keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Lapseni synnytyskertomus

Synnytyskertomukset ovat ihania. Siis aivan ihania. Ne kiehtoo aina ja niitä on kiva lukea, varsinkin näin itsekin äitinä, kun on tullut koettua myös oman pikkuäijän syntymä. Niinpä, nyt on minun vuoroni kertoa, kuinka meidän poikamme pujahti tähän maailmaan.

Laskettu aika oli 4.9. kahden vuoden takaa. Itsehän olen syntynyt 7.9. ja niin isoveljeni, poikamme kummisetä sanoi, että vauva syntyy joko täsmällisesti laskettuna aikana tai sitten äitinsä syntymäpäivänä. No, kuinkas siinä kävikään.. 

Laskettu aika meni eikä mitään tuntemuksia mahdollisesta synnytyksestä ollut. Oma syntymäpäiväni lähestyi, pistin leipoenkin ja äitini, tuolloin 200 kilometrin päästä tuli vanhemman isoveljeni kanssa viettämään 22-vuotis päivääni. Siinä vietettiin yhdessä lauantai-iltaa, olin levoton koko päivän ja illalla sohvan nojalla pyörien totesin ettei tämä vauva synny ikinä. Siitä lähdin unten maille syntymäpäivääni edeltävänä iltana.

Siinä yöllä heräsin, mikä ei ollut lainkaan normaalista poikkeavaa, paitsi se tunne kuinka nyt sisällä napsahti. Nousin vauhdilla ylös ja niin ne lapsivedet tulivat. Juoksujalkaa vessaan istumaan, istuskelin siinä hetken miettien, että nyt ne sitten vissiin ihan totta tulivat. Pyyhe jalkoväliin ja herättämään isäntää, olihan se ehtinyt nukkua reippaat kaksi tuntia. Mitäs taas piti isoveljeni kanssa notkua pitkälle yöhön..

Siinä ehdin äitinikin herättämään ja pyydellä anteeksi kun nyt tartti lähteä. Ei haittaa! Äiti tais olla vaan innoissaan. Niinpä me siinä neljän jälkeen aamuyöstä lähdettiin kohti sairaalaa. 

Mies oli niinkin ihana, että autonkin jätti aivan naurettavan kauas. Siitä sitten painettiin kävellen pyyhe jalkovälissä muutaman sadan metrin päähän, vaikka ovea vastapäätäkin olis ollut paikkoja (no eihän se muru sitä tiennyt). Ovelle ja ovikelloa soittamaan. 

Sieltä tuli mukava hoitaja ja mentiin suoraan käyrille, eipä mua siinä vielä supistellut juuri lainkaan, vaikka auki taidettiin olla jo kolmisen senttiä. Kätilö saattoi meidät viiden pintaan synnytyssaliin ja kehotti jos saatais vähän nukuttua vielä, tulis sitten seitsemän aikaan katsomaan mikä tilanne, toki napista saa kutsua jos tarve vaatii. Siinä alkoikin ne supistelut voimistumaan ja sain vielä lämpimän kauratyynyn masulle. Ja niin se kätilö lähti.

Rakas nukahti samalla sekunnilla ja mulla alkoi hullut supistukset aivan tyhjästä. Ravasin. Ravasin lisää ja herätin miehenkin kun alkoi olemaan liian kivuliasta, itkuhan siinä jo tuli. Niin se muru painoi kutsu-nappia vaikka kello näytti vasta kuutta. Tuntui kuin tehtäis väärin, sehän sanoi tulevansa seitsemältä.

Ilokaasu kehiin ja huh, helpotti. Osittain. Osittain ei. Aukikin oltiin jo 8 senttiä, enää ei ehditty kuin pistää pientä puudutusta. Mutta en mä ollut mitään epiduraalia halunnutkaan. Ja sitten olikin menoa, alkoi ponnistus. Näin jälkikäteen muistellen pahinta kaikessa oli ne supistukset, ja tietysti leikkaaminen - mähän tunsin sen täysin ja pakko myöntää, huusin ehkä vähän. Ponnista vaan, kätilö kehotti pahoitellen, ei ollut tarkoitus tuntea sitä. 

Ja niin se vauva sitten syntyi, ehdin myös todeta - miksei se itke? Kun se aivan upea ja ikimuistoinen parkaisu täytti synnytyssalin. Voihan kyyneleet. Siinä se oli, isi sai leikata napanuoran ja tuore äiti sai ensi kertaa lapsensa rinnalleen. Se on hetki, jota ei pysty sanoin kuvailemaan, ei sitten millään. Kaikenkaikkiaan synnytys kesti 2 tuntia 40 minuuttia, kun pikkumies syntyi tähän maailmaan äitinsä 22-vuotis syntymäpäivänä kello 7.21 mitoissa 51 senttimetriä ja 3,6 kiloisena jötkäleenä. Huh huh. 



Meidän murusen syntymästä jäi hyvä mieli, toivottiin nopeaa ja kivutonta synnytystä - nopea me ainakin saatiin! Pelkoa ei jäänyt ja uudelleen synnyttämään olisin valmis koska tahansa. Yksi elämän parhaista kokemuksista kaikesta kivusta huolimatta.

♥ Laura

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä muisto vierailustasi ❤️