tiistai 31. tammikuuta 2017

Mitä jäi käteen tammikuusta..

Tammikuu on lähestulkoon taputeltuna valmiiksi, mutta mitä jäikään käteen? Kaikenlaista, pientä ja tavallista, muistoja ja ikävuosia..

.. Isin 30-vuotta pamahti heti ensimmäisenä täyteen kera ilotulitteiden ja yllätysten..

.. Yllätyksistä seurasi lentomatka Espanjan saarelle Fuertefenturaan uima-altaille ja auringon alle..

.. Siitä lennettiin takaisin arkeen ja ollaan oltu ahkeria, vaan minkä suhteen..

.. Ollaan oltu tammikuu herkkulakossa (kesti sitä kymmenen päivää)..

.. Ollaan opittu potalta pöntölle (kivi sille!)..

.. Ollaan leivottu aika kivasti, piirakkaa ja kakkua, makeaa jokatapauksessa..

.. Ollaan tehty suunnitelmia kodin sisustukseen ja toteutettu tilauksiin asti..

.. Ollaan kinattu ja ollaan sovittu (muun muassa kodin sisustuksesta)..

.. Ollaan käyty uimahallissa saunomassa ja laskemassa liukumäkeä (miehet on)..

.. Ollaan rakennettu duplotalleja ja leikitty autoleikkejä (ja paljon)..

.. Ollaan naurettu ja kikateltu..

.. Ollaan myös kiukuteltu ja mökötelty..

.. Ollaan haaveiltu ties mitä höpöjuttuja..

.. Ollaan halittu ja suukoteltu..

.. Ja mikä tärkeintä, ollaan kerrottu rakastavamme (useasti).


♥ Laura

maanantai 30. tammikuuta 2017

Toistakymmentä lelua ja ainakin yhtä monta villakoiraa

Eli kysymys kuuluukin, haittaako pieni sotku? Haittaa, tai ei oikeastaan, mutta toisaalta aina välillä kuitenkin haittaa. Lelut siististi piilossa omissa säilytys paikoissaan, koreissa tai laatikoissa mihin ikinä kuuluvatkaan. Villakoirat imuroituna pölypussissa ja lattia kiiltää moppauksen jäljiltä niin että silmiä häikäisee. Jokainen tavarakin on omalla paikallaan, vaatteet pyykkikorissa tai vaatekaapissa siististi laskostettuna. Joo siis ei todellakaan.

Olisihan se ihanaa ja ennen kaikkea niin super hienoa, mutta kun ei. Leluja löytyy aina lattialta tai pöydiltä, tai sohvalta tai pöydän alta. Myös vessasta korokkeen päältä tai ihan vaan lattialta pöntön vierestä. Eikä saa unohtaa penkkejä eikä sänkyjä. Siis niitä on aina joka paikassa, on vaikka äiti niitä kuinka vie omille paikoilleen kerta toisensa jälkeen. Mutta se kuuluu lapsiperheisiin, eikä se ihan tosi haittaa. Hymyillen ja hyväntahtoisesti hymähdellen äiti niitä korjaa vessasta ja sohvatyynyjen takaa. Antaa lasten leikkiä.



Mutta kyllähän se aina välillä ärsyttää, kun ikinä ei ole siistiä ja puhdasta viittä minuuttia pidempään. Jos ei se pienempi mies ole ehtinyt vielä levittää lelujaan ympäri huushollia, niin isompi varmasti on ehtinyt jättää vaatteensa taas eteisen lipaston päälle tai lattialle. Joka tapauksessa aina löytyy jotain jostain sille kuulumattomasta paikasta. Mutta sellaista se on, ainakin meillä. Äiti siivoo päivittäin, ainakin jotain pientä (ettei sekasorto pääse niskan päälle ja valloita meidän koko kotia). Mutta silti meiltä löytyy aina jostain nurkasta muutama villakoira ja leluja yllättävistä paikoista, jotka tulee vastaan kun sitä vähiten odottaa.

Mutta haittaako se? Haittaako se pieni pysyvä sotku sitten kuitenkaan? Ei kai. Lelut kuuluu leikittäviksi, villakoirat kuuluu lipaston alle ja olohuoneen nurkkiin. Eihän lattiallakaan uskaltais kulkea jos laminaatti kiiltäis puhtauttaan niin että silmiä särkee. Ja entäs sitten ne vaatteet, eihän se isompi mies niitä kaapistakaan löydä (ihan totta ei löydä), ja äiti voi likapyykit kerätä sitä mukaan kun on pyykkipäivä. Näinhän se on, ja systeemi pelittää hyvin.

Tykkään kyllä, kun kotona on puhasta ja siistiä, tavarat seisoo omilla paikoillaan ja lattialla voi kulkea kompastumatta junarataan tai pikku-autoihin, mutta silti sellaista harvemmin on. Tai ainakaan se ei kestä kovin kauaa, lelut on kerätty ja samantien poika haluaa levittää ne taas (joko samat tai sitten eri lelut). Joka tapauksessa lähes aina lukuunottamatta kun ollaan unilla, löytyy meidän lattialta leluja joihin kompastella. Välillä silloinkin jos ei olla vaivauduttu niitä joka ilta keräämään pois. Mutta olkoon, meitä ei pieni sotku yleensä haittaa. Isiä ei haittaisi varmaan juuri koskaan ja poikaa, no tuskin ikinä. Äiti pitää jöötä ja siivoo, mutta se on mun työni ja isäntä tekee kyllä oman työnsä aivan loistavasti.



Kun sitten koittaa se syntymäpäivä tai ne kissanristiäiset, kaivetaan se moppi ja siivotaan oikein kunnolla. Jokainen nurkka kolutaan (tai ainakin jotain sinne päin) ja tavarat löytävät jokikinen oman paikkansa. Ja siellä ne pysyvät, ainakin ensimmäisten vieraiden saapumiseen asti. Kyllä meillä oli siistiä, ihan totta. Ja jälleen pieni sotku valtaa huushollin. Kyllä me silti pyritään pitää sellainen perus järjestys koko ajan, imuri käy aina kun on tarpeen ja tavaroita kuskataan joka päivä omille paikoilleen. Astiat on kaapissa tai koneessa ja pyykit suurinmaksi osaksi pyykkikorissa. Sohvatyynytkin äiti asettelee joka päivä aika monta kertaa paikoilleen. Ja mitäs vielä, aina löytyy jotain siivottavaa, mutta löytykööt.

Ehkä jotkut kykenee pitämään kotinsa joka hetki lakkaamatta täysin virheettömässä kunnossa, mutta uskaltaako sitten mitään enää tehdäkkään. Parhaat vinkit varmaan olis laittaa kaikki samantien takaisin paikoilleen (aina parempi jos ei vaan alunperinkään koske mihinkään), leluilla leikittäis vaan omassa huoneessa ja siivotaan v ä l i t t ö m ä s t i  pois tuli sitten pissahätä tai ruoka-aika (ja jälleen paras kun leluilla ei edes leikittäis, katseltais vaikka vaan), myös villakoiria varten pitäis koiranluukut naulata kiinni ja lattiakin olis varmaan vaan parempi suojata jollain kelmulla. Mutta mitäs elämää se nyt olisi, kuka siitä enää nauttisi. Meille mielummin pieni sotku ja muutama villakoira, niin että kaikki uskaltaa elää ja leikkiä.


Miten muilla pidetään järjestystä yllä kotona, onko villakoirille varattuna oma koirankoppi olohuoneen nurkasta ja lelujakin löytyy aina sohvatyynyjen alta ja ruokapöydästä? Jos ei, ja pinnat kiiltää puhtauttaan päivästä toiseen, mikä onkaan salaisuutenne?

♥ Laura

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Viikon suosikit

Sunnuntai lähenee loppuaan ja jälleen ollaan taputeltu yksi viikko taaksemme. Ja jälleen kulunut viikko oli aivan normaali, tavallinen arkiviikko. Mutta silti se kätki sisälleen paljon hyvää ja kaunista, niin kuin joka kerta. Ja tässä tämän viikon suosikit..

.. Aamuherätykset. Ihan ehdottomasti. Ainakin useampana aamuna äiti sai herätä ihaniin ja helliin silityksiin - pienen käden tekemiin silityksiin. Ja täytyy sanoa, kyllä näinä aamuina äiti heräsi hymyillen. Mikä ihana poika (vaikka vastapainoksi tänään äiti sai kyllä herätä pienen käden läpsyihin).

Leevin uusi Ryder -lelu, jonka isi toi alkuviikosta. Ainakin jos pojalta kysytään, siitä on tullut hänen yksi suosikkileluistaan, se on mukana jokaisessa leikissä, päikkäreillä sekä yöunilla ja vielä mummolassakin. On se silti ihanaa seurata miten toisista leluista tuleekin niin tärkeitä ja rakkaita.

Ihanan Iidan vierailu oli ehdottomasti yksi viikon kohokohdista. Sitä oli odotettu ja siitä jäi niin hyvä ja lämmin mieli. Mutta eikai ihme, kun toinen on mitä on ja tuo ympärilleen niin paljon valoa ja lämpöä. Ystävät on ihania, varsinkin ihanat ystävät.

Aamulenkit, vaikkakin ihan kävellen tehdyt. Mä vaan tykkään aloittaa meidän päivät ulkoilmassa reippaalla kävelyllä. Mummikin saatiin arkipäivisin meidän mukaan, mikä tekee kävelystä taas hivenen kivempaa. Koirat kiittää ja niin myös äiti. 

Tämän aamuinen juoksulenkki, ai että kun tämä äiti tykkäs. Juoksut on jäänyt juoksematta kolmen viikon ajan, mutta tänään uskaltauduin jälleen lenkkipolulle ja pakko myöntää, se juoksun jälkeinen olo on vaan niin ihana.

Koko lauantai oli yhtä suosikkia. Aamu alkoi ulkoilulla ja herrasväen uintireissulla, siitä jatkettiin yhteistä vapaapäivää mun isoveljeni kanssa meillä yhdessä pelaillen. Myös mummi liittyi yhteen peliin mukaan ja illalla pelailtiin vielä veikan kanssa lisää pikkujätkän mentyä yöpuulle. Mukavaa, rentoa ja aikataulutonta ajanviettoa koko päivä.

Ja viimeisenä jokapäiväisenä suosikkina on ehdottomasti ja ylivoimaisesti meidän pienen pojan rakkauden osoitukset ja kauniit höpötykset, kuinka Leevi rakastaa äitiä ja isiä, ja Leevi on äidin rakas. Joka päivä nämä kuultuani sydämeni sulaa aina uudelleen, hymy nousee huulilleni ja pakahdun rakkaudesta. Niin kuin myös jokaisesta halauksesta, silityksestä ja suukosta, jonka äiti pojaltaan päivittäin saa. Niitä ei vaan voita mikään. Ei sitten ikinä.

Niin kuin huomaa, me ei tehty tällä viikolla mitään erikoista. Isi kävi töissä ja me touhuttiin kotona, tehtiin ruokaa ja leivottiin, sekä tietysti leikittiin ja paljon. Mutta arki voi olla kivaa ilman mitään erikoistakin, yleensähän se onni koostuu siitä arjesta ja niistä ihan pienistäkin jutuista. Niin kuin meillä. Hyvin nukutut yöt, kaikille maistuva ruoka ja yhteiset ihanat leikit, halaukset ja suukot siellä välissä, jo niistä saadaan hyvä arki.

 

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja alkavaa viikkoa, muistakaa hassutella, halitella ja suukotella!

♥ Laura

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ihana manteli-valkosuklaakakku

Kuka muistaa ne ihanat Scala Legot sieltä lapsuuden ajoilta? Minä muistan, ja niin muistaa myös ihana ystäväni Iida ala-asteelta. Niillä leikittiin kaiken maailman tyttöjen leikkejä, herttaisia höpöhöpö -juttuja Iidan huoneessa siellä omakotitalon yläkerrassa. Kaksi pientä tyttöä ja paljon hymyä.

Tänään sain nähdä sen hymyn uudelleen, ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen (puhutaan varmaan lähemmäs kymmenestä tai viidestätoista vuodesta), kun tämä niin kauniiksi naiseksi kasvanut tyttö seisoi ovemme takana kauniisti hymyillen. Mikä ihana tapa aloittaa viikonloppu, paljon hymyä ja höpötystä, hyvää mieltä ja ihanaa manteli-valkosuklaakakkua.

Koska kas kummaa, tämä äiti sai taas tekosyyn leipoa. Hakusessa oli gluteeniton leivos, ja mieluisan löysinkin aika sukkelaan. Taas vino pino kirjoja ja Puuha-Pete -elokuvia kirjastosta, hakusanaksi ajatuskuplaan gluteeniton ja reseptikirja esille. No sieltähän se löytyi, manteli-valkosuklaakakku. Ihana valkosuklainen ja ennen kaikkea herkullisen näköinen kakku, hakukone toimi jälleen.

Me oltiin eilen jälleen Leevin kanssa kuuteen asti kaksistaan ja ruuan jälkeen olikin aika hyvä hetki leipomiselle. Pikkumies istahti lattialle kaivinkoneita katsomaan ja äiti pisti leipoen. Saatiin kyllä sovittua, että kakkua maistellaan sitten huomenna. Ja äkkiäkös oltiinkin jo valmiita, kakku jääkaappiin ja leikkien pariin.

Tänään päästiin sitten maistelemaan, vaikka pikkumies on vielä omaa palaansa vailla kun päiväunet vei voiton. Ja täytyy taas todeta, että olihan se hyvää. Valkosuklaata, voita ja munia, sokeria ja pähkinärouhetta, ei voi epäonnistua. Päälle vielä lisää suklaata kerman kera, toimii kyllä. Eli jos joltakulta vielä puuttuu herkut viikonlopulle, tässä olis oikein hyvä ehdokas. Ja seuraksi kakku kaipaa tietysti ihanan ja herttaisen ystävän suloisilla hymykuopilla. Kiitos Iida vierailustasi.


 Manteli-valkosuklaakakku 
Gluteeniton

Pohja
200 g valkosuklaata
150 g voita
4 munaa
1 1/2 dl sokeria
100 g mantelirouhetta
100 g jauhettua mantelia

Kuorrutus
200 g valkosuklaata
1 dl kermaa

Aseta leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle (22-24 cm). Voitele vuoan reuna kevyesti ja jauhota mantelijauheella tai -rouheella.

Paloittele pohjan suklaa ja pane se voin kanssa kattilaan. Sulata miedolla lämmöllä ja sekoita tasaiseksi.

Vatkaa munat ja sokeri vain kevyesti sekaisin. Sekoita joukkoon kädenlämpöiseksi jäähtynyt suklaaseos. Lisää mantelit ja sekoita tasaiseksi taikinaksi.

Kaada taikina vuokaan ja paista uunin keskitasolla 150 asteessa 35-45 minuuttia. Kakku saa jäädä hiukan pehmeäksi keskeltä mud-caken tyyliin. Älä ylikypsennä.

Anna jäähtyä vuoassa. Irrota vuoka jäähtyneen kakun ympäriltä.

Rouhi kuorrutuksen suklaa kulhoon.

Kuumenna kerma lähes kiehuvaksi ja kaada se suklaan päälle. Sekoita kunnet suklaa on sulanut. Anna jäähtyä ja vatkaa kuohkeaksi. Levitä kuorrutus kakun pinnalle ja reunoille.




Kakku säilyy jääkaapissa, mutta kuorrutus suositellaan tehtäväksi samana tai edellispäivänä. Ei muuta kuin lusikat käteen ja suupielet hymyyn. Ihanaa viikonloppua!

♥ Laura

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kiitos isi

Voiko leluja olla liikaa? No ehkä, mutta mitä sitten. Isi tuli eilen illalla kotiin puoli yhdeksän aikaan, oltiin juuri pesty hampaat puti puhtaiksi ja yöhousuja vailla valmiit petiin, kun isi sitten keittiöstä kauppakassin tyhjennettyään tuli pojalleen sanomaan - isi toi sulle jotain. Leevihän innostui heti, tietysti, mitä isi toi..

Aikaisemmin päivällä mun ystävä kävi meillä 3-vuotiaan suloisen tyttärensä kanssa vähän leikkimässä. Tytöllä oli mukanaan Paw Patrolin Ryder mönkijänsä kanssa ja meidänhän muru ihastui siihen oitis. No eihän se mikään ihme ole, onhan se aikamoinen Paw Patrol-fani ja Ryder puuttuu Leevin tärkeästä kokoelmasta. Sai muru sitä vähän katsoa, ja harmitteli sitten kun tytön oli aika lähteä kotiin Ryderin kanssa.

Tästä päästäänkin takaisin asiaan, ei ole varmaan vaikea arvata mitä se isi sieltä kaupasta toi? No samanlaisen Ryderin, tietysti! Vau, kyllä voi pienestä pieni ihminen muuttua niin äärimmäisen onnelliseksi. Nyt Leevillä on myös oma Ryder - samanlainen kuin tytöllä. Kiitos isi, poika sanoo ja leikkii haltioissaan uudella lelullaan. Enää jäädään odottamaan koska kauppaan ilmestyy uudella kaudella seikkaileva Everest-pentu.



♥ Laura

tiistai 24. tammikuuta 2017

Kun makuuhuoneen ovi suljetaan

Vallattomat liikkeet ja potkiminen loppuu, hengitys tasaantuu pieneksi tuhinaksi, jonka äiti tunnistaa uneksi. Vauhtipää nukahti. Nyt vaan täytyy ninjata itsensä pojan alta pois, suunnata olohuoneeseen ja sulkea ovi perässä kiinni. Tästä alkaa äidin ja isin yhteinen aika, ainoa hetki päivästä kun ollaan ihan vaan kaksistaan.

Ei me kyllä läheskään joka ilta tehdä mitään yhdessä. Isi menee tietokoneelle ja äiti näprää iPadilla tai lukee kirjaa. Mutta toisina iltoina taas istutaan yhdessä kaikukkain sohvalla ja kelataan supernatural siihen kohtaan, mihin viimeksi jäätiin. Tai sitten levitetään lautapeli keittiön pöydälle ja äiti voi kiukutella kun peli ei suju ja isillä käy tuuri. Pääasia, että ollaan yhdessä, vaikkei aina mitään tehtäiskään.

Tykätään me myös käydä elokuvissa, joulupukkikin meitä muisti ihanasti kahdeksalla leffalipulla. Nyt on ensimmäiset kaksi lippua tuhlattu, kun käytiin sunnuntaina jo puolen päivän aikaan katsomassa The Great Wall -elokuva, ja muutama seuraavakin on jo jollain asteikolla valittu. Onhan se mukavaa istahtaa siihen elokuvateatterin epämukavaan tuoliin ja kiemurrella siinä pitkän elokuvan aikana, ottaa kultaa kädestä kiinni ja olla vaan siinä ilman mitään ympärillä käyvää älämölöä (tietäen samalla, että pojalla on kivaa mummolassa).

Kyllähän me voitais tehdä paljon enemmänkin, mutta me ollaan ehkä vähän tylsiä ja laiskoja ja jäädään kaikkein mieluiten kotiin omalle kotisohvalle ässämix-karkkipussin ja ben & jerry's -jäätelöpurkin kanssa. Mummi ja vaari välillä kyselee, koska pikkujätkä menee ekaa kertaa yökylään, saatais mekin siinä yks kokonainen vapaailta. Mutta ei me olla vielä raskittu, ei me olla tarvittu sitä kokonaista vapaailtaa. Ei se muru meitä haittaa (no ei tietenkään haittaa!), ihana se on pitää kotona viereisessä huoneessa nukkumassa, jäähän meille silti monta tuntia niin halutessamme tehdä mitä vaan tykätään. Vaikka vaan kotona, mutta siihenhän kaks pientä kotihiirtä on vaan tyytyväisiä.

Kun me sitten päätetään lähteä jonnekkin, tykätään me valita sellainen paikka, jonne voidaan ottaa pikkumuru myös mukaan. Parasta on tehdä ja mennä koko perheen voimin, vaikka se vanhempien kahdenkeskeinenkin aika olis tärkeetä, mutta kun se on niin ihanaa mennä yhdessä ja avartaa pikkumiehen maailmaa. Kerätä yhteisiä muistoja ja olla yhdessä, kyllähän me siinäkin saadaan olla lähekkäin rakastavaisina eikä ainoastaan vanhempina (vaikka se ensimmäinen puoli helposti unohtuukin).

Me ei olla koskaan käyty yhdessä missään juhlimassa. Ei sillä, eipä me käydä erikseenkään. Me ollaan aina kotona, aika lailla joka ilta (paitsi kun iskä käy pelaamassa tennistä keskiviikkoisin). Eikä me kyllä kaivata tuulettumista, ei me olla sellaisia (enää). Tämän äidin lempparipaikka ehdottomasti on oma koti. Ja parasta kotona on olla kahden rakkaimman miehen kanssa, vaikka sitten tekemättä yhtään mitään.

Ja jälleen kerran, kun makuuhuoneen valot sammutettiin ja ovi vedettiin kiinni, alkoi meidän aikuisten oma aika. Mutta tärkeää yhteisen ajan lisäksi on myös se ihan ikioma aika, tietokonepeli tai hömppäkirja. Voidaan me huomennakin istua sylikkäin, meillä on koko elämä aikaa.



♥ Laura

maanantai 23. tammikuuta 2017

Herkku jäätelö vain kolmesta aineesta

Jäätelö on aivan ihanaa, siis ihan parasta. Tämä äiti voisi vallan elää sen voimin, ihan helposti. Myös meidän pienempi mies tykkää jätskistä, isompi ei niinkään (mikä ihme sitäkin vaivaa), eli meillä syödään sitä aika paljon. Tykkään tehdä jäätelöä myös itse, vaikka sitä tuleekin tehtyä turhan harvoin, enkä edes ymmärrä miksi, sillä itse tehty jäätelö on usein paljon parempaa kuin kaupan, ja erilaisia makujakin voi tehdä pilvin pimein, melkeinpä loputtomasti.

No sitten päästäänkin tähän olennaiseen, eli pitkästä aikaa sitä itse tehtyä jäätelöä tuli sitten tehtyä, syynä vaan oli puolikas kondensoitu maitotölkki, jonka halusin hyödyntää pois. Mutta tämä tuli ihan hyvään saumaan, koska suunnitteilla on vähän pidempään jo ollut itse tehty Geishajäätelö joulualesta ostetusta Geishaboksista. Ja tällä kertaa tein oikein simppelin - vain kolmen ainesosan jäätelön, ihanan pehmeän ja suklaisen Geishajäätelön.

Tämä jäätelö valmistui melkein itsestään, mitäs muutakaan voi odottaa kolmesta aineesta. Eikä tähän tarvittu edes jäätelökonetta, vaikka sellainenkin meidän kaapista kyllä löytyy (kiitos kultamurun, joka sen muutama vuosi sitten osti minulle ystävänpäivälahjaksi, oli aika kiva ylläri).  Eli mitä tähän kolmen ainesosan jäätelöön sitten tarvitaan? Kondensoitua maitoa, vispikermaa ja suklaata. Ei voi epäonnistua! Ja mikä parasta, makua on helppo tuunata vain vaihtamalla toiseen suklaaseen.


Geisha-jäätelö (noin puoli litraa)

Puolikas purkki kondensoitua maitoa (n. 200 g)
Kunnollinen vispikerma (2,5 dl)
Geishaa (haluamasi määrä, laiton aika paljon)

Sulata reilusti suklaata mikrossa tai vesihauteessa (varo, ettet polta suklaata mikrossa!)
Vatkaa vispikerma vaahdoksi. Vatkaa joukkoon kondensoitu maito ja lopuksi sulanut suklaa (jätä jonkun verran pakastusvaiheeseen). Maista onko suklaan makua tarpeeksi omaan makuusi, ja lisää sitä halutessasi.
Leikkaa veitsellä lisää suklaata pieniksi paloiksi tai rouheeksi, ja sekoita ne mukaan seokseen.
Lusikoi pakasterasiaan jäätelöseosta, levitä sitten sinne tänne sulanutta suklaata ja taas jäätelöseosta. Toista vielä kerran. Pakasta yön yli (ei tarvitse sekoitella välissä) ja nauti!

 


 ♥ Laura

lauantai 21. tammikuuta 2017

Maailman paras limepiirakka

 Niinkuin otsikkokin jo kertoo, tässä tulee maailman paras limepiirakka. Tai ainakin niin mun uusi ihana Emman makeat piirakat -kirjani väittää. Vaikka täähän on mun tähän astisen elämäni ensimmäinen limepiirakka. Isoveljeni vähän aikaa sitten kysyi, oonko ikinä syönyt tai tehnyt kiivi-limepiirakkaa, vähän hämmästelin kiiviä ja limeä samassa piirakassa, eli en ollut. Hetken kyseltyäni päästiinkin yhteisymmärrykseen, että kyse olikin limepiirakasta, key lime -piirakka. Ja niinpä nyt oli hyvä hetki väsätä isoveljelle kiitokseksi koiran hoidosta hyvää ruokaa ja tietysti sitä limepiirakkaa, jota hänkään ei ollut vielä päässyt maistamaan.

Olin toivonut Emman makeat piirakat -kirjaa, ja äitini toi sen kauniisti paketoituna kotiovellemme nimipäivänäni. Isäntä ihmetteli kotiin tultuaan mikä paketti työpöydällä on, ja kummasteli miksen ole sitä jo avannut. No meillä oli Lepan kanssa ruokailu kesken ja kyllähän mä jo tiesin mitä siellä oli, niin ei ollut hengen hätä sen avaamisen kanssa. Mutta sattuikin sopivasti tähän saumaan, kun kyseisestä kirjasta löytyi maailman paras limepiirakka, eikä tarvinnut sen kauempaa lähteä sitä metsästämään.

Piirakkahan syntyi suit sait sukkelaan, aivan yli helposti ja nopeasti. Kauppalistakaan ei ollut pitkä, ainoastaan kondensoitua maitoa hakiessani oli pakko kaupan hyllyjen välissä googlettaa minkä näköistä tavaraa olen hakemassa. Nimittäin ihme ja kumma en ollut sitä vielä aikaisemmin koskaan käyttänyt. Mutta kerta se on ensimmäinenkin.

Täyte syntyi sillä välin kulhossa vain sekoittaen, kun pohja (voita ja keksimuruja) oli esipaistumassa uunissa 7 minuuttia. Hyvää muuten oli jo tässä vaiheessa, tulihan sitä vähän maisteltua, tietenkin. Sitten vaan herkut pohjan päälle ja takaisin uuniin, siitä vielä yöksi jääkaappiin. Ja se oli siinä.

Ennen tarjoilua vatkasin vielä kerman kaveriksi, makua vähän tomusokerista ja vaniljasta. Ohjeessa kuului koristella, mutta tykkäsin laittaa omaan kulhoon, josta sai halutessaan kauhoa päälle niin paljon kuin kermaa vain suinkin riitti.

Ja pakko sanoa, olihan se hyvää. Oikeastaan tosi hyvää, mutta myös tosi makeaa. Ei paljon tarvinnut santsata. Velikin tykkäs, eikä ollut lainkaan pettymys, toisinkuin hän oli pari yötä sitten unessaan maistanut ja sitten pettynyt. Mutta toisin kävi, ja piirakka oli kuin olikin - maailman paras limepiirakka (ainakin tähän asti, eihän meillä ollut mitään vertailukohdetta, lukuunottamatta isoveljen unta). Tässä vielä ohjetta jaettavaksi, kiitos Emman makeat piirakat.


Maailman paras limepiirakka

Pohja
200 g digestivekeksejä (käytin bastogneja kaapin perukoilta)
100 g voita

Täyte
300 g ranskankermaa
360 g kondensoitua maitoa
1 dl limemehua (3 limeä)
1 tl raastettua limen kuorta

Koristelu
1 dl vispikermaa
2 tl tomusokeria (ja vaniljasokeria)

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Voitele noin 24 cm kokoinen piirakkavuoka ja leikkaa vuokaan pohjan kokoinen pala leivinpaperia.

Murskaa keksit pussin sisällä kaulimella. Sulata voi. Sekoita voisula keksimuruihin ja painele seos piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Paista pohjaa uunin keskitasolla 7 minuuttia.
 
Sekoita kulhossa kaikki täytteen ainekset tasaiseksi seokseksi. Kaada täyte vuokaan pohjan päälle ja tasoita pinta. Paista piirakkaa uunin keskitasolla 10 minuuttia ja käännä sitten uuni pois päältä. Jätä piirakka uunin jälkilämpöön 30 minuutiksi. Anna piirakan tekeytyä jääkaapissa muutaman tunnin ajan tai mielellään yön yli.

Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta se tomusokerilla. Pursota pieniä ruusukkeita piirakan päälle ja raasta niiden päälle hieman limen kuorta.





 


♥ Laura

perjantai 20. tammikuuta 2017

Meillä nukutaan


Nyt on ollut paljon kirjoituksia pienten lasten unikouluista, niinpä halusinkin kertoa miten meillä oikein nukutaan. Vajaa kaksi tuntia unta yhteen soittoon on enää vain haaleneva muisto kaukaisuudessa. Onneksi. Mutta se oli sitä aikaa, se oli vauva-aikaa. Minkäs sille voi, kun masu huutaa tyhjyyttään vaikka se juuri kaksi tuntia sitten täytettiin, eikä unikaan löydä tietään takaisin itsestään. Äiti auttaa, ja nukkuu siinä välissä minkä ehtii. Mutta nykyään äitikin ehtii, ehtii hyvin.

Sänkyyn pyritään niin, että uni malttais tulla ilta yhdeksään mennessä. Oikein sopiva aika aloittaa yöunet meidän 2-vuotiaalle vauhtipäälle. Välillä vehdataan aivan vallattomasti, potkitaan isiä naamaan ja kylkeen, mutta ei ainakaan nukuta. Kunnes, yhtäkkiä se Nukkumatti jo kävikin ja poika on sikeässä unessa höyhen saarilla.

Yöt menee rauhassa, ei heräillä eikä hölmöillä. Jos vaahtosammutin on siirretty omaan sänkyyn, kiipeää hän sieltä yleensä kolmen pupun kanssa aamuyöstä tai aikaisin aamulla äidin yli isoon sänkyyn jatkamaan unia, kun ei me vanhat vielä jakseta herätä. Me herätään yhdessä sitten vähän myöhemmin, nykyään noin 8 aikaan. Pieni jätkä vetää siis unta 11 tunnin verran, siitä on hyvä aloittaa päivän junarata-leikit olohuoneessa.

Päiväunikin maistuu ihan kivasti, ainakin aikaisempaan verrattuna. Tunti taitaa olla se minimi, joo joskus menee vähän alle. Puoli tuntia siihen lisää taitaa olla tämän hetkinen maksimi. No joo joo, joskus menee senkin yli. Kaikkien aikojen parhaat päikkärit meidän taloudessa tais olla vähän vajaat kolme tuntia, vaikka toisille ne on ihan normit. Mutta tunti on passeli, jätkä jaksaa hyvin iltaan asti, ei kiukuta (ainakaan liian vähäisten unien tähden), ja jaksaa hyvin sinne ilta yhdeksään leikkien ja touhuten. Vähän eri meininki, kuin kellon tarkkaan max. 30 minuuttia unta. Se oli taas sitä vauva-aikaa. Muut surkutteli, kuinka oma vauva/taapero nukkui vaan tunnin tai kaksi päivällä, vaikka yleensä menee se kolme. Voi mikä surku! Kun meidän vauva nukkui aina 3 0  m i n u u t t i a, eikä vahingosakaan yhtään enempää.

Mutta, ne on niitä kauniita ja rakkaita muistoja vaan. Nykyään sitä voi illalla äitikin vähän valvoa, jopa yli sen kymmenen. Kun tietää, että unta saa silti riittävästi, eikä yöllä tarvitse tissitellä viittä kertaa alle kahden tunnin unilla yhteen saumaan. On ne päivätkin vaan valoisampia hyvin nukutuilla yöunilla.

Miten meidän unet sitten muuttuivat paremmiksi? En todellakaan tiedä, niin vain kävi. Poika kasvoi ja niin se uni maistui. Meillä ei käytetty minkäänlaista unikoulua, kaikki vaan muuttui sujuvammaksi ihan puoli vahingossa, siinä vuoden ikäisenä suunnilleen. Tissittely loppui pojan omasta tahdosta, ja pinnasänkykin vaihdettiin isojen poikien sänkyyn noin vuoden ikäisenä. Sekin sujui ongelmitta, vähän äitiä ja isiä jänskätti, mutta turhaan.

Seuraava etappi meillä onkin se sängyn siirtäminen pojan omaan huoneeseen, muttei sillä ole vielä niin kiire. Ei se pieni sänky meidän makuuhuoneessa mitään haittaa, se on vaan ihanaa kun toinen on siinä lähellä. Ja onhan se pieni vielä, vasta sen kahden. Nukkukoot äidin kaikussa vaikka hamaan tulevaisuuteen asti.
 

♥ Laura

torstai 19. tammikuuta 2017

Tältä näytti meidän lomamatka

Viikon Espanjan loma tuli ja sinne se myös meni. Mutta me nautittiin siitä täysillä koko perheen voimin, ja nyt on taas mukavaa jatkaa arkea kotona. Meidän matkan alkuun sattui heti ikävä stoppi, mutta siitä eteenpäin kaikki meni kuin vettä vaan. Onneksi!

Me siis lähdettiin ajamaan kohti Vantaata sunnuntaina alkuillasta, ajoin osan matkaa ja sitten tehtiin vaihto. Isi siirtyi kuskin paikalle ja tämä äiti takapenkille koko päivän reissusta intoilleen pojan viereen. Muru oli ihan täpinöissään koko päivän, oltiinhan me puhuttu lähdöstä jonkun verran. Siinä autossa pari tuntia matkaa takana, elokuvaa iPadilta ja iltapalan aika. Poika sanoi ei, äiti laittoi leivän rasiaan ja siinä se sitten tuli. Päivän jauhelihat ja ennenkaikkea spagetit syliin ja takapenkille. Ei kiva.

Huoltoasemalle, siivous ja vaatteiden vaihto. Kaupasta mitä tahansa iltapalaa, mikä pienelle miehelle siihen perään maistui (no sehän oli tietty se jätski, mutta mansikkarahka suostuteltiin syömään ensin). Ja loppumatka sujui onneksi ongelmitta ja päästiin mun isoveikan luo lyhyille yöunille.

Herätys neljän pintaan (heräsin jo kolmelta, aina joku reissu edessä ja minä en nuku), vaatteet päälle ja menoksi kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Ihme kyllä, säästyttiin kiukuilta vaikka unet jäi täysin kesken, turvatarkastuksen jälkeen maistui aamupala ja sitten päästiin jo koneeseen. Kuusi ja puoli tuntia yläilmoissa, tunnin nokoset miehillä siinä välissä ja matka taittui oikein leppoisasti. Värikynät tuli tarpeeseen, niin myös pikkuautot ja Ryhmä Hau. Ja pian jo laskeuduttiin. Kelloja käännettiin kaksi tuntia taaksepäin ja päivä senkun piteni. Ja tästä lomamme pääsi kunnolla alkuun.

Meidän hotelli oli tosi mieluinen. Ihan jumalattoman iso alue, täynnä pienempiä rivitalomaisia rakennuksia, jossa jokaisella oli oma huoneensa. Me saatiin maaterassi näistä kaksikerroksisista taloista, jota olinkin toivonut. Olohuone keittoseinällä ja erillinen makuuhuone parisängyllä, pärjättiin hyvin. Uima-altaita ja leikkipuisto, jossa laskettiin liukumäestä (lähes joka kerta) aina ohi mentäessä.





Mitä me sitten tehtiin? Me käytiin ensimmäisenä (täys huti, oikea pohjanoteeraus, surkein salaatti ikinä) ja viimeisenä (koko viikon paras ruoka) päivänä ravintolassa syömässä, ja muina päivinä tein itse ruuan huoneessamme. Käveltiin pääkatua joka päivä ja Leevi pääs katselemaan, kyllä, niitä samoja leluja turistikaupoissa. Kyllähän pikkumuru sieltä omakseenkin jotain sai, tietysti.


Matkan varrella pysähdyttiin leikkipuistoon laskemaan liukumäkeä, välillä käveltiin rantaa pitkin ja takaisin hotelliin syömään ja päiväunille. Sitten oli milloin mitäkin, uimaan jos aurinko paistoi tai leikkipuistoon. Iltaruoka ja taas kävelylle ja leikkipuistoon tai lelukauppoja katselemaan. Ja tietysti vielä iltajäätelölle. Löysi isompi kultamuru myös ihan hotellin vierestä maksullisen (5 e/tunti) leikkipuiston, jossa oli monta erilaista pomppulinnaa ja trampoliinia jossa sitten käytiin kahtena päivänä pomppimassa. Tai no, miehethän siellä pomppi ja meni suuhun, niinkuin Leevi sanoi.





Itse kävin myös shoppailemassa, tietysti, vaatehullu kun olen, ja löytyihän sieltä vaikka ja mitä, ja jos raaskinut olisi, enemmänkin olisi tuotu kotisuomeen. Kauppakeskuksesta löytyi myös montaa sorttia erilaisia käynnistettäviä lasten kulkupelejä, joita isi sitten euron kolikoilla pisti päivittäin käyntiin. Ja pieni mieshän tykkäs!


Eli meidän loma oli oikea loma. Meillä ei ollut mitään ihmeellisempiä menoja, me leikittiin ja puistoiltiin. Ja leikittiin ja puistoiltiin taas. Ja äiti shoppaili siinä välissä. Niinkuin kulta sanoi jo ensimmäisenä päivänä, oli Leevillä varmasti jo siihen mennessä ollut kivempaa kuin kesäisellä Rodoksen reissullamme yhteensä. Eli nyt mentiin aikalailla pienen pojan mieltymysten mukaan, ja me vanhemmathan viihdytään kun lapsella on kivaa ja nauru soi.


Kun kotiinlähtö koitti, oltiin kaikki ihan valmiita lähtöön, tuleehan se koti-ikävä aina kun on päiviä pois. Ja Leevillä alkoi olla aika ikävä meidän Vilmaa ja Lunaa, ja niitä kyllä halittiin kovasti puoli yhdeltä yöllä kotiin päästyämme. Pikkumies olis ollut ihan valmiina duploleikkeihinkin, mutta saatiin suostuteltia takasin unille. Myös paluulento sujui hyvin, meidän 2-vuotias on kyllä super reipas matkustaja, ei kiukkuja vaikka matka oli pitkä. Ihana poika.


Kaikenkaikkiaan hyvä loma. Ei kiirettä, ei aikataulutettuja päiviä, eikä mitään menoja.  Paljon leikkejä ja liukumäkiä, sekä iloa ja oman pojan onnellista naurua. Mikä tärkeintä, yhdessä oloa koko viikko aamusta iltaan ilman mitään velvollisuuksia kodista tai töistä. Kiitos tästä, nyt on hyvä jatkaa arkea kotona.

♥ Laura

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Mikä ihmeen Laura Palm?

Lomalla oli ihanaa, mutta sitäkin ihanampaa oli palata takaisin kotiin. Siitä sitten vähän myöhemmin lisää, vaan nyt puhutaan nimistä, tai tarkemmin ottaen nimestä Laura Palm. Onhan sentään kahdeksastoista tammikuuta ja kalenterissa lukee Laura. Toiset tietää, toiset eivät tietenkään tiedä, ettei nimeni ole Laura Palm. Laura se kyllä on, mutta blogini sukunimellä on oma tarinansa.

Ajattelin aloittaa oman blogin jo kauan aikaa sitten. Ensimmäisen kerran ajatus pyöri mielessäni jo ennen Leevin syntymää, mutta jäi kuitenkin unholaan. Mahtoiko tuleva vauva viedä kaiken ajatuksen ja huomion, todennäköisesti. Heti syntymän jälkeen ajattelin asiaa uudelleen, vakavasti, mutta asia tyssäsi taas vain siihen, etten keksinyt tarpeeksi hyvää nimeä blogille. Täytyyhän sen olla sellainen, josta on itse tyytyväinen ja jota voi sitten kantaa hamaan tulevaisuuteen asti.

Kirjoitinkin ensimmäisen postauksen Leevin ristiäisistä, mutta poistin koko höskän, kun nimi ei ollut kohdillaan ja taas asia jäi. Monesti matkan varrella pyörittelin eri vaihtoehtoja mielessäni, toisia heittelin ilmaankin muiden maisteltavaksi, mutta kun ei. Miten se onkaan niin vaikeeta. Mukamas.

Ajattelin monesti päätyä vaan siihen omaan etu- ja sukunimeen perätysten, mutta onhan se vähän tylsää, kun vois keksiä jotain vielä parempaa. Pitkään harkitsin nimeä Lumitiikeri, jolla on myös oma tarinansa. Nimittäin Leevin vauva-aikana libero vaipoissa oli tiikerin ja seepran raitoja, joita jälkimmäisiä mieheni kutsui lumitiikereiksi. Pieni hellyyttävä pala vauva-ajasta, joka jää elämään muistoihin.


No, ennenkuin avasin tietokoneen ja rakensin itselleni oman blogin nykyisellä nimellä, oltiin taas viettämässä Leevin kanssa torstaita mun äidin luona. Siinä laitettiin ruokaa ja leikittiin, ja tietysti höpöteltiin. Niin se aihe johti toiseen ja huomattiin höpöttelevämme nimistä, mistä lie tähän päädyimmekään. Ja niin ilmaan lausuttiin nimi Palm. Tai oikeastaan äitini sen sanoi. Ihastuin ajatukseen ja tiesin heti, että tämä se on. Äitini piti ajatuksesta myös ja niin kotiin päästyämme kirjoitin blogini nimikenttään Laura Palm.

Rakas mummini, joka naureskelee, mutta enimmäkseen pyörittelee päätään meille tuolla pilvien reunalla Taivaan Isän luona, oli (ja on yhä) sanoinkuvaamattoman rakas ja tärkeä minulle. Mummin silkin pehmeät kädet ja vitivalkoiset hiukset elävät muistoissani aina, niin myös mummin hullun hauska huumorintaju ja puhdas rakkaus. Ja nyt mummi kulkee myös jokaisessa hetkessä mukana blogissani, sillä mikäs muukaan nimi Palm voisi olla, kuin rakkaan Anja-mummini tyttönimi.

Niin kauan kuin olen astellut tässä maailmassa, tunsin mummini toisella sukunimellä, samalla kuin äitini. Eikä mummin tyttönimestä juurikaan ollut puhetta, ainakaan mieleenpainuvalla tasolla. Mutta tänä kyseisenä torstaina kysyessäni sitä, se jäi mieleeni ainiaaksi. Ja näin aloin kantamaan sitä mukana omassa elämässämme. Enkä usko mummin siitä pahastuvan.


Ihanaa ja (toivottavasti) aurinkoista tammikuista Lauran päivää.

♥ Laura


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Se on menoa nyt!

Reilu puoli vuotta matkan lunastamisesta, viikko salaisuuden paljastumisesta ja nyt on vihdoin matkalaukut pakattuna odottamassa lähtöä. Karvaiset lapsukaiset mutkan kautta hoitoon, ja suunnaksi Vantaa. Aamusti kone ampaisee korkeuksiin kohti Espanjaa, ensin vielä yöksi (joka jää ikävästi hieman lyhyeksi, mutta eiköhän me selvitä) isoveljeni luona, josta päästään kivasti noin kymmenessä minuutissa kentälle.

Lomamieltä löytyy, niin myös t-paitoja ja maximekkoja. Passit käden ulottuvissa ja unipuput pojan käsivarsilla. Nyt me ollaan valmiita. Kohta me lähdetään ja nautitaan meidän pienen perheen kesken viikon lomasta Kanarian saarilla. Hei hei ja hyvää matkaa meille, viikon päästä taas tavataan!


♥ Laura

perjantai 6. tammikuuta 2017

Isin 5 parasta ja 5 huonointa

Kirjoitin aiemmin äidin viisi parasta ja huonointa puolta äitinä, kyseinen postaus löytyy täältä. Nyt ajattelin tehdä samanlaisen kokoelman, mutta niinkuin otsikko jo kertookin, tällä kertaa kerään isin parhaat ja vähemmän parhaat puolet isän roolissa. Ja nämä ovat äidin näkökulmasta katsottuna. (Kysyin kyllä luvan ennen julkaisemista.)

5 Parasta

Rakkaus. Ja tämä lainataan suoraan äidin parhaista, koska isi rakastaa myös ihan täysillä, ihan täydestä sydämestään ja ehdoitta. Isin rakkaus on yhtä puhdasta kuin äidinkin, isi ihastelee nukkuvaa lastaan samanlaisella katseella kuin äitikin. Se on katse täynnä rakkautta, katse joka kertoo kuinka rakas tuo pieni ihmisen alku voikaan olla.

Huolehtiminen. Isi huolehtii pojastaan, oli kyse sitten viileistä öistä tai automatkoista. Sukat jalkaan ja turvaistuimen vyö tiukalle. Ruokaa ei saa laittaa liikaa suuhun, eikä mitään sopimatonta löydy pojan pienistä käsistä.

Leikkiminen. Isi leikkii ja hassuttelee aina. Riehuu myös, kunhan äiti ei ole kieltämässä. Joskus silloinkin.

Kärsivällisyys. Isi on uskomattoman kadehdittavan kärsivällinen. Täysin päinvastainen kuin äiti. Isi ei hermostu, ei hiilly, eikä räjähdä mistään (paitsi jos lähestytään uhkaavasti tietokonetta tai televisiota).

Läheisyys. Tämä löytyy myös äidin parhaista. Mutta isi ansaitsee saman myös omalle listalleen. Koska isi halii ja suukottaa, ottaa syliin ja silittää, omaa rakasta poikaansa.

5 Huonointa

Järjestys. Tämä löytyy äidin parhaista, mutta isi ei kyllä pidä järjestystä. Ja tässä kohtaa tarkoitan tavaroita. Muutaman huomautuksen jälkeen tietyt asiat ovat alkaneet löytää takaisin omaan paikkaansa, mutta..

Avuttomuus. Missä, koska, mitä? Isi esittää usein avutonta, ja voin painottaa sanaa esittää. Ei se mikään avuton ole, mutta jos niin pääsee helpommalla, niin mikä ettei. Ja tästä osa syy kuuluu kyllä myös äidille, itse olen edesauttanut kyseistä asiaa tekemällä tietyt asiat aina itse, antamatta toisen edes yrittää sen ensimmäisen missä kysymyksen jälkeen.

Riehuminen. Isi riehuttaa poikaa, yleensä tietysti iltaisin. No onhan tämä vähän niinkuin isien tehtävä, mutta yritä sitten saada ylikierroksilla käyvää lasta nukkumaan. Leikkiä voi iltaisin ilman kiljumista ja juoksuakin.

Aika. Tämähän ei ole mitenkään isin vika. Mutta onhan se kurjaa, kun aikaa on niin rajallisesti, viideltä töistä kotiin ja muutama tunti leikkimistä ennen yöunia. Onneksi sen lyhyenkin ajan isi käyttää pojan kanssa olemiseen, ja onhan meillä tietysti kaikki viikonloput ja lomat. Eiköhän suurin osa meistä leikkisi lastensa kanssa joka päivä, koko päivän jos vain voisi. Ja tämäkin äiti voi ainoastaan, koska isi sen mahdollistaa, kiitos rakas.

Pukeminen. Isi pukee pojalle ihan mitä sattuu. Housut ja paita ei varmasti sovi yhteen, ja jos sopii, se johtuu vain siitä, että päällimäiset sattuivat sointumaan toisiinsa. Vahinko siis. Äiti irvistelee naamansa, ja joskus on jopa vaihdettu asua, jos on tarvinnut lähteä jonnekin.

Tässä olivat tältä erää isin parhaat ja ei niin parhaat jutut iskänä, mutta voin kyllä sanoa, että meidän pojan isi on kaikkien aikojen paras isi. Mikä isi se olisi, jos ei yhtään puutetta löytyisi? Ja eikös nuo ole vähän sellaisia juttuja, jotka tekee usein isistä isin. On ainakin mun mielestä. Meidän pojan iskä ansaitsee kyllä täyden 10 ja plussat päälle. Ja pakko myöntää tähän loppuun vielä, että mun oli jopa vähän hankala keksiä niitä huonoja puolia, viimeinenkin on sellainen turhanpäiväinen höpöhöpö juttu.


 Minkälaisia hyviä ja vähän vähemmän hyviä juttuja muiden lasten iskästä löytyy?

♥ Laura

torstai 5. tammikuuta 2017

Elämäni kallein vaate

Mummi tuli eilen meille, kun sen alko hurjasti mieli ruveta leikkimään, eikä yksin kotona lasten vanhoilla leluilla leikkiminen kuulemma ollut niin kivaa, varsinkaan kun vaihtoehtona oli leikkiä pienen autohirmun kanssa. Ei se ehkä ihan näin mennyt, mutta suurinpiirtein. Jokatapauksessa, me lähdettiin isomman kullan kanssa käymään asioilla, jotta nämä kaksi sankaria sai jäädä rauhassa omaan maailmaansa ilman vanhempien (ja yhden mummin oman tänttähäärän, eli minun) vahtivia katseita.

Otettiin yhdeksi etapiksi Porin Ratsula. Eihän me mitään tarvittu, naiset tarvii aina, mutta kun joulupukki toi meille molemmille kivan oloiset lahjakortit juuri tähän monikerroksiseen ihmemaailmaan. Kiitos anopille, taisi olla tämän ihanan lahjan takana. No, purevasta 15 asteen pakkasesta melkein juoksu askelin ensimmäisestä ovesta sisään, ja kultamuru otti suunnaksi samantien ylemmät kerrokset. Itse pysähdyin heti ensimmäisen pöydän ääreen, jossa komeili jo monen vuoden ihastelun ja kuolaamisen jälkeen se sama (tai lähes samanlainen, kai ne ajoittain vähän muuttuu, sävyltään tai saumoiltaan..) ihana ja tietysti vaaleanpunainen Gantin college-pusero.


Se oli ensimmäinen jota varovasti kaukaa haaveilin, vähän ujosti koskin ja katselin. Mutta kun se hintalappu. Se sama inhottava ja ilkeä pirulainen, jonka tähden tämä ihana uusi ja samalla niin vanha tuttavuus on aina jäänyt siihen samalle pöydälle haikein katsein ja ikävöiden. Ja niinpä taas siirryin eteenpäin, jättäen tuon kaunokaisen omalle paikalleen.

Sovitin muutamaa kivan näköistä puseroa, oli sitä vaaleanpunaista raitaa ja ties mitä muuta. Hintakin inhimillisempi, mutta.. Kultamurukin jo viestitteli, oli jo löytänyt saaliinsa, tuli kassia kantaen. Näytin omat harkintani, ja viimeisenä myös tämän ihanan Gantin puseron. Kultahan sanoi heti, että se on hieno, ota se. Mutta kun se hinta.. Päädyin sitä vielä sovittamaan ja rakkaus välillämme kipinöi heti. Mieskin tykkäs. Mutta kun se hinta..

Mutta mitä sitten? Se oli lahja, mielummin yksi täydellinen, kuin useampi ihan kiva. Yksi, jota on monta, monta kertaa haikailtu, tietäen, ettei se silti koskaan poistuisi käsivarsillani kyseisestä kaupasta. Mutta myönnettäköön, avatessani jouluna lahjakortin kuorestaan, näin silmissäni ensimmäisenä tämän vaaleanpunaisen puseron. Jos panostaisinkin vain siihen yhteen, kun kerrankin se on mahdollista. Ja näin ollen, tällä kertaa me lähdimme yhdessä tuosta kaupasta, kassi käsivarsillani, vaaleanpunainen, niin täydellinen Gantin pusero laskostettuna kauniisti pussin pohjalla. Nyt se on minun, eikä vain pelkkä kaunis ajatus.


Kaikkihan sen tietää mitä Gant maksaa. Itselläni ei ainakaan ole varaa täydentää vaatekaappiani kyseisillä kangaskappaleilla, ja vaikka olisi, tuskin täydentäisin siltikään. Yksi ainokainen ihanuus on eri asia, yhden voin omistaa hyvillä mielin, varsinkin lahjakortilla lunastettuna. Kiitos tästä anopilleni, vaikka kyse onkin vain vaatteesta, mutta naisena, joka rakastaa vaatteita, on kyse paljon suuremmasta. Eikö? Kyse on myös hyvästä mielestä ja itsevarmuudesta, ja ihan vaan näistä naisten höpöhöpö jutuista.

Mutta sen voin sanoa, oli kyllä tähän asti kallein ostamani pusero, tai vaate ylipäätään. Ja tähän se tähdellisin kysymys sitten perään, eli mitä se maksoi? No mitä nyt vaivaiset 90 euroa. Huh. (Tiedän, toisille tämä on ihan normi, ellei jopa edullinen? Mutta mulle se on paljon, siis ihan tosi, tosi paljon.)



Kuinka paljon te muut olette valmiita maksamaan vaatteistanne? Löytyykö kaapista merkkituotteita, vai tavallisia kangaskappaleita?
♥ Laura