakas kulta huomioi. Meitä molempia, jokapäivä, aina. Kulta myös rakastaa, ihan täysillä, koko ajan. Meidän oma halinalle. Kiltti, hellä, oikein super mahtava.


Ilta ja olohuone. Me kaikki kolme. Duplot lattialla, ihan joka puolella. Autot, kaivinkoneet, rekat ja paloautot. Kaikki pyörillä liikkuvat leikeissä mukana. Isi, äiti ja Leevi. Meidän perhe. Siihen tarvitaan meidät kaikki kolme. Kolme ihanaa ja toisilleen niin rakasta. Korvaamatonta. Kiitos meidän perheen isille. Kiitos meidän perheestä. Kiitos, kun oot meidän pojalle se yks ja ainoa mitä parhain isä. Se, joka on ja pysyy eikä koskaan katoa. Se meidän perheen tuki ja turva, meidän perheen koti. Isä.


Ihanaa, ihan parasta ja antoisaa isänpäivää. Ihan kaikille. Ennenkaikkea meidän perheen isille. Kulta.

<3: Laura