torstai 30. marraskuuta 2017

3-vuotiaan joulukalenteri


Niin kauan kuin suinkin muistan, meillä oli kotona (tietysti niiden jokaisen mukulan oman kuvakalenterin lisäksi) yksi yhteinen joulukalenteri seinällä, se äidin kirjoma kalenteri josta vuoron perään isoveljien kanssa avattiin nauha ja solmittiin ylätankoon. Tälläinen kalenteri löytyy nyt myös meiltä, tai oikeastaan jopa kaksi.

Meidän äiti kirjoi meille kaikille kolmelle sisarukselle omat kalenterit, ja sain toisen vielä mummin kaapin perukoilta, kun mummi lensi taivaaseen. Ja niin me ollaan siitä lähtien nostettu seinälle se mummin vanha kalenteri 24 punaisen nauhansa koristamana. Yhtenä vuotena pikkumurun ollessa vielä vauva, tehtiin me isomman murun kanssa toisillemme vuoronperään ylläreitä kalenteriin, oli vihje josta saattoi keksiä sen päivän yllätyksen paikan ja niitä sitten etsittiin. No viime vuonna murun iän puolesta oli vuorostaan hänen aikansa löytää kalenterista omat yllätyksensä, ja mummi näpersi pienen joulupussukan, johon kätkettiin jokaiselle aamulle jotain pientä kivaa tai hyvää murun joulun odotukseen.

Me ollaan tykätty tästä kalenterista, ja nimenomaan siitä, että kalenteriin on liitetty se pieni pussukka, josta löytyy se joka aamuinen jouluylläri. Ja niin on jälleen tämän kalenterin aika, se taisi olla maanantai, kun hain varaston seinältä kalenterin, ja nostin sen omaan paikkaansa. Pienet ylläritkin on jo hankittu, täytyisi vaan vielä valmistella pussitusta varten. Meiltä löytyy Lego Juniorin rakennustyömaa, josta jaetaan useampaan luukkuun sopivat yllätykset, löytyy Ryhmä Hau -tarroja, koska muru vaan on niin kova Ryhmä Hau- ja tarrafani. Löytyy myös parit herkut ja askartelusakset, joista ollaan jo jonkun aikaa puhuttu. Ja tietysti aattoaamuna viimeinen kalenterin luukku (tai nauha ja pussi) pitävät sisällään aavistuksen isomman yllätyksen, Ryhmä Haun koko kakkoskauden, auttaa sitten hieman siihen pukin tulon odotukseen, ehkä.

Mutta parasta koko kalenterissa on se ilo, joka me saadaan nähdä murulla jokaisena aamuna. Kuka niitä aamun luukkuja mahtaakaan siis odottaa kaikkein eniten, pikkumuru vai me isin kanssa?

Huomenna se alkaa, lähtölaskenta joulun odotukseen.. ♥ Laura

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kolmevuotias, käsi ja kipsi

Miten toimii arki kolmevuotiaan ja murtuneen käden kanssa? Vastaus on hyvin. Ja välillä taas vähemmän hyvin. Mutta pääsääntöisesti ihan hyvin.

Eniten haasteita on tuonut ehkä se, kun murtunut käsi on se murun parempi käsi. Se käsi, jolla tehdään kaikki. Ruokailu, leikit ja piirtämiset, ne on kaikki muuttuneet asteen haastavammaksi. Silti ollaan niistä kyllä selvitty, mutta on se herättänyt pienessä ihmisessä turhautumista ja ennen kaikkea myös harmitusta. Ja se kaikista suurin harmitus syntyy, kun ei pääse leikkipuistoihin tai leikkipaikkoihin, saati sitten uimaan. Mutta jos jotain hyvää haluaa hakea, saadaan tässä samalla murusta myös varsin taitava oikeakätinen.


Jatkuvasti täytyy varoa, eikä kättä saisi käyttää lainkaan. Mutta arvata saattaa, päteekö tämä käden käyttämättömyys kolmevuotiaalla? Ei tosiaan. Isillä on niskavillat pystyssä taukoamatta kun muru menee päätä pahkaa käsi heiluen ja välillä siihen nojaten, välillä sen päälle kaatuen ja milloin mitenkin. Välillä sitä tuumaakin, että tämä kipsiaika on isille paljon raskaampaa kuin pikkumurulle, heh.

Mutta onneksi!! Kalenterissa lukee jo päivä ja kellonaika kun on aika suunnata kipsin poistoon, eiköhän nämä tulevat kaksi viikkoa mene ihan silmissä, varsinkin kun tulee pikkujoulut ja ensimmäiset kalenterin luukutkin. Ei aikaakaan, kun päästään aamulla suuntaamaan keskussairaalaan ja tämä meille niin rakkaaksi tullut värikäs arjen vaikeuttaja saa sanoa meille hyvästit. Toivottavasti pysyvästi!

♥ Laura ja murupäät

maanantai 20. marraskuuta 2017

Lastenhuone

Nyt kurkistetaan meidän lastenhuoneeseen, pikkumurun ikiomaan valtakuntaan. Vaikka leikit levitetäänkin useimmin olohuoneen lattialle, haluaa muru aina välillä sukeltaa omaankin huoneeseensa leikkimään. Mikä onkin hauskaa, koska silloin saa levittää kerralla enemmän leluja kun olohuoneessa lojuvia aarteita ei tarvitse kerätä pois..

Meidän lastenhuone on aavistuksen kömpelö, koska ovia on aivan liikaa aivan joka puolelle. Ensin on ovi, josta mennään lastenhuoneeseen. Vastapäätä tulee ovi, josta päästäänkin pesuhuoneeseen. No näiden ovien välissä vasemmalta löytyy oven takaa piilosta pannuhuoneen ovi, tosin se ei ketään häiritse. Mutta ei siinä vielä kaikki, nimittäin huoneen päästä löytyy ovi varastohuoneeseen ja löytyy vielä yksi ovi etupihan terassille, huh.


Ulko-ovi oli alusta asti suunnitteilla laittaa piiloon, mutta me mietittiin tosi pitkään mikä on paras keino peittää se. Pinterestin ihmeellinen maailma näytti erilaisia vaihtoehtoja joista löysinkin mieluisimman, nimittäin ihana valkoinen paneeliseinä.

Voi jestas ne on muuten kauniita. Isäntäkin vaikuttui ja niin me päätettiin rakentaa paneeliseinä. Tosin helpompaa jos joku osaavampi voisi sen rakentaa, ja onnekseni multa löytyy näppärä kaiken osaava täti Itä Suomesta, ja niin tätsy pääsi panelointihommiin. Eikä siinä kauaa näppäräsormiselta mennyt, kun seinä oli jo valmis.


Nyt huone on oikein soma, soma pieni lastenhuone kaikista ovistaan huolimatta. Löytyy mummin vanha tummanruskea kaappi, jonka huolin valkoisena. Löytyy Leevin ikioma sänky, johon ihastuin kalusteliikkeessä jo vauva-aikana. Löytyy myös murun oma pöytä kaikkia touhujaan varten, ja kivasti vielä leikkitilaa pehmoisella matolla. Löytyy siis kaikki tarpeellinen pienen pojan elämää varten omassa huoneessaan.


torstai 16. marraskuuta 2017

Äidin ja isin painajainen

Ihana aamupäivä vaihtui itkun täytteiseen iltaan viime viikon keskiviikkona, kun äidin ja isin painajainen kävi toteen. Murulle sattui jotain. Oli jälleen kouluilta ja istuin kuuntelemassa teoriaa hygieniapassia varten kun puhelimeen kilahti viesti äidiltäni, joka oli meillä vahtimassa murua. - Voitko soittaa?

Kun sitten soitin, kuului taustalta hysteerinen itku, itku jonka kaltaista en ole aikaisemmin pojaltani kuullut, ja mummi selittää kuinka muru kaatui muovisen pyykkikorin kanssa, käteen sattui eikä kipu lopu ja hän haluaa äidin. Selvä, kamat laukkuun, takki kainaloon ja lujaa vauhtia kotiin. Kyllä siinä syke nousi ja äidin kädet tärisi, itkukaan ei tainnut olla kaukana. Kun omalla lapsella on hätä, on hätä myös äidillä.

Muru löytyi meidän sängystä itkuisena, mummi silitti käsivartta, joka oli paisunut silmissä, eikä kipukaan ollut hellittänyt. Soitettiin vaarille, jonka kanssa lähdettiin päivystykseen, isi matkusti samaan aikaan linja-autolla kohti Helsinkiä koulutukseen, ja kaikilla oli hätä.

Kaikki peukut ja kehut meidän sairaalalle, me päästiin nopsaan asiasta toiseen ja muru sai kilulääkettä, palkkioksi pehmonallen, joka nimettiin Joulu-Tero-nalleksi, jonka jälkeen lääkäri tuli kokeilemaan kättä. Itkuhan siinä tuli, mutta äidin silitykset auttoi ja päästiin pian kuvantamiseen. Tulos jäi hieman epäselvä, mutta murtumaa löytyi ja kipsi asetettiin pienen pojan käteen.


Nyt ollaan sitten eletty viikon päivät käsi paketissa, maanantaina käytiin uudessa kuvassa varmistamassa asentoa ja tuomiona kipsi neljä viikkoa kädessä, eikä sitä saisi käyttää lainkaan. Muru on silti iloinen, se sama äidin ja isin hauskuuttaja, vaikka välillä turhautunut kun kaikki ei suju yhtä hyvin ja käsi kutiaa niin vietävästi. Joka päivä hän kysyy, koska käsi menee pois? Eli toisin sanoen koska kipsi lähtee ja saa taas riehua normaalisti.

Mutta onhan se hurjaa, se itku ja käsin kosketeltava kipu omalla lapsella, se on taatusti jokaisen äidin ja isin painajainen. Oli se ainakin meidän.


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isänpäivän Geisha-brookiet

Monta pientä suukkoa,
halauksiakin yllin kyllin.
Ehkä onnittelulaulukin,
ja paljon, paljon herkkuja!
Eikös näistä jo saada isänpäivä aika täydellinen?

Meillä isi sai nukkua pitkään, tai olisi saanut ellei olisi tarvinnut lähteä aamuksi jo tenniskisoihin. Mutta ajatus on tärkein. Pekoniakin olisi saanut aamupalapöytään jos olisin sitä tajunnut ostaa. Ja jälleen ajatus on tärkein. Niinpä joululimppua juustolla ja pippurimeetvurstilla, sekä yhdellä keitetyllä kananmunalla. Näytti tuo siitäkin varsin tyytyväiseltä, varsinkin kun meidän isimies ei mikään aamupalaihminen ole. 
 
Kakkuakaan ei ollut, eikä lahjaakaan. Koska me vietettiin isänpäivää tavallaan jo eilen! Eli ei huolta, lahjuksia saatiin kyllä, ja isin itse valitsemaa leipomusta. Ylimakeaa mättöä, isin lempisuklaista leivottua Geisha-brookieta. Lahjakääreeseen oli kääritty isin joululahjaksi toivoma uusi pleikkaripeli, joka yllättikin jo isänpäiväpaketissa. Mutta taatusti isänpäivän kortti vei voiton sata-nolla, nimittäin meidän pikkumies oli tehnyt sen ihan itse kerhossa.

Se oli tiistai, kun muru tuli kerhosta ja äiti löysi kerhorepusta paketin. Muru sanoi ettei siitä saa puhua, se on isin yllätys. Niinpä muistutin ettei iskällekkään sitten kerrota, ja muru sanoi: - en kerro, sinä voit kertoa. No ei äiti kertonut, mutta muru kertoi. Kun isi tuli kotiin oli ensimmäinen asia murun suusta - onko jo isinpäivä? Isi minulla on sinulle kortti! Sitä ei saa kertoa!


Niin me vietettiin oikeaa Isänpäivää tenniskisojen parissa (jotka isi voitti!) ja mummilla ja vaarilla lounaalla. Varsin kiva päivä tämäkin, ja vaikka Isänpäivä onkin kohta jo ohi, vietetään meillä Isänpäivää huomennakin. Koska onhan Isänpäivä oikeasti joka päivä. 


Loppuun vielä äklömakeat mutta niin ihanat 

Geisha-Brookiet

Brownie-taikina
100 g voita
150 g tummaa suklaata
2 1/2 dl fariinisokeria
3 munaa
2 dl vehnäjauhoja
1 dl mantelirouhetta
1/2 tl suolaa

Geisha-cookie-taikina
100 g huoneenlämpöistä voita
2 dl sokeria
2 huoneenlämpöistä munaa
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 dl hasselpähkinärouhetta
150 g geishaa rouhittuna

Valmista ensin brownie-taikina.
Sulata kuutoitu voi ja paloiteltu suklaa kattilassa, sekoita tasaiseksi ja anna jäähtyä.
Lisää sokeri ja munat ja sekoita.
Yhdistä kulhossa kuivat aineet ja sekoita taikinaan.
Kaada taikina leivinpaperilla vuorattuun vuokaan (noin 20 x 30 cm).
Nosta vuoka puoleksi tunniksi jääkaappiin.
Valmista cookie-taikina. 
Vatkaa pehmeä voi ja sokeri kuohkeaksi.
Lisää munat yksitellen vatkaten.
Yhdistä kulhossa jauhot, leivinjauhe, vaniljasokeri ja pähkinärouhe ja lisää taikinaan nopeasti sekoittaen.
Lisää vielä rouhittu suklaa.
Nostele cookie-taikina kahden lusikan avulla nokareiksi brownie-pohjan päälle.
Paista leivosta 175 asteessa noin 30-40 minuuttia, kunnes leivos saa kauniin värin mutta jää sisältä tahmeaksi. Älä paista liikaa!
Tarjoile kermavaahdon tai vaniljajäätelön kanssa!

Ihanaa ja erittäin makeaa Isänpäivää ♥

tiistai 7. marraskuuta 2017

Klassiset karjalanpiirakat

Meidän minimurun iltapalapöydän ehdoton suosikki on karjalanpiirakka, eikä mikä tahansa karjalanpiirakka vaan hovi ruoka riisipiirakka. Joskus vaihdellaan saarioisten vaaleisiin riisipiirakoihin, mutta kyllä se kestosuosikki silti säilyy samana. Mutta nyt maisteltiin jotain vielä erilaisempaa, äidin tekemiä klassisia karjalanpiirakoita.

Tein kerran aiemmin jo näitä itse, mutta muru tais olla vielä niin pieni, että piirakat meni meidän aikuisten suihin. Ja koska sunnuntaina oli ruokakauppa päivä, eikä tuoretta leipää tarjoiltu oli aika tehdä uusi satsi omien kätösten piirakoita.

Kauhea vaiva ja aikaa vievää hommaa, oli ajatus joskus aikoinaan. Mutta eihän se ihan niinkään ole, koska nehän tulivat aivan käden käänteessä. Puuro porisemaan ja taikinan ainekset kulhossa sekaisin. Sehän oli jo melkein siinä. Pari tankoa ja palasiksi, muutama kaulinta ja puurot päälle, rypytykset reunoihin ja ylikuumaan uuniin niin että leivinpaperikin käryää. Ei kuulostakkaan niin vaivalloiselta ja aikaa vievältä hommalta, vai mitä?

Ja kaiken kukkuraksi muru söi piirakoita kolme ja lisää olis huolinut mutta kun ei sitä pientä masua voi liikaakaan venyttää. Hölmö minä kun ei olla useammin pyöräytetty näitä itse, ehkä tähän tulee muutos tulevaisuudessa ja itse leivotuista karjalanpiirakoista tulee osa meidän arkea. Koska onhan ne aikast hyviä. Ja jos haluaa ekstra hyvää, munavoi kuuluu aina karjalanpiirakoihin..

Tässä yksi versio niin kovin puhutuista karjalanpiirakoista, ihan tosi ne on aika vaivattomia!

  
Klassiset karjalanpiirakat noin 12 kpl

Riisipuuro
2 1/2 dl vettä
ripaus suolaa
1 1/2 dl puuroriisiä
nokare voita
1/2 dl maitoa

Taikina
reilu 1 dl vettä
ripaus suolaa
reilu 2 dl ruisjauhoja
1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl grahamjauhoja

Keitä puuro. Kuumenna vesi kiehuvaksi ja lisää suola ja riisi.
Keitä kunnes vesi on imeytynyt ja lisää voi ja maito hyvin sekoittaen.
Keitä noin 30 minuuttia välillä sekoitellen, ettei puuro pala pohjaan.
Valmista taikina kun puuro on valmis. 
Sekoita vedestä, suolasta ja jauhoista napakka taikina.
Leivo taikina pötköksi ja leikkaa paloiksi.
Pyörittele palat palloiksi ja kauli ohuiksi kuoriksi.
Levitä kuorille puuroa ja rypytä piirakoiksi.
Paista 275-300 asteessa noin 15 minuuttia.
Piirakat voi sivellä kuumina vesi-voiseoksella jos haluaa (25 g voita ja 1 dl kiehuvaa vettä) 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Lapselle pieni voi olla suurta

Märkä maa ja hyytävän kylmä tuuli, ei ne lasta haittaa.
Tyhjä puisto ja harmaa sää, ei nekään lasta haittaa.
Uusi keinu ja liukumäet, ne voi nähdä ilona lapsen kasvoilla.
Isoisän nauru ja keinun vauhti, siinä vasta onni onkin.
Kuinka niin pieni voikin olla niin suurta pienelle lapselle, ei hän muuta iloonsa tarvitse.

Isoisän pieni asunto Pomarkussa, yksi ainoa uusi tukkirekka ja isoisä.
Jo nämä riittävät täydelliseen päivään pienelle lapselle.
Jakamaton huomio ja läsnäolo, miten lapsi onkaan onnellinen.
Illan pimeys ja kotimatkan aika, - isoisällä oli kivaa, oli ensimmäinen asia pienen pojan suusta.
Koska ei ne lapset muuta tarvitse, niille riittää vähäisinkin. Oltaispa me aikuiset samanlaisia.
Lisää näitä päiviä, koska pieni voi olla suuren suurta.


♥ Laura

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Anoreksiasta lihotuskuurille

Missä meidän uusi vauva on? Anoreksia, saanko syyttää siitä sinua, koska siinähän se syy piilee,  mikä p ja aska pirullinen kirous. Ne oli ne teinivuodet kun toivat tämän pirulaisen omaan pääkoppaani ja sen kanssa taisteltiin ja lopulta voitettiin kovan työn jälkeen. Mikä kaikkein hassuinta, en osaa tänäkään päivänä sanoa miten suunta vaihtui ja pääsin itse niskan päälle, niin vain kävi.

Mutta niinhän se on, kun siihen kerran sairastuu saa sitä kantaa läpi elämän. Ainakin jollain tavalla jossain muodossa - aina se painaa takaraivossa vaikkei sitä päältäpäin huomaisikaan. Niin se hiipi yllättäen ja kapusi takaisin pääkoppaani jyräten alleen ja kovaa. Oliko se imetyksen ansiota, siihen hikipäiset ja pikkuhiljaa jopa pakkomielteiset jumpat päälle ja niin se kroppa vain haihtui olemattomiin.

Suloisista raskauden tuomista pehmeistä piirteistä ei ollut jälkeäkään, tilalla näkyi ainoastaan luinen ja kalpea vartalo väsyneestä äidistä puhumattakaan. Tyhmä, voi mikä tyhmä voikaan ihminen olla. Alku meni ihan huomaamatta, kilot karisivat vaikkei niistä olis alunperinkään tarvinnut karista kiloakaan ja läheiset sen kun saarnasivat, tsemppasivat ja tukivat vuoronperään jos edes jokin menis jakeluun - vaan sairas mieli kun ei vastaanota mitään.


Niin sitä mentiin aika pohjamudissa, ihmeteltiin kun eivät ne kuukautiset synnytyksen ja imetyksen jäljiltä vieläkään palanneet vaikka syy taiskin olla aika ilmiselvä. Kaksi ja puoli vuotta sitten me juteltiin raskaan vauvavuoden jälkeen kun kaikki alkoi helpottaa että voishan se toinen tullakin jo. Niin me alettiin yrittämään, vaikka hankalaahan se oli alunperinkin kun kuukautiskiertoa ei ollut.

Pikkuhiljaa pyydettiin neuvoa neuvolasta, imetys kun oli yhä käynnissä käskettiin odottaa puoli vuotta sen lopettamisen jälkeen josko se kierto sitten palautuu. No ei palautunut. Eikä palautunut lääkkeilläkään. Eikä ole palautunut vieläkään. Vaikka nyt paino näyttää reippaat seitsemän kiloa enemmän kuin kaksi ja puoli vuotta sitten. Nyt ollaan päästy jälleen itse niskan päälle ja vaaka näyttää saman verran kuin ennen raskautta, painoindeksikin pamahti juuri normaalin puolelle - niinpä vois uskoa ja toivoa josko se kierto sieltä vielä palautuisi.

Mutta ehkä se vaatiikin tällä kertaa muutaman ekstrakilon, kuka tietää. Niinpä me jatketaan samalla linjalla, lisää kiloja ja samalla lisää taistelua oman pääkopan kanssa. Se on ihan okei, kuulen sanovani ja huomaan olon olevan jo kevyempi. Kyllä me tämä voitetaan vielä ihan täysin, ihan varmasti. Se on se pienen pieni käärö, joka pistää vauhdilla eteenpäin, miten se mieli voikin toivoa jotain niin kovasti. Jotain niin pientä mutta silti maailman suurinta. Sitä pientä sisarusta.

 Jos jotain hyvää, onneksi useimmiten me ihmiset opitaan virheistämme, nimittäin voin luvata kautta iankaikkisuuden tätä virhettä en enää toista, tähän en enää lähde. Tätä vastaan taistelen viimeiseen asti, koska se olen minä joka hallitsen, ei tämä sairaus. Se on tämä perhe joka merkitsee, se on tämä yhteinen elämä joka merkitsee. Ja ihan totta, mulla on ihan hyvä olla kehossani vaikka se välillä unohtuukin. Koska oikeesti, me ollaan kaikki kauniita, vaikka oliskin muka muutama ekstrakilo.


 Ehkä mekin päästään vielä kaikkien näiden pettymyksien jälkeen voittoon, koska luovuttaa me ei ainakaan aiota. Kärsivällisyyttä, niin kun se oma isi aina sanoo. Kärsivällisyyttä.

 ♥ Laura