lauantai 31. joulukuuta 2016

Isi täyttää pyöreitä!

Uusi vuosi tuo mukanaan myös isännän 30-vuotis syntymäpäivän. Hän on nimittäin syntynyt vuoden ensimmäisenä päivänä, ajatella, joka vuosi synttäreiden kunniaksi kunnon ilotulitteet ja taivas täynnä värejä ja pauketta. Vau.

Ihan parhaana vaimona, olen tietysti hankkinut ihan parhaan 30-vuotis syntymäpäivälahjan. Täytetäänhän nyt sentään pyöreitä! Kultamuru ei tiedä sen enempää, kuin että lomaa piti ottaa töistä tiettyyn aikaväliin 7 päivää. Mitähän kummaa se vaimo onkaan keksinyt? Se selviää aivan pian!

Nyt otetaan rennosti, paukutellaan yksi isin ostama raketti ja vietetään perheiltaa uuden vuoden kunniaksi. Maltetaan mielemme huomiseen asti, kun mittari pyörähtää kolmeenkymmeneen!


Ihan parasta Uutta Vuotta, ja tervetuloa vuosi 2017!

♥ Laura

torstai 29. joulukuuta 2016

Ihan tavallinen torstai

Aamupuuroa itsetehdyllä omenahillolla. Koneellinen valkopyykkiä ja elokuvallinen lemmikkien salaista elämää, jonka isi meille joululahjaksi huomaavaisesti hankki. Muutama tekstari mummille, josko liikenis tunnin verran aikaa, kun pikkujätkä haluis jäädä kotiin leikkimään junalla äidin lenkin ajaksi. Tulihan se mummi, ja äiti pisti juoksuksi.

Kyllä voikin juokseminen olla ihanaa. Hetki ihan omaa aikaa, raikkaassa ulkoilmassa. Pieni auringon paiste ja jäinen, muttei liukas maa. Hyvin kulki.

Kotona oltiin syömässä makaronia ja joulusta jäänyttä kalkkunaa. Lämmin kuuma suihku ja päiväunien aika. Äiti ei kelvannut, kun mummi oli paikalla. Tunnin verran nähtiin unia autoista ja junista, oletan, ja eikun ruokakauppaan.

Kärryt täys hedelmiä, leipää, maitoa ja kaikennäköstä mikä nyt sattui kaapista uupumaan. Kassan kautta kotiin lämmittämään ruokaa. Masut täynnä duploleikkien pariin, eikä saa unohtaa mummin ostamaa uutta rekkaa helikopterilla. Eikai niitä pikkuautoja voi olla liikaa pienellä pojalla..

Löysin myös alesta elokuvaboksin, joka sisälsi lentsikat ja lentsikat 2 blu-rayt. Leikit sikseen ja lentsikoita katsomaan. Rekka ja helikopteri molemmissa käsissä, koko ajan. Tuli se isikin jossain välissä töistä kotiin meitä halimaan ja suukottamaan.  Hetki oltiin kaikki sohvalla nauttimassa illasta.

Jauheliha kuumalle pannulle paistumaan, josko siitä kehittyisi jauhelihakastike isille. Tyhjyyttään huutava masu täyteen ruokaa ja pienemmälle iltapalaa. Tuoretta ruisleipää ja viilistä, jos jälkkäriksi vähän jätskiä, kun niin kauniisti pyydettiin. Sitten hampaiden pesulle ja nukkumaan, huomenna on taas uusi päivä.

Sellainen torstai. Ihan tavallinen arkipäivä.



♥ Laura

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

5 toivetta vuodelle 2017

Joulu on nyt käsitelty ja siivottu pois. Tilalle kevättä ja uusia ajatuksia. Ajatuksia uudelle vuodelle, joka häämöttää aivan muutamien päivien takana. Valoa ja lämpöä, piteneviä päiviä ja ihan tavallista elämää.

Mitä sitten toivon ensi vuodelta? Maailman rauhaa ja lottovoittoa? Ensin pitäis ehkä lototakkin.. Niitähän me taidetaan toivoa aina, mutta jos ajatellaan jotain realistisempaa, jotain todellisempaa ja jotain mahdollista.

Ensimmäinen toiveeni on aika ilmiselvä. Ainakin jos on yhtään seurannut ajatuksiani aikaisemmin. Toivon kehoni alkavan toimia normaalisti, antaen ensin kuukautiset ja niiden perään uuden ihanan raskauden, jonka saan kantaa loppuun asti ja synnyttää meille toisen täydellisen pienokaisen. Ei kuulosta täysin mahdottomalta, eihän.


Toisena toiveenani voisi olla stressitön (tai edes stressittömämpi) äiti ja vaimo. Se on niin helppo sanoa, älä stressaa. No en en. Mutta keho käy silti kierroksilla ja stressi sykkii elimistössä. Tuliko liikuttua tarpeeksi vai ehkä syötyä liikaa. Tuliko tehtyä tätä ja siivottua tota ja tätä ja tota ja toikin pitäis ja voisitko ja mikset ja miksen vaan voisi rauhottua ja ottaa rennosti. Tämä auttaisi myös ensimmäiseen toiveeseeni. Jos jollain on oikein loistavia vinkkejä stressittömämpään elämään, niin kiitos.

Kolmanneksi voisin toivoa tervettä vuotta, tai edes mahdollisimman vähän pöpöjä. Koska mähän saan aina kaikki nuhat ja köhät, jotka vaan jyllää ympärillä. Ensin saa poika, vähän nuhattaa ja yskittää. Sitten äiti sairastuu. Enää ei vähän riitä, vaan sitä ollaan oikeesti kipeitä. Ja jos pöpöt käy vielä isin kimppuun, jota ei läheskään aina käy, on se vaan pientä nuhan tuntumaa, ei sen enempää. Mutta nyt voitais laittaa meidän oveen pöpöille ilmoitus, pääsy kielletty!

Neljäntenä toiveenani toivon mahdollisimman paljon iloa, hymyä ja onnellisuutta. Koko pakettia. Ei kiukkua, itkua eikä suruja. Tietysti niitäkin saa pikkuisen olla, eihän se elämä voi olla pelkkää sateenkaarimaailmaa ja yksisarvisia, mutta toivoisin enemmän niitä vaaleanpunaisia ajatuskuplia, kuin mustia ja harmaita. Eli tämäkin taitaa kohdistua tähän äitiin itse, kiukuttelu vähemmälle ja hassuttelu moodi päälle.


Entäs sitten se viides ja viimeinen toiveeni. Voisin toivoa meidän perheelle paljon ihania yhteisiä hetkiä, uusia muistoja ja myös isin ja äidin kahdenkeskeisiä rakkausiltoja. Eli tiivistettynä, paljon rakkautta, sen antamista ja saamista. Se kuulostaa hyvältä toiveelta, joka kattaa sisälleen paljon.



Mun toiveet oli vähän tälläisiä lässynlässyn ja pomppulinnoja ja hattaraa. Mutta kukapa ei niitä toivoisi. En mä tarvitse uusia kenkiä ja remonttia. En uutta taloa tai edes sitä lottovoittoa. Mulla on jo paras mahdollinen lunastettu voittokuponki. Mulla on mun ihana perhe, meidän yhteinen rakas koti, jossa meillä on hyvä olla. Mulla on kaikki tarvittava, niinpä toivon vaan pieniä parannuksia (jotka enimmäkseen lähtee musta itsestäni). Mitä toiveita muilla on vuodelle 2017?

♥ Laura

tiistai 27. joulukuuta 2016

Kaksi joulua vuodessa

Nyt on joulu aikalailla taputeltu, ja ruvetaan valmistautumaan seuraavaan etappiin, eli sinne uuteen vuoteen. Mutta ennen sitä, ei liian monisanaisesti, mutta kuitenkin, millainen meidän joulu olikaan.


Äiti nukkui huonosti, ehkä se joulupukin tulo jännitti sisusksissa vähän liikaa? Herättiin aamulla ihan ilman mitään herätyskelloja jo heti seitsemän aikaan. Silmät puoliksi ummessa sängystä ylös, selvisin kuitenkin. Viimeisestä kalenteriluukusta löytyi pojalle jouluaamuksi Viirun ja Pesosen jouluelokuva, joka laitettiin heti pyörimään. Kaveriksi kaikille sitä joka jouluun kuuluvaa riisipuuroa. Jo lähti päivä käyntiin.


Suunnattiin aamupäivällä sinne isomummin luo kakkuisen lahjuksen ja makaronilaatikon kera. Siinä joulun toivotuksia ja pientä purtavaa, lumiukkoa ja joulurauhan julistusta. Ja sitten nenät kohti mummolaa. Poika päiväunille ja mummi hääräämään keittiöön. Siinä se aika meni ja pian oltiinkin jo kaikki hereillä ja joulupöydässä. Ai että.

Oli kaikkea. Siis ihan kaikkea mitä joulupöydässä olla saattaa. Kinkkua ja kalkkunaa, kalaa ja erilaisia salaatteja. Itse leivottua leipää ja laatikoita. Ja vaikka mitä muuta. Masut täyteen ja odottamaan pukin tuloa.


Alkoi pikkujätkä käydä vähän levottomaksi. Lelut oli kerätty pois ja tekemisen puute iski. Mutta eipä tarvinnut kauaa pöyriä ympyrää, kun ovi jo kävi. Mummi meni pojan kanssa ovelle vastaan, oli se aika jännää. Koiria jännitti myös, Vilma ainakin piti turhan kovaa, turhan kauan (koko ajan) möykkää. Se koira ei vaan usko. Pukki pääs sisälle asti, reki jäi Ouluun jos oikein muistan, kun lumi loppus kesken matkan. Syliin ei uskallettu, mutta lattialla pyörittiin pukin edessä ja hoettiin kun Leevi ei koskaan pääse ylös (tää on sellainen tämän hetkinen uus juttu). Parit laulut laulettiin ja lahjoja poika uskalsi juuri ja juuri hakea pukilta, ainakin isin avustuksella. Ja niin olikin jo pukin aika jatkaa matkaa. 



Isi jatkoi pukin työtä ja jakoi lahjat loppuun. Kyllä oltiin kaikki oltu mielettömän kilttejä, varmaan ihan puoli vahingossa. Mutta tais se meidän pikkumuru olla kaikkein kiltein, ja niitä lahjoja tuli ja tuli. Ja kaikki mielettömän kivoja ja mieluisia, oikein onnistuneita lahjoja. Mekin saatiin miehen kanssa ihan huikeita ja tykättyjä paketteja. Voi kyllä.

Loppu ilta leikittiin ja pelailtiin, välissä vähän herkuteltiin jouluisia kakkuja ja pipareita, ja ähkynä (taas) jatkettiin illan viettoa, yhdessä oloa ja joulun aikaa.



Seuraavana päivänä me suunnattiin sinne mun äidin luo. Ensin aamu lenkki ja Lepan päiväunet, iskä koitti saada uutta tietokonepeliään toimimaan, mutta turhaan. Unien jälkeen kakku ja piparit kassiin, sekä mummin ja enojen lahjat kainaloon ja menoksi.

Mummi valmisteli ruokaa ja enot pääs leikkimään pikkumiehen kanssa junaradalla. Leevi otti omat uudet junat mukaan, jotka pukki toi. Olis ottanut koko junaradan, mutta sain ylipuhuttua, kun mummilta löytyy samanlainen meidän vanha. Siitä tulikin meidän pojan uusi suosikki, jolla on leikitty lakkaamatta siitä lähtien, kun se lahjapapereista avattiin.

Sitten syömään! Uusi kierros jouluruokaa, ylikypsää (eli ihan parasta) kalkkunaa ja possua, perunalaatikkoa ja kasviksia. Salaattia ja uunikalaa. Ja taas, kaikkea muuta. Suurinta herkkua oli mummin tekemä bataatti uunissa. Bataattisiivuja jossain herkullisessa kermassa ja mausteissa, ehkä, en muista tarkalleen, mutta mun äiti teki tätä samaa jo pikkujouluna jolloin tilasin myös jouluksi. Nam nam ja nam.

Ja sitten ne lahjat. Leevi sai taas monta pakettia. Pelejä ja piirrustus välineitä, uudet lakanat ja duploja. Näistä taisi ne piirrustus jutut olla just nyt kaikkein parhaimmat, ainakin niillä on piirrelty aamusta iltaan. Ja siinä samalla vähän pöytään ja lattiaan..

Taas me hetki pelailtiin ennen kuin käytiin herkkujen kimppuun. Ja kyllä sitä piparijuustokakkua vaan jäi reilusti yli puolet jouluaatolta, ja jäi taas. Oli kuivakakkua, oli puolukkaista kakkua, oli itse leivottuja joulutorttuja ja erilaisia keksejä, suklaata ja tietysti glögiä. Kaikille jotain makeaa mahan täydeltä.


Loppuilta pelailtiin kotona Leevin nukahdettua meidän lahjaksi saatua uutta lautapeliä, joka oli kaikkien mieleen. Yli puolen yön jälkeen väsyneenä peiton alle pikkumurun viereen ja unten maille.

Kaikenkaikkiaan ihana joulu.


Tuli sittenkin useammalla sanalla kerrottua, mutta kahteen päivään mahtuu paljon vilinää ja vilskettä. Miten muilla vietettiin joulua? Ainakin masut täynnä kinkkua ja suklaata, eikö se ole se perinteisin vastaus.

♥ Laura



perjantai 23. joulukuuta 2016

Niin se joulu tulee

Joka jouluun kuuluva, perinteinen riisipuuro odottaa valmiina kerroskattilassa huomista jouluaamua. Sokeria ja kanelia päälle, tai vähän mehukeittoa. Kaikki valmistelut on nyt tehty, enää viimeinen kalenteriluukku on avaamatta. Meillä on ollut aina se tietynlainen jouluaatto, niin kuin myös miehelläni. Nyt meillä on ollut aika valita ne suosikkijutut molempien perinteistä ja tehdä oma joulumme.


Lähes kaikilta löytyy varmasti jotain perinneherkkuja, joita on aina tehty jouluksi. Meidän perheessä niitä on monia, varsinkin erilaisia pipareita ja keksejä. (Ehkä jopa vähän liikaakin eri sortteja.) Äitini teki aina lusikkaleipiä (näitä me muksut syötiin kaikkein vähiten), kaneliässiä, perinteisiä piparkakkuja, sekä tietysti niitä kaikkien suosikkeja herrasväen pikkuleipiä. Ja niitä syötiin, jotenkin ne katosivat taivaan tuuliin aina ensimmäisenä. Kaikkein viisainta olis varmaan ollut jättää muut pois, ja tehdä niiden sijaan sama määrä näitä herkkupaloja. Ja niinpä tietenkin näitä tein tänäkin vuonna. Paljon.


Tehtiin me yhdessä myös tavallisia piparkakkuja. Äiti teki kyllä taikinan, mutta miesväki auttoi paistossa ja koristelussa. Saatiin näistä aikaiseksi yksi lahjakin anoppilaan vietäväksi. Piparkakkukranssi. Perinteiset piparkakut taitavatkin kuulua lähes kaikkien jouluun, ainakin meidän molempien.


Huomenna me sitten aamupuuron jälkeen suunnataan ensin isomummin luo ja sieltä mummille ja vaarille jouluaaton viettoon. Eli arvatakin saattaa, että mummi on loihtinut joulupöydän antimet meille kaikille. Halusin myös itse viedä jotain, jotain suussa sulavaa, sokerista ja makeaa. Mikäpä sen parempi joulupöytään kuin jouluinen piparijuustokakku.

Tekemäni kakku on sen verran reilu, ottaen huomioon kaikki muut jouluruuat ja herkut ja suklaat ja piparit, että loput otetaan mukaan seuraavana päivänä mun äidin luo, kun mennään sinne viettämään joulua uudelleen. (Ainakin elän siinä ajatuksessa, että kakusta riittää ylihuomisellekin..) Näin me saadaan tänä vuonna viettää molempien perinteisiä lapsuusjouluja. Ensin miehen vanhemmilla, seuraavana päivänä mun äidin luona. Ei pistetä pahitteeksi, tuskin Leevikään, kun lahjoja saa kahtena päivänä.

Keittiössä on siis häärätty, aivan riittävästi. Iso purkillinen omenahilloakin tuli tehtyä lahjaksi isoveljelle, joka sitä niin kauniisti toivoi. Ajatella, huomenna se joulu jo on. Lahjat paketoituna lahjasäkissä. Kakut jääkaapissa ja piparit rasioissa, kaikki valmiina. Enää illan tunnit ja toivottavasti hyvin nukutut yöunet, lahjat ja herkut kainaloon ja joulun viettoon. Saadaan me pukkiakin laulattaa mummin säestyksellä, saas nähdä uskaltaako pikkumies syliin niinkun on kovasti uhonnut.

Mitä ihaninta, rakkainta ja herkullisinta joulua kaikille. Nauttikaa!

 ♥ Laura

torstai 22. joulukuuta 2016

Viime hetken takuuvarma joululahja

Meillä hankittiin viimeisetkin puuttuvat, mutta jo etukäteen suunnitellut joululahjat viime viikonloppuna. Yksi lahja uupui silti, sitä ei vain ollutkaan tarkoitus ostaa kaupasta, vaan tehdä tai oikeastaan leipoa itse. Sehän on tietysti ihana jouluinen kuivakakku isomummille.

Joka vuosi sama juttu, mietitään päät puhki niitä lahjaideoita. Toisille lahjan saajille ajatus syntyy kuin itsestään, toisille taas joutuu miettimään päänsä kipeäksi. Isomummin lahja on aina se astetta hankalampi juttu, koska mitä hankkia jollekin, jolla on jo ihan kaikki tarvitsemansa, ja joka ei kaipaa enää mitään. Parhaat lahjat hänelle ovat ne itsetehdyt jutut.

Joku vuosi kokosimme isomummille herkkukorin, tietysti kaikilla mummin suosikkiherkuilla varustettuna. Viime vuonna taisimme antaa perhepotretin. Myös Leevin maalauksia on laitettu kehyksiin ja löytyy isomummin hyllyltä. Joten tänä vuonna ajattelin sitä herkullista joulumausteilla maustettua kuivakakkua. Isomummi kun tykkää nauttia palan kakkua kahvin kanssa useampinakin päivinä. Myös vieraille on mukava tarjoilla, kun pakastimesta löytyy pientä makeaa purtavaa. Eli uskoisin takuuvarmaksi lahjaksi isomummille, ja miksei kenelle tahansa muullekin. Vielä ehtii, jos joltakin lahja uupuu. Ei muuta kuin uuni kuumenemaan ja leipomaan, tämä kakku on valmis silmänräpäyksessä, etkä tarvitse edes sähkövatkainta.

Jouluinen maustekakku

200 g voita
5 dl vehnäjauhoja
3 1/2 dl sokeria
1 1/2 tl ruokasoodaa
1 tl kardemummaa
1 tl kanelia
1 tl pomeranssinkuorta
1 tl neilikkaa
2 dl maitoa
2 munaa

Itse tykkään laittaa mausteita oikein reilut lusikalliset, mitä enemmän makua sen parempaa kakkua.

Sulata voi ja anna sen jäähtyä.
Sekoita jauhot, sokeri, ruokasooda ja mausteet keskenään sekaisin. 
Riko munien rakenne rikki toisessa kulhossa. Lisää munien joukkoon maito ja voisula.
Lisää maito-muna-voiseos kuiviin aineisiin ja sekoita tasaiseksi.
Voitele ja jauhota iso kakkuvuoka (2 L). Kaada taikina vuokaan tasaisesti. Paista 175-asteisessa uunissa alimmalla tasolla 55-60 minuuttia. Tarkista kypsyys tikulla, älä paista kuivaksi. Anna jäähtyä ennen kumoamista.
Paketoi kakku sellofaaniin ja se on valmis vietäväksi. Ehkä pääset itsekin kahvipöytään?



♥ Laura

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Isin ja pojan koristelema kuusi

Äitiä väsytti eilen (ja vähän kiukutti). Isi kysyi pojalta haetaanko kuusi autotallista? Autotalli, sinne ei meilläkään mahdu yhtäkään autoa, sen sijaan löytyy polkupyörää ja turhaa hyllyä ja vanhoja legoja ja ja.. No poikahan hyppi tasajalkaa ja huuteli riemuissaan joo joo joo! Tossut jalasta pois ja saappaat tilalle, huppari ja pipo päälle, eikun mars autotalliin.

Pieni hetki ja sisään säntää innokas kuusen hakija. Isi asetti lähes aidon, metsästä juuri kaadetun joulukuusen olohuoneen nurkkaan ja poika pääs koristeluhommiin. Ensin herrasväki asetteli punaiset pienet pallot sinne sun tänne kauniisti. Välillä poikaa nostettiin, niin ylsi vähän ylemmäskin. Sitten kaivettiin hopeanauha, jonka isi pyöräytti kuusen ympärille. Mitäs sitten? Pitäiskö meidän tehdä siihen tähti? Iskä kysyi ja arvata saattaakin vastauksen. Siis askartelemaan.


Keittiöstä kuului höpötystä ja saksien ääntä. Aika hieno tähti tuli miehiltä. Tehdäänkö lisää koristeita? Joo joo joo! Nyt on kuusessa oikein hienot, meidän pojan näköiset joulukoristeet. Löytyy siis, tietenkin, rekka ja kaivinkoneita. Voi että, onkin hieno! Mahtaako muilta löytyä kuusen oksilta raskaskalustoa? Meiltäpä löytyy.

 

♥ Laura

tiistai 20. joulukuuta 2016

Voi isovanhemmat

Enää neljä yötä jouluun, mutta ensin jotain ihan muuta. Ensin kerron meidän pojan isovanhemmista.


Isovanhemmat. Löytyy isin äiti ja isin isi. Kutsumanimiltään mummi ja vaari. Löytyy myös äidin äiti ja äidin isi. Kutsumanimiltään mummi ja isoisä. Isovanhemmat saivat itse valita, miksi heitä kutsuttaisiin. Vaarille se oli mietinnän arvoinen asia, jonka hän myöhemmin erikseen ilmoitti päätöksen tehtyään. Musta tulee vaari. Mummit tiesivät heti, samoin isoisä.

Mummi ja vaari, sekä oma äitini asuvat kaikki kävelymatkan päässä. Näin ollen he pystyvätkin olemaan niin isosti mukana lapsenlapsensa elämässä, joka on aivan uskomattoman ihanaa. He ovat kaikki pojalle mielettömän rakkaita ja läheisiä. Ja mikä parasta, täysin erilaisia.

Mummilla ja vaarilla pääsee lähes aina tekemään jotain hommia. Vaarilla on useimmiten jokin projekti meneillään, varsinkin kunhan päästään taas kesää kohti. Pari viikkoa sitten vaari haki varastosta korillisen isin ja setien vanhoja pikkuautoja, oli kyllä oikea täyspotti! Olohuoneen matto täynnä erilaisia kulkupelejä ja kotiin mielummin ei ikinä. Työnjakokin menee suurinpiirtein oikein, kun Leevi komentaa sisälle päästyään, että mummi laittaa Leeville ruokaa ja vaari tulee leikkimään. Justiinsa juu.

Toisella mummilla, eli mun äidillä leikitään duploilla. Enimmäkseen duplorekoilla. Tallikin pitää rakentaa, mutta ne rekat on ne tärkeimmät. Ja aina välillä täytyy  muistaa halia vähän mummin isoja kultaisianoutajia. Mummin luona vaan mummi kelpaa kaikkeen, niin pottailuun kuin päiväunikaveriksikin. No, tämä äiti osaa kyllä hyödyntää sen oikein hyvin. Ja mummikin taitaa olla vaan imarreltu.

Olen tosi kiitollinen ja siunattu, kun meidän pojalla on niin upeat ja rakastavat isovanhemmat. Leevi pääsee mummille ja vaarille hoitoon viikonloppuisin, jonne lähdetäänkin aina intoa täynnä ja riemusta kiljuen. Ei sillä, etteikö sama reaktio ilmenisi myös mun äidille mentäessä, tai mummin tullessa tänne meille. Mummi tule leikkimään! Mummi ota takki pois! Komentaa joka kerta, kun toinen on just ja just edes päässyt ovesta sisään. Ja aina se mummi riisuu kiltisti ja istuu lattialle rakentamaan uutta duplotallia.

Mutta on niistä isovanhemmista tukea ja turvaa myös meille aikuisille. Aina voi soittaa, aina voi mennä kylään ja aina saa apua jos pyytää. Ei ne koskaan jätä pulaan, ei edes pienimpään. Niiden kanssa saa jakaa kaikki ilot ja surut, saa häpeämättä pyytää apua ja neuvoja, ja saa ylpeänä kutsua äidiksi ja appivanhemmiksi. Ja mulla on mitä parhain äiti, joka suoriutuu mummin ja äidin roolistaan täydellä rakkaudella. Eikä saa tietenkään unohtaa niitä rakkaita appivanhempia, mummia ja vaaria, jotka myöskin ansaitsevat enemmän kuin pystyisin edes sanomaan.  

Kiitos.
Kiitos äidilleni, ja appivanhemmilleni. Kiitos, kun tuotte elämäämme niin paljon lisää rakkautta ja iloa, lämpöä ja naurua, turvaa ja huolenpitoa. Kiitos, kun rakastatte poikaamme täydestä sydämestänne, ehdoitta ja niin kauniisti. Kiitos, kun saamme kietoutua syliinne, jos vain niin tahdomme. Kiitos, kun olette läsnä. Kiitos ihan kaikesta, rakkaat äiti, E ja M.


Onko muut yhtä onnekkaita isovanhempien suhteen? 

♥ Laura

maanantai 19. joulukuuta 2016

Äidin ainoa joululahjatoive


Äidillä on tänä vuonna ainoastaan yksi joululahjatoive. Toivettani ei pysty kukaan minulle kaupan hyllyltä ostamaan. Eikä myöskään nettikaupasta tilaamaan kotiovelle, tai edes lähimpään postiin. Olen silti toivonut tätä lahjaa monesti. Olen toivonut epätoivon ääni pyynnössäni, vihaisin lausein ja kauniisti pyytäen. Voi kuinka olenkaan toivonut.

Toivettani ei pysty käärimään joulupukin kuvilla varustettuun lahjapaperiin. Ei se mahdu myöskään kirjekuoreen, ei edes isoon sellaiseen. Toiveeni tuntuu mahdottomalta, niin kaukaiselta haaveelta, jota voin vain toivoa. Mutta keneltä sitä toivon? Toivon Jumalalta. Taivaan Isältä. Häneltä sitä toivon. Ja vastaus on kyllä, minä uskon Jumalaan.

Tällä hetkellä musta  tuntuu ettei mua kuunnella. Ei oteta kuuleviin korviin ja katsotaan toisaalle. Yritin myös rukouksessani kertoa, ettei toive ole yksin minun. Etten ole ainoa lahjan saaja. Lahja kuuluu koko perheellemme. Se kuuluu yhtälailla isille kuin äidillekin. Se kuuluu myös mahdolliselle isoveljelle. Se kuuluu myös rakastaville isovanhemmille. Se kuuluu meille kaikille.

Ehkä vastaus on jo päivänselvä. Mikä on ainoa joululahjatoiveeni. Mitä ei rahalla saa, ei edes varastamalla. Ei voi kääriä kirjaviin papereihin rusettejen kera, vähän vielä teippiä pitämään yllätystä piilossa. Ei voi tilata netistä tai huutokaupoista, ei voi ostaa Prisman pikakassalta. Ei sitä saa mistään muualta kuin itse yrittämällä. Pieni (suuri) rukous tuskin asiaa huonontaa. Ja rukoukseni kuuluu näin:

Rakas Taivaan Isä. Voisitko antaa meille toisen lapsen. Leeville pikkusisaruksen. Lapsen, jota voimme rakastaa, lapsen, joka kasvattaa meidän perhettä. Lapsen, jota me kaikki yhtä paljon toivomme ja niin, niin kovasti odotamme. Rakas Taivaan Isä, voisitko millään antaa meille toista lasta?

Pelkään, etten saa enää pyytää. Lupasin, etten enää koskaan pyydä mitään, jos oma vastasyntynyt esikoiseni on kunnossa ja voi hyvin. Tätä pyysin, kun oma vauvani vietiin toiseksi yöksi lasten teholle alhaisten sokeriarvojen tähden. Eihän pienellä mitään hätää ollut, eikä tarvinnut edes laittaa sokeritippaa. Mutta äidillä oli hätä, tottakai. Ja niin äiti pyysi ja sanoi, ettei enää ikinä pyytäisi mitään. Ja tässä sitä ollaan. Taas pyytämässä.

Mutta pyydän silti. Pyydän vaikka loppu elämäni. Koska se ei ole vain minun toiveeni, se on meidän perheen yhteinen. Enkä usko mieheni vielä vannoneen kenellekään, etteikö pyytäisi enää koskaan mitään. Jos on hänen vuoronsa pyytää. Hänen vuoronsa toivoa.


Mitä te muut toivotte joululahjaksi? Ehkä jotain, joka mahtuu joulupapereihin ja pukinkonttiin? Jouduin itsekin antamaan hankintakelpoisen joululahjatoiveen, ja näin ollen tyydyn tähän hätään kultaisiin korvakoruihin. (Rakas, ne ovat ihanat.)
♥ Laura

lauantai 17. joulukuuta 2016

Nyt on isin vuoro puhua

Miltä kuulostaa meidän lauantai isin suusta? No tältä, nyt on nimittäin isin vuoro puhua.


Tänään oli viikon kohokohta, vaari-isi-poika retki uimahalliin. Aika kivaa! Tarkoitus oli lähteä heti aamupalan jälkeen ja vaarillekkin oli jo viestitelty missä vaiheessa ollaan. Leeviä pukiessa mieleen muistui eräs seikka, mitenkäs se uimahalli olikaan auki. Keskustan halli aukeaa heti aamusti, mutta se on tämän kuun kiinni ja käymme Meri-Porin uimahallissa sen sijaan. Leevi täysissä tamineissa ja vaari jo odottelemassa ulkona ja sitten löytyy se aukeamisaika, klo 13! 😆

Suunnitelmat menivät siis kokolailla uusiksi, mutta vaarilta jäi aamuspinni väliin, syytän uimahallin outoja aukioloaikoja, kuka noita tajuaa kytätä. Onneksi huomattiin ennen kuin olimme oven takana huutelemassa. Anyways Leevi oli kuitenkin jo pukeissa ja meillä oli muutama jouluostos tekemättä, joten siitä olikin kätevä lähteä kaupoille pyörimään, lempipuuhaani (not). Kauppareissu meni kuitenkin aika leppoisasti, me Leevin kanssa leikimme kaupan leluosastolla koko sen ajan, kun äiskä teki ostokset, hyvä työnjako siis. Ainiin ja olihan siellä joulupukkikin ja isi ja Leevi juuri ja juuri uskalsivat mennä kärkkymään suklaata. Viimeiset joululahjaostokset saatiin tehtyä ja viime hetken stressiltä siis vältytään tänä vuonna. Ehkä sitä vaimolle joku pieni ylläri pitäisi vielä keksiä.

Sitten vihdoin siihen  viikon kohokohtaan, toisen kerran. Leevin unien jälkeen käytiin hakemassa vaari mukaan ja lähdettiin ajamaan kohti uimahallia, Leevillä hirveä selitys koko matkan, miten siellä on kai-kai ja rekka ja niillä pitää leikkiä. Suihkussa jo hirveä huuto: "Leevi menee uimaan!!!". Suunta suoraan lastenaltaaseen ja mitä ne pienet kädet mahtoivat löytää? Kaivinkoneen ja rekan. Mahtavatko sellaiset työmaakoneet kuulua altaaseen, mutta kyllä ne siellä hyvin tuntuivat toimivan. Tällä kertaa leikkeihin mukaan pääsi myös lentokone, jolla vaari sammutteli tulipaloja.

Väsyneinä ja nälkäisinä rupesi olemaan kotiinlähdön aika. Poikaa ei tietenkään millään meinannut saada pois uimahallista, kivaa kun oli. Vaatii aina pientä juonimista ja suostuttelua. Lopulta kuitenkin päästiin kotiin ja valmiiseen ruokapöytään, tässä vaiheessa isi tekikin jo nälkäkuolemaa. Ja mikäs sen parempi ruoka vesipedoille kuin herkullinen uunilohi itsetehdyillä lohkoperunoilla. Nälkäkuolema vaihtui hyvin äkkiä ähkyyn. Maistui kyllä hyvin kaikille!


Nyt loppuilta leikitään ja touhuillaan ja illalla isi lähtee vielä katsastamaan uusimman Star Wars -elokuvan. Mahtavan hauska päivä siis niin isille kuin pojallekkin!

🎮 Eero

perjantai 16. joulukuuta 2016

Käykö meillä joulupukki?

Joulu on jo lähestulkoon ovella, ja nyt on paljon puhuttu siitä valkopartaisesta vanhasta ukosta nimeltään joulupukki. Saako lapsille valehdella joulupukista? Tästä liikenee paljon, paljon eriäviä mielipiteitä, ja omani on, että kyllä saa.

Joulupukki kuuluu jouluun. Varsinkin lasten jouluun. Kuului ainakin omaani, ja lapsi uskoo niin kauan kun on uskoakseen, kyllä me vanhemmat sitten kerromme asian oikean laidan, kun lapsi sen oikein kyseenalaistaa hoksatessaan, ettei se pukki jouluaattona, kaupan edustalla ja telkkarissa taidakaan olla se sama oikea joulupukki sieltä Korvatunturilta. No se on vain varapukki, selitellään taas jonkun tovin, mutta ei ne lapset tyhmiä ole, voi eivät laisinkaan.

Muistan aivan pienenä tyttönä jouluaattona katselleeni keittiön ikkunasta, kun isi meni takapihalle tupakoimaan. (Mahdoinko odottaa tonttujen tuloa, kun kerrottiin heidän tuovan lahjasäkit ovelle, pukki kun ei kaikkialle millään aina ehdi.) Olihan se ylläripylläri, kun isi tupakka suupielessään käveli varastolle ja kantoi sieltä lahjasäkit takaovelle. Poltti savukkeensa loppuun ja tuli sisälle muina miehinä. Ja pikkutyttö itsekin piti suunsa visusti kiinni tästä näkemästään paljastuksesta sinne varhaiseen aikuisikään asti.

Ja nyt alkaa sama kierre uudelleen. Lahjoja piilotellaan, kysellään lahjatoiveita ja selitellään joulupukista. Musta se on vaan kivaa. Juuri mieskin puhui, kuinka ei saa lapuissa lukea keneltä lahjat oikeasti ovat, kun se poika jo niin hyvin kaiken ymmärtää. Eli meillä ollaan asiasta yhtä ja samaa mieltä, kyllä, meillä käy joulupukki.

Luin vähän aikaa sitten jonkun artikkelin, (en nyt muista tarkalleen mikä se oli) jossa tekstin kirjoittaja oli sitä mieltä, ettei lapsille saa valehdella joulupukista. Hänen mielestään lapsen ja aikuisen välinen suhde voi valheen paljastuessa kärsiä. Ja höpöhöpö sanon minä. Ja höpöhöpö sanoo myös mieheni. En koe millään tavalla kärsineeni, tai suhteeni vanhempiini kärsineen, kun ymmärsin ettei joulupukkia olekkaan. Näin kokee myös mieheni. Nehän ovat vain sellaisia hassuja lapsuuden juttuja, perinteitä ja osa joulun odotusta. Ja ne perinteet ja hassut jutut tulevat kuulumaan myös meidän perheen jouluun.

Kahdeksan yötä aattoon, ja niin se joulupukki tulee vierailemaan meidän luona. Tuo lahjat Korvatunturilta asti, reki varmaan jäänyt taas jumiin jonnekin tai lunta on liian vähän. On valkoinen parta ja möhömaha. Jakaa muutamat lahjat ja jatkaa matkaansa seuraavaan tupaan. Ja lapsen kasvoilla näkyy onnellisuus. Ja niin se onnellisuus välittyy myös meille vanhemmille ja isovanhemmille. Ensi vuonna taas uudestaan.


Käykö muilla joulupukki kylässä jouluaattona?

♥ Laura

Kuva googlen kuvahausta

torstai 15. joulukuuta 2016

Suklaakuningatar

Jo niin kauan jääkaapissa sen avatessani, mua on sieltä tuijottanut kuningatar-tuorejuusto. Ja aina sama kysymys on leijaillut ajatuksiini, mitä siitä tekisin? Parasta ennen päiväys alkoi salakavalasti saapua paikalle, ja niinpä pistin ajatukset rullaamaan.


Juustokakku. Se oli selvää jo kaupasta lähtien siirtäessäni tarjouksessa olevaa tuorejuustoa ostoskoriini. Mutta minkälainen? Niitä on pilvin pimein. On uuniin menevää, jääkaapissa hyytyvää, tai pakkasessa pakastuvaa. Oikeastaan ihan mitä vaan keksiä saattaa. Nyt halusin tehdä jotain, mihin ei tule liivatetta. Tähän syynä veljeni, joka tuli illaksi pelailemaan mieheni ja heidän yhteisen ystävänsä kanssa lautapelejä. Veljeni on siis kasvissyöjä, joten liivatteet on iso ei.

Halusin jotain hyvää, tietenkin. Keksipohja on aina hyvää. Suklaa on hyvää. Kerma kuuluu kakkuun kun kakkuun. Ja kuningatar-marjoja vaikka sitten hillon muodossa. Tuloksena syntyi siis Suklaakuningatar.

Valloittavaan Suklaakuningattareen tarvitset:
(aineksista riittää pieneen irtopohjavuokaan)

Pohjaan:
Puoli pakettia Lotus Biscoff-keksejä (125 g)
50 g voita sulatettuna
Kuningatarhilloa

Täytteeseen:
2 dl kuohukermaa
100 g maitosuklaata, tai vähän enemmän
200 g kuningatar-tuorejuustoa

Ja näin se syntyy:

Murskaa keksit jauhemaiseksi, muutamat isommat sattumat eivät haittaa. Sekoita murut voisulaan. Vuoraa pieni irtopohjavuoka leivinpaperilla ja painele seos pohjalle. Levitä päälle kuningatarhilloa (ihan rohkeasti vaan).

 

Sulata suklaa vesihauteessa ja anna jäähtyä. Sillä välin vatkaa kerma vaahdoksi ja lisää joukkoon tuorejuusto. Vatkaa nopeasti sekaisin. Lisää vielä sulatettu ja jäähtynyt suklaa, ja sekoita tasaiseksi.

 

Kaada seos pohjan päälle ja peitä vuoka kelmulla. Nosta kakku pakastimeen ja anna tekeytyä yön yli. Voit koristella haluamallasi tavalla, tai jättää koristelematta. Hyvää se on silti!


Nyt on sekin pieni päänvaiva sieltä jääkaapin perukoilta selätetty. Kakussa maistuu juuri kivasti se kuningatar. Keksi-voi-pohja on aina vähän liiankin hyvää. Suklaa. No, suklaa on suklaata, se ei selittelyjä kaipaa. Kokonaisuudessaan oikein maistuva kombo.


♥ Laura

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Voihan villasukka


Villasukat on ihania. Näin talvella pyykkiä pestessä huomaa, kuinka ei ole tullut käytettyä juurikaan tavallisia sukkia. Ainoastaan erivärisiä villasukkia. On vaaleanpunaista, harmaata ja raidallista. Ja vaikka mitä muuta. Joka asuun löytyy varmasti sopivat villasukat. Tästä voin myös kiittää äitiäni, joka aikoinaan on neulonut mulle paljon sukkia.

Olen tehnyt niitä joululahjaksi, muuten vaan itselleni ja miehelleni. Myös minimiehelle on omat värikkäät villasukat, tietysti. Mutta. Tein juuri elämäni rumimmat villasukat. Voi kyllä, ne ovat oikeasti rumat. Eihän niissä tavallaan mitään vikaa ole, mutta ne värit. Voihan villasukka, sanon minä.

Sukkien, ja kaiken muunkin neulominen on kerrassaan kivaa. Ihanaa ja stressitöntä. Paitsi, jos joutuu neulomaan jotain mistä oma silmä ei niinkään tykkää. Lupasin miehelleni neulovani villasukat yhdelle onnekkaalle, kun hän saa 100 seuraajaa streamiinsä. Ja hän sai. Ja niinpä tietokone arpoi voittajan, joka sai valita minkä väriset sukat hän vain haluaa kyseisen pelin logolla, jota mieheni streamaa. Ja hän sitten valitsi sini-keltaiset sukat. Voi Ruotsin värit sentään.


Ei mulla ole mitään hampaan kolossa Ruotsia kohtaan, ei todellakaan. Mutta eihän ne värit mitkään kauneimmat ole, varsinkaan villasukissa. Ja kun valinnanvaraa olisi ollut pilvin pimein, raitaa ja vaikka mitä. Mutta ei. Lohdutukseksi ostinkin kaupasta pinkkiä ja harmaata lankaa, jotka sopivat kotoa löytyvään luonnonvalkoiseen, josta teenkin itselleni suloiset sydänkuvioiset villasukat. Ja näin neulominen on taas ihanaa ja stressitöntä.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Kolmastoista joulukuuta

13. päivä, Lucian päivä, valon juhla, äitini nimipäivä. Ja kalenterista löytyi jotain super kivaa pienelle pojalle, joka sattuu olemaan aika kova Paw Patrol-fani. En enää edes tiedä, montako kertaa meillä on pyöritetty Viaplaysta kyseistä sarjaa alusta loppuun ja taas uudestaan. Myös kännykästä on katseltu yle areenalta, vaikkakin eri suomennoksilla.

Me siis hankittiin Leevin joulukalenteriin kaikki Paw Patrol hahmot. Niitä on kuusi, ne on sellaisia kivan näköisiä pieniä lelu-ukkoja. Ja ensimmäisenä luukusta loikkasi sählääjä Samppa! Ainoa hahmo, josta meillä puhutaan suomenkielisellä nimellä. Muut muistetaankin alkuperäisillä nimillään.

Pieni käsi sukelsi kalenteripussiin ja poimi sieltä riemuissaan pienen dalmatialaiskoiran. Ensimmäinen kommentti uudesta suosikkihahmosta kuului kutakuinkin näin: - Ei oo sillä vesitykkiä. No ei ole ei, tarkka poika. Äiti kehottikin, josko Sampalle löytyis oma paloauto Leevin autoista, ja löytyihän sille. Samppa pääs samantien matkustamaan punaisella paloautolla ja kiipeämään tikkaita pitkin sen katolle.

Koko päivän Samppa on ollut leikeissä mukana. Se pääs duplotalliin, siitä on höpötelty ja se otettiin yöunille sänkyyn mukaan. Sillä ei vieläkään ole sitä vesitykkiä, se on kiva ja sille annettiin pusu. Sampalla on nappi, hattu ei aukee, ja ei vieläkään ole vesitykkiä. Toinenkin pusu anettiin, ja yks kaks kolme pusua lisää. Näitä höpöteltiin sängyssä ennen Nukkumatin tuloa. Eli voisin todeta pienen dalmatialaiskoira Sampan olevan aika kova juttu.

Huomenna lumiukon kuvalla varustetusta kalenteripussista löytyy uusi Paw Patrol-hahmo. Katsotaan mitä pikkumies siitä tykkää. Ja mikä riemu kunhan saadaan koko koirajengi kasaan. Päästään leikkimään oikeita Paw Patrol leikkejä, vain Ryder (poika) puuttuu. Ainakin vielä.


Onko muilla samanlaisia pieniä Paw Patrol-faneja?

Ihanaa Lucian päivää.😇

♥ Laura

maanantai 12. joulukuuta 2016

Koska on aika siirtyä omaan huoneeseen?


Meillä on punainen paritalon puolikas. On keittiö, iso olohuone, äidin ja isin makkari sekä tietysti Leevin ikioma huone. Leevin huoneessa on valkoiseksi maalattu vanha kaappi. Siellä on pelejä, jotka joutaa varastoon kun vaatteet siirtyvät omaan kaappiin. Lattialla on iso ihana valko-harmaa matto muutamalla tähtikuviolla. Sen päällä seisoo valkoinen pieni pöytä kahdella jakkaralla leikkejä ja piirrustus juttuja varten. Seinällä on kaksi hyllyä pienen pojan omille jutuille. Sängylle on paikka oven vieressä, mutta missä sänky on? Äidin ja isin makuuhuoneessa.

Sängyn paikalla on pojan pinnasänky, toinen reuna on otettu pois ja sänky toimii näin lapselle kivana sohvana. Mutta koska on aika siirtää oma sänky omaan huoneeseen? Kyselin vähän, josko siirrettäisiin Leevin sänky Leevin omaan huoneeseen. Kuljettiin käsi kädessä ja äiti selitti ja näytti mistä on kyse. Poika vastas iloisena ja varmana  joo. Siinä tehtiin lähtöä isovanhemmille ja ajateltiin kokeilla siirtoa sitten illalla.

Toinen päivä putkeen, kun päikkärit jäi nukkumatta. Kotiinlähtöaika mummilta ja känkkäränkkä iski. Ilta meni ja väsymys kiusasi. Josko sitten joku toinen päivä, kun ei harmitus ole niin kovin läsnä kaikissa jutuissa.

Mutta koska olisikaan se oikea hetki siirtää se pienen pojan sänky sinne omaan huoneeseen? Leevi tykkää nukahtaa äidin kaikkuun, äidin ja isin sänkyyn, josta isi myöhemmin siirtää omaan petiin ja peittelee pusujen kera. Näin ollen täytyisi pojan itse haluta nukahtaa sinne omaan huoneeseen, omaan sänkyyn. Ehkä kunnon kannustuksella ja isoilla kehuilla voisi onnistua, mutta eiköhän tämä juttu lähde tuosta pienestä rakkaasta sitten, kun hän on itse siihen halukas ja ennen kaikkea valmis nukkumaan yksin. (Toki äidin kaikkuun saa aina hiipiä sieltä omastakin huoneesta.)

Mihin aikaan muilla on siirrytty omaan huoneeseen, ellei alusta pitäen olla siellä jo nukuttu? Entä miten tässä on onnistuttu? Kokemuksesta tiedän, että jos odotetaan niin kauan, että lapsi itse haluaa siirtyä omaan sänkyyn, omaan huoneeseen, voidaan joutua odottamaan hyvinkin pitkään. (Tämä tyttöhän nukkui melkein 7-vuotiaaksi asti äidin ja isin välissä, ilman mitään aikomusta siirtyä omaan huoneeseen.)


♥ Laura

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Päivä ilman päikkäreitä


Päivä ilman päikkäreitä. Se oli lauantai. Se oli eilinen. Leevi heräs aamulla hämärän aikaan, äitiä väsytti ihan liikaa ja isi veti sikeitä. Nappasin pojan kaikkuun siinä toivossa, että vielä vähän nukuttais. Ja nukuttiinhan me.

Heräsin, kun jo hämärä alkoi häviämään. Kömmin hiljaa sängystä ylös katsomaan kelloa. Puoli kymmenen. Ihan totta, puoli kymmenen! Meillä ei ikinä olla nukuttu niin myöhään pojan syntymän jälkeen. Lauantai-aamuun siirretyn muskarinkin sai unohhtaa, turha puolessa tunnissa hosua paikalle. Herätin isomman unikeon kertoakseni muskarista, ja siinä samalla heräs pienempikin, aivan pirteänä kuin peipponen muru nousi ylös, nappasi puput kainaloon ja sanoi menevänsä leikkimään. Selvähän se.

Laitettiin aamupalaa. Leikittiin. Äiti lähti koirien kanssa ulkoilemaan ja miehet jäi kotiin tekemään ties mitä. Väittivät leikkineen ja pelailleen lautapelejä. Istuivat keittiössä syöden pinaattilettuja ruuaksi, kun tultiin takasin kotiin pakkasesta. Tai pienempi söi, isommalle maistui lämmitetyt voikkarit. Sitten päiväunille ja uimaan.

Lähdin mummin kanssa kaupungille tarkastelemaan vaateliikkeiden tarjontaa. Ei kyllä löytynyt mitään, ja hyvä niin. Rakas aviomieheni lähetti puoli kahden aikaan viestin ettei vieläkään nukuta. Eikai ihme, kun ne yöunet veny niin paljon. Sovittiin siinä sitten, jos ei uni millään tuu niin lähtevät uimaan vaan. Pikkujätkä oli kuulemma ihan pirteä ja heti lähdössä. Niin ne unet sitten jäi.


Tuli ruoka-aika ja murut tuli uimasta kotiin valmiiseen pöytään. Kivaa oli. Jopa kivempaa kuin yleensä. Porin kaupungin uimahalli on loppu kuun kiinni, joten miehet suuntas Meri-Poriin uimaan. Oli pikkuliukumäki, josta poika pääs ihan itse laskemaan. Oli enemmän leluja, rekkaa ja sen sellaista. Oli lämpimämpää. Oli ihan super kivaa. Eikä vieläkään väsyttänyt.

Isiä väsytti. Loppu ilta leikittiin, katseltiin piirrettyjä, (tässä kohtaa isi nukahti sohvalle) ja syötiin iltapalaa. Ei merkkiäkään siitä, ettei nukuttu päiväunia. Paitsi..

..Uniaika. Autot sänkyyn niinkuin yleensä. Hetki leikittiin ja laitettiin ajoneuvot nukkumaan. Sitten alkoikin levottomuus. Muru teki jotain sylkipieruja isin paitaan ja repeili ihan täysin. Uudestaan, sanoi ja yritti uudelleen. Isi ei antanut. Repeiltiin lisää. Ja lisää. Ja vähän (paljon) tekonaurua päälle. Tätä kesti hetken aikaa, kunnes käännettiin kylkeä ja nukahdettiin ennen yhdeksää.

Meidän päivä ilman päiväunia oli kivuton, säästyttiin yliväsykiukuilta, sisälsi paljon naurua, ja nukahdettiin nätisti. Toimi. Mutta en vielä lähde poistamaan päiväunia kokonaan, niitä tarvitaan vielä. Poikkeuksia voidaan tehdä, jos vaikka uudelleen nukuttais mukavasti pitkälle aamuun kaikki vieretysten.

Milloin muilla on luovuttu päiväunista kokonaan tai osittain?

Ihanaa kolmatta adventtisunnuntaita.


♥ Laura

lauantai 10. joulukuuta 2016

Unipupun tarina

Unipupu. Mikä, kuka? Leevin oma unipupu. Tärkein ja rakkain lelu, mitä ilman ei nukuta. Ei tosiaan.


Kulman takana on kukkakauppa. Siellä myydään myös kaikenlaista pientä kivaa, sisustusjuttuja ja sen sellaista. Kerran siellä käydessäni vauvan alku masussani näin koukussa roikkumassa kaksi erilaista pientä pehmopupua. Tyttöpupu ja poikapupu. Ihastuin. Mutta kumman ostaisin? Päätin odottaa.

Sitten tuli se kauan odotettu rakenneultra. Oltiin siitä juteltu ja haluttiin kovasti tietää, jos vaan meille kerrottaisiin. No, meille näytettiin. Poika. Samana iltana suuntasin uudelleen kulman taakse, tähän pieneen ja suloiseen kukkakauppaan. Ostin mukaani pehmoisen pupun vaaleansinisessä pyjamassa. Pojalle poikapupu, tottakai.

Unipupu odotti nätisti kootussa pinnasängyssä. Odotti syksyyn asti. Ja pian sai seurakseen täydellisen poikavauvan. Täydellisen, mutta huonosti nukkuvan poikavauvan. Aluksi ei vielä siirrelty pupua pojan mukana eri unipaikkoihin, mutta huono unisuus jatkui ja ostin kirjan avuksi. Siinä kehotettiin antamaan vauvalle unilelu. Ja meidän vauvan unileluksi valittiin kyseinen pupu. Siitä se rakkaus sitten lähti.

Unipupu oli aina mukana, unilla ja valveilla. Pian näytti jo kaipaavan pesua. Pistin pesukoneeseen ja narulle, yöksi kaivettiin muita pehmopupuja pojan kainaloon. Itkusta ei vaan tullut loppua. Yliväsynyt vauva, miksei jo nuku? Isi sen sitten keksi. Se unipupu. Onko jo kuiva? No ei. Isi haki sen silti, ei pieni kosteus haittaa. Ja vauva rauhottui heti. Nukahti. 


Etsin joka kaupan, ei pupuja missään. Netistä lopulta löysin ja pistin tilaukseen toisen. Varapupu. Pääsee sitten vuoronperään pesuun. Toisesta tuli yhtä rakas kuin ensimmäisestäkin. Eikä mennyt kauaa kun kaupunkiin tuli jonkin sortin Pop up-myymälä, jossa törmättiin tähän samaan pupuun. Leevi näki sen. Leevi hali sitä onnesta soikeena. Oltiin lähdössä pois ilman pupua, voi mikä itku. Ei mikään kiukku itku vaan oikea harmitus itku. Isi antoi periksi ja osti pojalle uuden kolmannen unipupun. Yhtä rakas sekin.

Nyt niitä on sitten kolme. Niitä ilman ei nukuta. Joka paikkaan kannetaan mukaan. Viime jouluna sai lahjaksi samanlaisen mutta isomman unipupun. Sitä sanotaan isopupuksi. Ei päässyt kuitenkaan ihan yhtä tärkeäksi vaikka luultiin toisin. Viime synttäreiksi hankittiin vielä se tyttöpupu. Pitäähän poikapupuilla edes yksi tyttö olla. No, se jäi enemmän isopupun kaveriksi. Kyllä niistäkin tykätään, mutta ilmankin pärjätään.


Vauvana unipupun tassuja imeskeltiin, nyt pupuja halitaan ja suukotellaan. Leevistä paras tapa nukkua on laittaa unipuput naamalle. Kaikki kolme. Jos ollaan yötä pois tai ihan vaan päikkäriaikaan, täytyy aina muistaa puput mukaan. Edes yksi. Hyvin on pidetty tallessa, vaikka niitä on roikoteltu yleensä yksi kerrallaan kaupungilla ja ruokakaupoissa, sekä kävelylenkeillä mukana. Ja voi kyllä, on niitä myös tiputeltu, mutta vielä ollaan huomattu ajoissa ja löydetty. Onneksi. Eihän rakkaita saa hukata.


Onko muilla yhtä tiettyä rakkainta unilelua, jota ilman ei nukuta, ei mennä mummolaan eikä edes ruokapöytään?

♥ Laura