sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Laskiaissunnuntai on yhtä kuin pullaa

Pikkujätkä heräs aikaisin leikkimään, ei kai malttanut nukkua kun iskä osti eilen uuden parkkitalon jolla onkin nyt leikittävä mieluiten yötä päivää. Äitipä nous tietty perässä ja pisti aamupalaa pöytään. Tai no, olohuoneeseen jossa syötiin karjalanpiirakkaa leikkien lomassa ja vieläpä lattialla.

Iskä veti yhä sikeitä sängyn pohjalla kun äiti rupes leipomaan, mitäs muutakaan kuin pullataikinaa! Taikina nousemaan liinan alle, iskä ylös sängystä ja äiti juoksemaan. Miehet lähti sillä välin mummolaan ja salille. Parkkitalo mukanaan.

Kotona heti taikina pulliksi, kerma vaahdoksi ja menoksi. Iskäkin ehti salilta hakemaan ja kohti mummolaa pullien kera. Koska mitä laskiainen on ilman laskiaispullia, ei sitten yhtikäs mitään. Paljon hilloa ja sitäkin enemmän kermavaahtoa, näin meillä syödään laskiaispullaa.


Syödäänkö muilla tänään pullaa? Vielä ehtii!

Laskiaispullat n. 9 kpl

25 g tuorehiivaa
2 1/2 dl maitoa
1 dl sokeria
1 rkl kardemummaa
Ripaus suolaa
1 muna + 1 muna voiteluun
6-7 dl vehnäjauhoja
75 g voita

Lisäksi mansikkahilloa ja kuohukermaa vatkattuna vaniljasokerin kera

Liuota hiiva kädenlämpöiseen maitoon. Sekoita joukkoon sokeri, kardemumma, suola ja kananmuna.
Alusta jauhot taikinaan vähitellen. Lisää loppuvaiheessa pehmeä voi.
Kohota pullataikina lämpimässä ja vedottomassa paikassa liinan alla kaksinkertaiseksi.
Pyöritä taikinasta pullia leivinpaperin päälle uunipellille. Kohota vielä liinan alla noin 20 minuuttia.
Voitele pullat munalla ja ripottele päälle raesokeria. Paista pullia 225 asteessa noin 10-15 minuuttia.
Leikkaa hieman jäähtyneet pullat puoliksi, lisää hilloa ja paljon kermavaahtoa. Ja ei kun ääntä kohti!

Ihanaa laskiaissunnuntaita ♥ Laura

lauantai 25. helmikuuta 2017

Äidin oma Mollamaija

Se oli mukana joka kerta seurakunnan kerhon lelupäivillä. Se oli pienen tytön tärkein aarre. Se oli se lelu, joka oli kaikista tärkein ja ylitse muiden. Eikös kaikilta löydy vastaava, ainakin meidänkin omalla pojalla on myös omansa, se rakkain unipupu, tai tarkemmin sanottuna kolme unipupua. Niiden tarina löytyykin täältä.

Mutta takaisin asiaan, eli siihen tärkeimpään aarteeseen. Minun lapsuuden tärkeimpään aarteeseeni. Vaan mistä tämä nyt juolahti mieleeni, kun me oltiin taannoin taas kerran poitsun kanssa viettämässä yhtä torstaita mummolassa, ja siinä se makasi mummin eteisen hyllyllä ilman vaatteitaan. Minun oma Mollamaijani. Jota rakas mieheni joka kerta sen nähdessään pilkkaa ja kauhistelee, kuinka on karmivan näköinen lelu. Ja eipäs muuten ole.

Ja näin mieheni teki jälleen kerran hakiessaan meitä työpäivän päätteeksi kotiin. Nappasin Mollamaijani kainaloon ja hain sen puhtaaksi pestyt vaatteet mummin kaapista jossa ne moneen otteeseen olin jo nähnyt. Vaatteet päälle ja näytti jo paljon paremmalta. Vaikka tämä ei mieheni mielestä juurikaan auttanut asiaa suuntaan jos toiseen.

Siinä oven suussa ulos mentäessä mies sitten kysyi, että meinaatko ottaa sen kotiin. No meinaan. Meinaan säästää sen koko elämäni ajan, tietysti. Olihan se lapsuuteni rakkain lelu. Se ihana Mollamaija.


Mistä moinen Mollamaija sitten eksyi pienen tytön käsivarsille? Äitini sen tietysti teki, itse valitsin hyvin pienenä tyttönä lehdestä mallin, josta pidin kaikkein eniten ja niin äitini ryhtyi ompeluhommiin. Ja niin se Mollamaija sitten syntyi, ja sytytti tämän pienen tytön sydämen. Onhan niitä varmasti kauniimpiakin nukkeja olemassa, mutta kun johonkin leluun lapsena niin rakastuu, ei se rakkaus siitä katoa.

Mollamaijallani on pieni tussin jälki takaraivossa. Isoveljeni tekosia. Halusi jotain kostaa lapsena, meinas kuulemma sutata oikein kunnolla, mutta pahoitti oman mielensä jo ensimmäisestä viivasta. Jäi sitten ainoaksi, huh, onneksi. Muttei se koskaan ole tätä tyttöä haitannut, ei vähentänyt rakkautta pehmoiseen nukkeensa. Punainen haalari ja valkoinen pusero. Muutama hassu hius leteillä. Hassun mallinen vartalo, mutta voi miten rakas. Ja nyt se pääsi takaisin kotiin, se rakkain leluni, Mollamaija.


 

Onko muilla ollut lapsena yhtä tiettyä rakkainta lelua, ja mikä se on ollut? Onko yhä tallessa? Olisi kiva kuulla, ne voivat olla niin hassun näköisiä otuksia verrattuna nykyisiin leluihin.

 ♥ Laura

perjantai 24. helmikuuta 2017

Mitä vanhemmuus on

Jos joku miettii mitä vanhemmuus on, ei tarvitse miettiä enää.

Vanhemmuus on mielin määrin likapyykkiä ja leluja joka puolella.


Vanhemmuus on kiukuttelevien lasten lisäksi myös kiukuttelevia vanhempia.

 
Vanhemmuus on siivoamista päivästä toiseen, joka päivä.


Vanhemmuus on stressiä ja huolta, välillä kolisee pieni pää ja välillä koko keho tippuu tuolilta alas, yleensä vielä se pää edellä.
 

Vanhemmuus on kiristystä ja lahjontaa, suostuttelua ja suuttumista.


Vanhemmuus on samoja lasten ohjelmia kerta toisensa jälkeen, mieluiten makaronia ja nakkeja ketsupilla ja ne lasten ohjelmat tietysti siinä samalla.


Vanhemmuus on kärsivällisyyden harjoittelua parhaimmillaan, jatkuvasti.


Vanhemmuus on aikaisia aamuherätyksiä ja yöheräämisiä, eikä ne lopu siihen taaperoikään, ne jatkuu sinne aikuisuuteen asti.


Mutta vanhemmuus on myös paljon muuta, ne parhaat jäi vielä kertomatta.

Vanhemmuus on haleja ja suukottamista, syleilyä ja silitystä.


Vanhemmuus on hymyä kasvoilla, ihan joka päivä, onnellisuutta ja silkkaa iloa.


Vanhemmuus on naurua ja kutitusta, piiloleikkejä ja hippaa ratkiriemukkaan naurun säestämänä.


Vanhemmuus on yksinkertaisuudessaan juurikin niitä nakkeja ja keitettyjä makaroneja ketsupilla, tyytyväinen ja kiitollinen lapsi kaupan päälle.

 

Vanhemmuus on palkitsevaa ja opettavaista, pienistäkin asioista oppii iloitsemaan ja nauttimaan muun kiireen ja häsläämisen keskellä.


Vanhemmuus on uusia kokemuksia ja seikkailuja, elämän avartamista.

 
Vanhemmuus on hauskuutta ja leikkimistä, melkein mistä vaan voi tehdä mitä vaan, vain mielikuvitus on rajana - ja siinä auttaa pieni ihminen!


Vanhemmuus on täyttä ja täydellistä rakkautta. Sekä rakkauden saamista.


Vanhemmuus on elämän paras asia.


♥ Laura

torstai 23. helmikuuta 2017

Kasvukipujako?

Se kettumainen tunne, kun jaloissa särkee ja mikään ei auta. Sukat lämmittämään siinä toivossa, että vähän helpottaisi. Unikin auttais varmasti, mutta koita siinä nukkua kun et voi keskittyä muuhun kuin jalkojen särkyyn.

Tätä tulee koettua aina silloin tällöin, vaikkakin harvemmin. Joskus nuoruudessahan se oli aika tuttua, melkein liiankin. Kasvukipuja - sanottiin. Mutta nytkö ne sitten alkoi kiusaamaan meidän pientä jälkikasvua, senkin pirulaiset! Viime yönä heräiltiin pariin otteeseen itkuun ja pieneen surkutteluun, kun varpaisiin sattuu. Näin sanoi pieni ja uninen poika kyyneleet kasvoillaan.

Voi että. Laitetaanko sukat jalkaan, jos helpottais? Joo, vastaa itkuinen rakas. Varpaita pitää suojella, hän pyytää äidiltä. Äiti ottaa pienet jalat kämmeniin ja hieroo hellästi varpaita ja jalanpohjaa. Helpottaako? Joo. Siinä sitä kaikukkain siliteltiin päätä ja hierottiin hellästi pieniä varpaita yli puolenyön aikaan. Äkkiäkös se uni vei mukanaan, onneksi.

Kasvukipujako? Iskä kysyi. Niin varmaan, mitäs muutakaan. Nytkö ne sitten alkoi kiusaamaan meidän murusta, en tykkää. Mutta mahtaakos niille mitään? Muu kuin sukat, lämmin hali ja hellä hieronta. Jos ei muuta, ainakin ne lämmittää pienen mieltä.


Miten muilla hoidetaan niitä kurjia kasvukipuja?

♥ Laura

tiistai 21. helmikuuta 2017

Miten äitiys muutti minua

Olen aina halunnut tulla äidiksi, tämä olikin koko elämäni suurin haave. Mutta kysymys kuuluukin, miten se muutti minua. Koska kyllähän se muutti, ja paljon.

Äitiys on tehnyt minusta paremman, ihan totta paljon paremman. Tärkeys asioihin kääntyi päälaelleen, ennen hyvinkin tärkeäksi kokemani asia on nyt jotain aivan muuta, täysin turhaa ja hölynpölyä. Hyvä esimerkki tästä onkin ammattihaaveeni parturi-kampaajana. Vuoden opiskelut vain vahvistivat tuntemuksiani kyseistä ammattia kohtaan, kunnes poikani syntyi. Nuo virheettömät kasvot, pienet jalat ja kädet touhuamassa omia höpsötyksiään. Vastapuolella pitkä työpäivä seisten ihmisten takana tehden pinnallisia muutoksia ja kuunnellen turhia höpötyksiä, ei kiitos. 

Nyt valitsisin joka kerta miettimättä sekuntiakaan lapset. Kuuntelisin mieluummin pitkän työpäivän ajan lasten kiukuttelua kun ei huvita syödä just tätä tai tehdä just tota. Koska kaiken sen kiukuttelun takana on täysin virheetön ja viaton lapsi, vasta oppimassa elämän ihmeellisyyttä. Ja lapset ovat tämän elämän ihme ja tulevaisuus.

Äitiys teki minusta entistä herkemmän. Olen aina ollut herkkä, mutta nyt itku tulee pintaan pienistäkin asioista, jo pelkkä itkevä lapsi elokuvassa saa kasvoni kyyneliin. 

Äitiys muutti minut pelokkaammaksi. Pelkään lapseni puolesta, pieni kolhu otsassa, isommat kolhut tulevaisuudessa. Kukapa ei lapsensa tähden pelkäisi.

Äitiys teki minusta epäitsekkäämmän. Lapseni tulee aina ensin, en minä eikä kukaan muukaan. 

Äitiys teki minusta myös ehjemmän ja kokonaisemman. Se täytti tyhjyyden ja epävarmuuden sisälläni rakkaudella. Se teki minusta vahvemman, vahvan naisen joka nyt kykenee suojelemaan lastaan kaikelta. Paitsi ehkä tulevilta sydänsuruilta, mutta silloinkin äiti kantaa eteenpäin, nostaa sylissään seuraavaan haasteeseen ja uuteen päivään.

Äitiys teki minusta tyytyväisemmän. Tyytyväisen elämään. Lapseni tekee jokaisesta päivästä kauniin ja aurinkoisen, täydellisen. 

Äitiys sai minut ymmärtämään enemmän. Ymmärtämään elämää ja sitä, mikä siinä onkaan tärkeää.

Äitiys sai minut onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin koskaan ennen. Oman lapsen syntymä ja pieni käärö ensi kertaa käsivarsilla, se on tunne jota ei pysty selittämään. Sen tunteen tietää vain äiti.

Äitiys sai minut rakastamaan entistä enemmän. Kun rakastan, rakastan täysillä, mutta äidin rakkaus on jotain ihan muuta, sitä ei voi sanoin kuvailla, ei koskettaa eikä ymmärtää. Se vaan on, ja se kestää läpi ikuisuuden. Ja niin minä rakastan.

Äitiys teki minusta myös kauniimman. Kauniimman omissa silmissäni. En kaipaa enää sitä maskia kasvoillani tai väriä hiuksissani, näin luonnollisena olen just hyvä. Onhan lapsenikin kaunis omana itsenään, miksen siis myös minä.


Miten äitiys muutti sinua?

♥ Laura

maanantai 20. helmikuuta 2017

Päivän kohokohta

Aamupala syöty nälkäiseen masuun ja yöpuku vaihdettu päivän vaatteisiin, mitäs seuraavaksi? Perinteiselle aamukävelylle koirien ja rattaiden kera vai mitä jos mentäiskin kirjastoon? - JOO JOO JOO! Aika yksimielinen vastaus, sanoisinko.

Aamuinen sähköposti puhelimessani muistutti pian häämöttävistä eräpäivistä, no johan ne junapiirretyt onkin katsottu jo turhankin monta kertaa. Poika innostui aivan mielettömästi, aivan kuten joka kerta kun on aika matkata kohti kirjastoa. Uusia elokuvia, hihkui innoissaan. Hepalla ratsastamista, vaan enää ei meinannut pysyä nahoissaan. Onhan ne kirjaston puiset keinuhevoset aikast kivoja, ja niillä saa keikuttua jopa vähän turhankin lujaa jos vauhtiin pääsee, ja meidän poikahan pääsee.

Niinpä me puettiin ulkotamineet päälle täysin sulassa sovussa ja matkattiin ulos kohti kaupunkia. Matkalla nähtiin oikea veturi tavaravaunujen kanssa ja tämäkös jo sai pienen pojan riemuitsemaan ilosta, vau! Kirjastokin tunnistettiin jo matkan päästä ja sisällä piti heti päästä hepan kyytiin. Sinnehän se pikkumies kiirehti, kun tämä äippä vielä palautteli vanhoja lainoja pois.

Taas hurja vauhti päällä, hevonenhan kävi aivan villinä! Leevi käski äidin valita hyllystä piirrettyjä sillä välin, kun itse koulutti puuhevosta. Sopiihan se. Tarkkailtiin myös akvaarion kaloja ja ratsastettiin monta kertaa uudelleen. Voi kun voikin pienestä riemastua niin paljon, pelkkä kirjastossa käynti on pojan koko päivän kohokohta.

Mutta hyvä niin. Hyvä, että ihan pienetkin jutut saavat päivästä erikoisen ja kysyessä poika vastaa onnellisena missä kävi ja kuinka kivaa oli. Pelkästään kirjastossa käynti teki tästäkin päivästä hienan erityisen, hippusen kivemman ja hauskemman. Ja mikä parasta, täysin ilmaista ja iloa riittää vielä kotonakin pitkään uusista lainoista.


Tykkääkö muidenkin lapsukaiset vierailla kirjastossa?

♥ Laura

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Kinderpiirakka, se makeanhimon taltuttaja

Eilen vietettiin sitä viikon parasta päivää. Oltiin kaikki yhdessä aamusta iltaan, ja tämäkin päivä toi vielä yhteisen vapaapäivän. Veljeni tuli taas meille repussaan yksi hänen lukuisistaan lautapeleistä ja miesväki ehti käydä polskimassa uimahallissakin sillä välin kun äiti teki uuniperunoita ja täytteitä, sekä tietysti leipoi.

Olin valinnut viikolla jo muutamia vaihtoehtoja lauantaille, mutta mies sai tehdä lopullisen päätöksen. Valinnan varaa oli, keikauskakkua, kahta eri sorttista porkkanakakkua ja vielä tämä mieheni valitsema Kinuskikissan kinderpiirakka. Eli siihen siis päädyttiin.

Olin jo aikaisemmin miettinyt kokeilevani jonkinlaista Kinderkakkua, ja selailin vähän ideoita mitä on jo kehitelty. No törmäsin tietysti myös tähän Kinderpiirakkaan, joka kokonaisuudessaan vaikutti aika hyvältä jo sellaisenaan. Vähän ajattelin tuunata, mutta kun äitini kaapista löytyi vaniljakreemijauhetta, kokeiltiin ensin ihan näin perusohjeen mukaan.

Piirakka oli ihan simppeli tehdä, vaikka muutama kulho pitikin sotkea. Tiskaus on aina se tylsin vaihe, paras on no tietenkin taikinan maistelu! Useimmissa leivoksissa kun se taikina tuppaa vaan olemaan niin hyvää, ja niin oli myös tässäkin. Vaikka täytyy sanoa, että valmis kakku oli tajuttoman hyvää, voi että! Me syötiin siinä illan aikana koko leipomus, äklömakeilta fiiliksiltä ei säästytty. Taaskaan. Jo pieni pala sai makeanähkyn, mutta mieli teki silti aina lisää. Joskin tänä aamuna pelkän makean ajattelukin oli iso ei ei ja yök.

Mutta tässä on herkku, jota suosittelen ihan kympillä, kiitos Kinuskikissalle! Itse käytin Maraboun maitosuklaata ja piirakka jopa maistui Kinderiltä. Nam.



Kinderpiirakka

Pohja
75 g voita
3/4 dl sokeria
1 muna
1 3/4 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl kaakaojauhetta
1 dl kermaa
60 g maitosuklaata

Vanilja-voikreemi
2 rkl kermaa
80 g huoneenlämpöistä voita
1 dl vaniljakreemijauhetta

Suklaakuorrute
100 g maitosuklaata
15 g huoneenlämpöistä voita
(Valkosuklaarakeira koristeeksi)

Vatkaa pehmeä voi ja sokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon muna. Yhdistä kuivat aineet keskenään ja lisää ne taikinaan vuorotellen kerman kanssa. Leikkaa suklaa rouheeksi ja sekoita taikinaan.


Voitele irtopohjainen piirakkavuoka (9,5 x 33 cm), itse käytin pientä pyöreää irtopohjavuokaa. Levitä taikina vuoan pohjalle. Paista 200 asteessa 10-12 minuuttia. Anna jäähtyä hetki. Poista vuoan reunus ja irrota pohja tarjoilualustalle.



Vatkaa vanilja-voikreemin voi kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää vaniljakreemijauhe ja lopuksi kerma. Levitä pohjan päälle. Anna jähmettyä jääkaapissa noin tunti.




Paloittele kuorrutteen maitosuklaa lautaselle ja sulata välillä sekoittaen mikrossa (älä polta!). Sekoita suklaan joukkoon voi. Levitä vaniljakreemin päälle ja laita hetkeksi vielä jääkaappiin, jotta kuorrute jähmettyy.

 


Ja kyllä oli hyvää!


♥ Laura

perjantai 17. helmikuuta 2017

Musta on ihanaa

Musta on ihanaa, kun pienet kätöset silittelevät hiuksiani.

Silityksien lomassa suloinen lapsen ääni sanoo hellästi äiti.

Siitä seuraakin jo suukottaminen, kurottaudun antamaan pojalleni pusua.

Kasvot yhtä hymyä, äidin ja pojan. 

Tää on sitä rakkautta, äidin ja pojan välistä rakkautta.

Me ei tarvita sen enempiä sanoja, äiti tai Leevi riittää, eleet kertovat enemmän.

Äiti rakastaa sua. Tietysti sanon sen usein, päivittäin. Mutta poika tietää sen sanomattakin.

Tietää, koska äiti näyttää rakastavansa.

Ja äidin rakkaus, se on pyhää. Se on ikuista. Se on tässä ja nyt. Se on aina.


♥ Laura

torstai 16. helmikuuta 2017

Porkkanaiset vuokasämpylät

Me pidettiin sunnuntaina pieni herkuttelupäivä, tein meille ruuaksi pitsaa. Voi namskis, isi söi puoli pellillistä ja poikansa tuli kovaa vauhtia perässä kahdella palalla. Reilun kokoisella palalla tietysti. On se itse tehty pitsa vaan hyvää, itse en edes tykkää pizzerian pitsoista. Mutta, siihen asiaan..

Koska pitsataikina ei syö kuin puoli pakettia hiivaa, saattaa moni siis tietää kuinka se toinen puolikas jäi kummittelemaan mulle. No, asiaanhan löytyi oikein kiva ratkaisu keskiviikko iltaan. Iskäkin pääsi jo neljältä syömään meidän kanssa paistamiani pinaattilättyjä, niin saatiin sillekin mahdettua masuun pientä iltapalaa tennisvuoronsa jälkeen. Tai niin mä kuvittelin.

Mitäs muutakaan kuin sämpylöitä! Vaan tällä kertaa pienellä lisämausteella, jota ollaan nyt muutenkin monena päivänä popsittu oikeen urakalla, nimittäin porkkanalla. Popsi popsi porkkanaa, sitä ei voi vastustaa. Ja se on ihan tosi, kulhollinen siivutettuja porkkanoita katoaa alta aikayksikön, kun kuusi kättä kilpailee niistä samanaikaisesti. Mutta hyvää ja halpaa, eli antaa mennä.

Sämpylöihin porkkana tuo mun mielestäni kivaa lisämakua ja tietysti sitä kosteutta. Vaikka taikina onkin hippusen verran tahmaisempaa kuin tavallinen sämppäritaikina, mutta ei sen niin väliä. Tein nyt sellaisen vähän jotain sinne päin hutaisten - sämpylätaikinan. Kun ei se ole niin tarkkaa, vaikka lopuksi pitikin vähän lisäillä vuoron perään jauhoja ja voita. Mutta sämpylät asetin vuokaan vieretysten, niin että tuli vähän niin kuin yks iso sämpylä muttei kuitenkaan. Eihän se niinkään makuun vaikuta, mutta vaihtelua silti niille erikseen seisoville sämpylöille. Paistoaika vaan tahtoi olla muutaman minuutin pidempi, mutta se nyt on aivan se ja sama.

Tällä kertaa katottiin iltapiirrettynä Saapasjalkakissaa ja siinä oli hyvä samalla maistella uunituoretta vielä oikein lämmintä porkkanasämpylää. Sämpylän kokoinen pala mukaan olohuoneeseen, voita päälle sulamaan ja maitolasi kylkeen. Tais mennä vielä vanukas jälkkäriksi. Mutta hyvää oli, jälleen kerran.


Porkkanaiset vuokasämpylät - tai jotain sinne päin

2 1/2 dl vettä
25 g hiivaa
2 porkkanaa
Ripaus suolaa
1-2 rkl siirappia
1 1/2 dl kaurahiutaleita
Noin 6-7 dl haluamiasi jauhoja (sämpylä, hiiva, ruis..)
Loraus öljyä tai sulaa voita

Raasta porkkanat raasteeksi.
Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Lisää suola, siirappi ja kaurahiutaleet, sekä porkkanaraaste. Sekoita.
Lisää taikinaan jauhoja vähitellen, alusta taikina lopuksi käsin ja lisää vielä rasva.
Anna nousta liinan alla kaksinkertaiseksi.
Pyöritä taikinasta sämpylöitä ja laita pyöreään uunivuokaan vieretysten. Kohota vielä liinan alla.
Lämmitä uuni 225 asteeseen ja paista vuokasämpylöitä 12-15 minuuttia.
Levitä voita päälle ja herkuttele.


♥ Laura

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Ei enää yövaippaa?

Meillä on vessan nurkassa korillinen vessapaperirullia, tai oikeastaan nyt meillä on korillinen puhtaita käytettyjä vaippoja. Nykyään kyllä tajutaan kierrättää niitä samoja, ettei pino vaan kasva ja kasva. Ja kyllä, me heitetään niitä pois useamman käyttökerran jälkeen. Mutta kysymys kuuluukin, koska uskalletaan olla kokonaan ilman sitä yövaippaa?


Yli kuukauden päivät ollaan nyt kerätty sinne koriin niitä puhtaita vaippoja, ei pissan pissaa. Joskus herätään yöllä kerran pisulle, mutta useimmiten ei. Niinpä äiti rupes miettimään, uskallettaisko olla ilman. Vaikka meidän tuurilla se ensimmäinen vaipaton yö kastelee koko sängyn. Niin kuin isi vitsaillen kysymykseeni vastasi, että poika nukkuu sitten kyllä omassa sängyssään. Vaikka voishan se nukkua siellä ihan muutenkin.

Asia mietityttää, kun ei se yöllinen vaippa poikaa haittaakkaan. Mutta voisin kuvitella boksereissa nukkumisen tuntuvan silti tuhannesti mukavammalta. Vaippa on kuitenkin aina vaippa. Yli kuukauden nukutut kuivat yöt, eikös se jo kerro tarpeeksi. Vai kertooko? Tietysti niitä vahinkoja voi vielä tulla, varmasti monen vuodenkin päästä, mutta jostain on pakko alottaa. Missä vaiheessa te muut olette jättäneet yövaipan laatikkoon? Miten kävi? Voi kertokaa, kiitos!


♥ Laura

tiistai 14. helmikuuta 2017

Elämäni mies

Ystävänpäivä, tiedossa on siis mitäs muutakaan kuin höpö höpöä, rakkautta ja pilvilinnoja. Nyt on siis syytä varautua, tulen sanomaan monesti ihana, rakas, komea ja kaikkea siltä väliltä. Nimittäin nyt kerron tarinan meistä, minusta ja miehestäni (tietysti omasta näkökulmastani) ja siitä, kuinka me tavattiin, rakastuttiin ja lupauduttiin loppu elämäksi toisillemme. Eikös olekkin ihanaa!

Kaivauduin internetin typerään ja ihmeelliseen maailmaan, jossa eksyin deittisivustolle. Eihän siellä mitään ollut, rullasin sivua alaspäin ja kappas! Siinä vasta komean näköinen mies, yksi klikkaus ja olin jo aivan myyty. Vain rekisteröityneet käyttäjät voivat lähettää viestejä, tai jotain sinne päin. No, eikai auta muu kuin rekisteröityä, ja niin minä sitten tein.

Onnistuin lähettämään jonkin epämääräisen viestin, jossa sönkötin jotain typerää kuten - en tiedä mitä tähän pitäis kirjoittaa ja blaa blaa. On se kumma, heti kun sillä olis oikeasti jotain väliä, ei löydy millään niitä oikeita sanoja. Mentiin siis näillä, vähän surkeemmilla kommenteilla, ja sitten vaan odoteltiin. Ja odoteltiin. Odoteltiin yhä, monta päivää, eikä mitään. Mietin mielessäni, olenko liian nuori tai eihän tuon näköinen voi musta kiinnostuakkaan. Vierailin sivustolla uudelleen ja helpotuksekseni huomasin, ettei käyttäjä ollut kirjautuneena koko sen aikana kun viestin olin lähettänyt. No, ei auttanut kuin odotella lisää, kunnes..

.. Ja loppu onkin historiaa. Me höpöteltiin siellä deittisivustolla, jatkettiin facebookkiin ja siitä tekstareihin. Ja seuraavaksi jo nähtiin. Rakas mieheni päätti tapaamis ajaksi 19.34, aloitti siis heti ensi tapaamisen huumorillaan, ja yhä edelleen näen mielessäni miltä tämä komea nuori mies näytti seistessään siinä edessäni kävelykadulla Porin keskustassa. Isot lähes aidot timantit korvissaan, homofarkut (mieheni on itse nimennyt ne) jalassaan ja hurmaava hymy huulillaan. Tässä vaiheessa ajattelin, että mun on pakko saada toi. Ja niin mä sitten ihastuin.

Me höpöteltiin, mentiin elokuviin ja hetkeksi mun luo, sain muistoksi ensi suudelmankin. Ja pakko myöntää, sitä oltiin yhtä hymyä siitä illasta lähtien. Jokainen viesti sai naurettavan hymyn kasvoilleni, pusut kihelmöivät vatsassa ja ajattelin mielessäni vain, kuinka ihana toinen voikaan olla. Yökyläiltiin ja halittiin, suukoteltiin ja tutustuttiin. Ja pikkuhiljaa rakastuttiin. Siinä oltiin miehen sekaisessa yksiössä sängyllä sylikkäin, kun jännitin mielettömän kauan ennenkuin uskalsin sen sanoa - mä taidan olla rakastumassa suhun. Huh! Nyt se on sitten sanottu, ajattelin ja hymyilin jännittyneenä. - Niin mäkin suhun. Ja niin se kivi vierähti sydämeltä ja täyttyi rakkaudesta. Se oli menoa nyt.

Niin me muutettiin yhteen, reissattiin Kreetalle ja kihlauduttiin. Sovittiin hääpäivä ja vauvakin sai luvan tulla - voihan siinä mennä parikin vuotta. No, siinä meni yksi kierto. Ja niin minä astelin alttarille vauvamasun kanssa, ymmärtäen kuinka elämäni suurimmat haaveet on juuri toteutumassa. Täydellinen, siis ihan totta täydellinen mies ja vauva tulossa. Perhe. Mun ikioma perheeni. Siinä se mies kulkee rinnallani, kantaen mut jokaisesta päivästä, jokaisesta kiukusta ja jokaisesta ilosta. Se on täydellinen mies mulle. Ja mä rakastan sitä koko sydämestäni, vaikka välillä kiukuttelenkin.

Kaksi ja puoli vuotta vihkisormus sormessani, alkuhuuma haihtunut taivaan tuuliin. Mutta nyt me eletäänkin sitä tavallista arkea, sitä oikeeta elämää. Ja tässä on ainoa mies, jonka kanssa sitä haluaisin elää, lukuunottamatta tietysti meidän iki ihanaa poikaamme. Tässä mulla on mies, jonka mä tiedän seisovan mun rinnallani tuli mitä tuli. Ja rakkauttahan tästä tuli.


Mitä ihaninta ja rakkauden täyteistä ystävänpäivää!

♥ Laura

maanantai 13. helmikuuta 2017

Se samettisen pehmeä ja vaaleanpunainen herkku

Se samettisen pehmeä ja vaaleanpunainen herkku. Mikähän se mahtais olla? Vinkkinä voin kertoa, että se on tämän äidin yksi suurimmista herkuista, ja ei, nyt ei ole kyse jäätelöstä.

Poimin pakastimen alimmasta laatikosta pussillisen punaista. Mittasin reilun litran vettä meidän emaliseen muumikattilaan ja marjat perään. Siinä ne poris mukavasti makaronilaatikon lämmetessä uunissa kasvisten vieressä. Kuoret pois ja mannasuurimot sokerin kanssa tilalle. Vuorostaan ne porisivat hiljalleen sen aikaa kun me pikkumiehen kanssa syötiin masut täyteen, vaikka pompin minä välillä vähän sekoittelemaankin.

Valmista ja levyltä pois jäähtymään. Astiat koneeseen ja rakentamaan korkeaa duplotallia. Nyt olikin jo hyvä aika pistää yleiskone huutamaan, eli punainen puuro suureen muovikulhoon vispikerman ja vaniljasokerin kera. Mitä pienestä metelistä, kun kohta saa mitä suurinta herkkua!

Kone hiljaiseksi ja siinä se nyt on. Se samettisen pehmeä ja vaaleanpunainen herkku, vispipuuro!



Kuka muu rakastaa visparia? Maitoa joukkoon ja herkuttelemaan, voi nami nam.

Vispipuuro

1,2 l vettä
5 dl puolukoita
1/2 dl sokeria
Reilu 2 dl mannasuurimoita
2,5 dl vispikermaa

Keitä puolukoita vedessä sen aikaa, että saat kuoret poimittua reikäkauhalla pois.
Lisää sokeri ja mannasuurimot ja anna kiehua hiljalleen välillä sekoittaen reilu 10 minuuttia.
Anna jäähtyä.
Vatkaa (yleiskone on paras) puuro vispikerman kanssa, lisää vielä lusikallinen vaniljasokeria. Anna koneen huutaa jonkin aikaa, tulee vain parempaa.
Ja nyt onkin jo aika herkutella jos ei malta odottaa jääkaappikylmää visparia.


♥ Laura

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Doris-kakku ystävänpäiväksi

Ensi viikolla vietetään ystävänpäivää, mikä ihana tekosyy leipoa jotain sokerista. Olen pienen hetken jo miettinyt mielessäni jotain uutta, jotain mihin en itse ole vielä törmännyt ja päädyin Doris-kekseihin. Niistähän saisi oivan kakun! Ja mikä parasta, ne ovat yksiä parhaimmista keksihyllyn kekseistä. Niinpä kehitin niistä makean jäisen juustokakun, nam nam ja nam.

No meidän ystävänpäivän kakku on jo leivottu sekä tietysti syöty pois parempiin suihin. Pidettiin eilen sellainen kiva pelailu päivä mummin ja mun isoveljen kanssa, miesväki kävi ensin uimassa ja sitten syötiin tortilloja ja pistettiin pelailuksi. Jälkkäriksi tarjoilin tietysti edellis-iltana tekemääni Doris-kakkua, joka oli aika menestys vaikka epäilinkin ensin muuta. Tein kakun pieneen irtopohjavuokaan ja se syötiin siltä istumalta. Makean äklöiltä oloilta ei oikein säästytty, eli kakku teki tehtävänsä! Tässä siis oiva makeanhimon taltuttaja ystävänpäiväksi tai vaikka ihan vaan sunnuntai-illaksi (ehtii jos heti tekee!).


Doris-kakku (pieneen irtopohjavuokaan)

Tarvitset
1 paketin Doris-keksejä (koko paketin eli molemmat pötköt)
75 g voita
200 g maustamatonta tuorejuustoa
2 tai 2 1/2 dl kuohukermaa
Lusikallinen vaniljasokeria

Ja näin kakku syntyy

Lusikoi keksien täytteet toiseen kulhoon ja laita pohjat pakastepussiin. Murskaa keksit kaulimella hienoksi muruksi.
Sulata voi mikrossa ja sekoita keksimurut sulaan voihin. Levitä keksi-voi-seos vuoratun irtopohjavuoan pohjalle tasaisesti ja laita jääkaappiin odottamaan.
Muussaa haarukalla keksien täytteet, jotta ne sekoittuvat paremmin kermaan.
Vatkaa kerma vaahdoksi. Lisää kermaan vaniljasokeri ja tuorejuusto, sekoita hyvin. Sekoita joukkoon vielä keksien täyte. Jos tuntuu siltä, käy seos vielä haarukalla painellen läpi, jotta saat tryffeli-täytteen sekoittumaan kermaseokseen paremmin.
Levitä kakun täyte pohjalle ja pakasta yön yli. Tai aamusta iltaan.
Ota kakku ajoissa pakastimesta, sopivasti sulaneena kaksinkerroin parempaa!
Koristele vielä vaaleanpunaisilla nonparelleilla ja suklaalla.
Nyt sinulla on valmiina yksi iso Doris-keksi jaettavaksi muille herkkusuille, ole hyvä!


 




Oma kakkuni oli hieman erilainen, sillä halusin tehdä siitä täysin keksin näköisen. Eli tein keksimuru-voi-seoksesta myös reunan, jonka vielä muotoilin sormin aaltomaiseksi. Mutta näin ollen täytteestä ei mahtunut kakkuun kuin noin puolet ja loput pakastin omassa rasiassaan, josta sitten lusikoitiin herkkua suoraan suuhun. Kukin tehköön omalla tavallaan, hyvää se on joka tapauksessa!

♥ Laura

lauantai 11. helmikuuta 2017

Laitetaan hyvä kiertämään

Tiedättekö sen elokuvan - Anna hyvän kiertää? Elokuvassa 11-vuotias poika Trevor kehittää koulutehtävän ideoimana ajatuksen hyvän kierrättämisestä. Tarkoituksena on muuttaa suuresti kolmen henkilön elämää ja näistä jokainen voisi parantaa jälleen kolmen muun ihmisen elämää ja niin edelleen. Elokuva on jo suht vanha, ja siitä on aikaa kun olen sen nähnyt viimeksi, mutta se tuli mieleeni tänään yhden asian yhteydessä.

Me käveltiin aamupäivällä kulman takana olevalle ärrälle ja takaisin, isi veti poikaa pulkassa hiekoitettua kävelytietä, ei se meitä haitannut vaikka pohja vähän rymisikin. Takastulomatkalla poika piti lujasti kiinni ärräpaketista, jonka päällä komeili pojan oma nimi. Nimittäin eräs toinen ihana bloggaaja löysi jotain, josta ajatteli meidän pojan kovasti pitävän ja näin ollen saatiin hakea tänään ärrältä ärräpaketti.

Reippaasti kotiin, ulkovaatteet veks ja paketin kimppuun. Leevi oli ihan innoissaan. Paketin sisältä paljastui lahjapaperiin kääritty pieni paketti, josta poika heti tunnisti lentsikat! Lahja oli nimittäin paketoitu lentsikat- lahjapaperiin. Toinen paketti auki ja vau! Leevi sai pienen lumiauran, kyllä oli yhtä hymyä ja heti alkoi aurausleikit. Miten niin pienestä asiasta voikaan syntyä niin paljoa iloa?





Palataan vielä takaisin tähän toiseen bloggaajaan. Olin yhtä aikaa aivan äimän käkenä, hämmentynyt ja kovin liikuttunut, kun hän laittoi minulle viestiä ja pyysi osoitettamme - että voisi lähettää meidän Leeville jotain, jonka hän löysi ja ajatteli pojan pitävän siitä. Itse koko ajatus sai minut liikuttumaan, miten joku meille vieras (vaikka toistemme blogeja luetaan ja kommentoidaankin) ajattelee meitä ja jopa halusi hankkia meidän lapselle jotain ja vieläpä nähdä vaivaa ja postittaa sen. Vaikka asia ei olekkaan iso, ele ja ajatus on sitäkin suurempia. Musta on ihanaa, miten löytyy hänen kaltaisiaan ihmisiä, ja vieläpä sattuu meidän kohdallemme, ihmisiä jotka ajattelee pyytteettömästi itselleen vieraitakin ihmisiä ja tekevät pienenkin eleen tuoden joillekin toisille jotain hyvää.

Vaikka lahja olikin pieni, se oli silti niin mielettömän suuri. Se oli asia joka muistuu mieleen ja saa minutkin haluamaan antaa jotain. Ja näin päästäänkin takaisin tekstin alkuun, tästä pienestä lahjasta mainitsemani elokuva palasi mieleeni, kuinka tämä ihana bloggaaja lähetti postin kautta meille jotain hyvää ja sai minut haluamaan tehdä samoin.

Tästä sainkin ajatuksen, jos me kaikki lähetettäisiin tai annettaisiin jollekin, vaikka täysin vieraalle tai vähemmänkin vieraalle ihmiselle jotain hyvää. Ei sen tarvitse olla mitään suurta, se ele ja ajatus ovat ne mitkä tekevät siitä suurta. Mistä itse ilahtuisit - on hyvä pohja pienelle eleelle. Musta olis ihana ajatus, että muutkin sais jotain mikä ilahduttaa ja muistuttaa ihmisten hyvyydestä ja toistemme muistamisesta. Eikö muistakin? Laitetaan mekin hyvä kiertämään, jooko?

Kiitos vielä ihanasta ajatuksesta, vaivannäöstä ja meidän pojan muistamisesta. ♥

♥ Laura