sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Hyvää joulua

Jouluaamu oli pimeä ja pakkanen paukkui, silti innokas ja pirteä nelivuotias kipitti sängystään intoa täynnä availemaan kalenterien viimeisiä luukkuja ja huomasi myös kuusen alle kätketyt pienet paketit. Yksi, kaksi ja vielä kolmaskin, jokaiselle äidin miesmurulle oma paketti, joista luettiin yhdessä kenelle kuuluu mikäkin. Ja niin hienosti hän, äidin oma nelivuotias tunnisti oitis oman nimensä ja yhdessä selvitettiin kumpi jäljelle jääneistä kuuluu isille ja kumpi pikkuveljelle.

Ryhmä Hau piirretty ja kaikille jotain jouluista puettavaa saunan jälkeen. Pojille paitaa ja isille viime vuoden teemaa jatkaen, Star Wars -bokserit. Siitä oli hyvä jatkaa hyvillä mielin aamupalapöytään, perinteisen joulupuuron pariin. Riisipuuroa, kanelia ja mehukeittoa, sekä piilotettuja manteleita. Ken löytääkään mantelin, saa hän pienen yllärin. Ja niin isin puurosta paljastui ensimmäinen manteli, joka sai pienen pojan silmät kyyneliin, äiti kun koitti olla kiva ja piilotti mantelit molemmille. Niin ne kyyneleet vaihtuivat hymyyn kun äkkiä kaivettiin esikoisenkin puurosta manteli esiin. Uimalasit ja tulinen kastike, molemmat löysivät oman voittajansa täydessä yhteisymmärryksessä.


Iloista joulumieltä, ulkoilua kirpeässä pakkassäässä ja sitten lämpimään joulusaunaan. Johan ne muutkin saapuivat, mummi, isoisä ja enot. Ja niin me päästiin mummin kanssa keittiöpuuhiin, miesväen touhutessa olohuoneen puolella. Salaattia, laatikoita, kinkkua ja kalkkunaa. Kalaa ja mummin leipomia joululeipiä, olihan noita sitä sun tätä, ja parhaana omana suosikkina jälkkäriksi puolukkajäädykettä kinuskilla, jota me sitten lopuksi mummin kanssa yhteisvoimin lusikoitiin suoraan tarjoilulautaselta.

Sitten se tärkein, kysymys jota kuultiin monen monta kertaa. Koska pukki tulee? Pari viestiä isin kännykkään, kaikki valmiuteen ja vihdoin ja viimein joku kolkutti oveen ja niin pukki saapui meidän jouluumme. Meidän muru oli riemusta kippuralla, uskaltautui pukin syliin pitkäksi aikaa, lauloi ja jakoi yhdessä lahjojakin. Mutta niin myös meidän pikkumuru uskalsi itkuitta istua pukin toisella polvella, siinä se vauva istua kökötti koko ajan hymyillen ja naureskellen, repi jopa pukkia parrasta mutta isoveliltä huomaamatta. Onneksi, tosin meitä isompia se kyllä nauratti ja kovin.

 

Noh, niin se pukki tuli ja pukki myös meni, jatkoi matkaansa ja lupasi kyläillä taas ensi jouluna. Lahjat jaettiin loppuun ja sitten se paras hetki alkoi, kun esikoinen pääsi omien pakettien avauspuuhiin. Tätä mä just toivoinkin! Kuului moneen kertaan, meiltä löytyi onnensa kukkuloilla oleva neljävuotias isoveli, mutta myönnetään, löytyi meitä onnellisia isompiakin. Varsinkin äiti, kun isimies järjesti elämäni ehkä parhaan ja muistuvimman joululahjan, pakastinlaatikon täynnä lempparijäätelöitä, niin monta purkkia kun lokeroon saattoi mahtua, kuulemma 13 purkkia, itsehän en laskenut riemuni ohella. Voi nam! Nam nam jäätelö!

Ilta jatkui lahjoja ihasteltaessa ja legoja rakennellessa, kuuman glögin ja herkkujen parossa sekä tietenkin, koko perheen läsnäolossa. Ihan parasta aikaa, väsyttävää mutta samalla parasta. Sellainen oli meidän joulu, erilainen kuin koskaan aiemmin, sillä nyt pukin polvella istui yhtä aikaa yhden pojan sijaan kaksi poikaa. Äidin ja isin kaksi ikiomaa poikaa. Niin toivottua ja raskatettua. Oli joulu tai ei, me ollaan saatu elämämme parhaat lahjat eikä vain jouluksi vaan ainiaaksi. Tästä on hyvä vaihtaa uuteen vuoteen!

♥ Laura

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Aattoaamun lahjat

Omassa lapsuuden joulussa pukkia sai odottaa aina iltahämärään asti. Kolme malttamatonta ja samalla levotonta sisarusta yritti kuluttaa päiväänsä joulupiirretyillä, saunalla ja leikeillä. Silti mieltä vallitsi lakkaamatta ajatus siitä joulupukista ja pukin tuomista paketeista. Äiti koska se pukki tulee? Äiti koska syödään että pukki voi tulla?

Meillä syötiin aina jouluruoka ennen joululahjoja, ja niin syödään kyllä vieläkin. Mutta ollaan tehty uusi ihan oma perinne, tai isille tämä taisi olla ihan uusi juttu kun hän sitä niin suuresti kummasteli, kunnes kerroin että olihan viime joulunakin. Ja edellisenäkin. Se kun on kiva aloittaa aatto pienellä lahjakääröllä. Eli meillä murupäät saa aattoaamuna yhdet lahjat, joissa ajatuksena on jotain päivään sopivaa, jotain joka ehkä edes ihan pikkuriikkisen auttaa päivän kulumisessa ennen kuin pukki ehtii meille asti.

Aiempina jouluina tontun joulukalenterin alle on aattoaamuna ilmestynyt pari lahjaa, isille ja pojalle. Vaan tänä jouluna taitaa sinne ilmestyä kolme lahjaa, onhan äidin murusia tullut yksi lisää. Se kun saattaa olla äiti, joka tonttua tässä uudessa perinteessä aavistuksen avittaa. Niinpä lahjoista on löytynyt joulupiirrettyjä, jouluisia vaatteita ja pientä makeaa paperikääröissä. Eli kaikkea sopivaa jouluaaton viettoa varten.

Myös tällä linjalla jatketaan jatkossakin, lapsille voisi löytyä ja löytyykin vaatteet jouluaattoa varten, jotka saa pukea joulusaunan jälkeen, jokin piirretty kuluttamaan aaton hitaasti kuluvia tunteja ennen pukin saapumista ja makeaa isille ettei verensokerit laske liikaa ennen joulupöydän kattausta. Myös viime vuoden Star Wars -joulusukat olivat aika kova hitti. Ei siis mitään isoa, ei yliampuvaa ennen oikeita joululahjoja, vaan tontuilta jotain ihan pientä avuksi jouluaaton viettoon. Mikä sen iloisempi tapa aloittaa joulu, kuin riemusta kiljuva poika joka huutaa paketti kädessä onnenpäivä!

♥ Laura

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Kaksplussan blogiverkoston joulukalenteri: Jouluiset mokkapalat

Tule mukaan seuraamaan Kaksplussan blogiverkoston omaa joulukalenteria, joka johdattaa sinut ja perheesi jouluiseen tunnelmaan. Joka päivä aukeaa uusi joulukalenteriluukku, jossa leivotaan ihania jouluherkkuja, fiilistellään joulua tai annetaan parhaat niksit jouluaskarteluihin - ja paljon muuta! Tehdään tästä yhdessä ihana joulu! 


Joulu saapuu jo aivan pian, lahjat on hankittu, osa ehkä jo pakattukin ja jouluvalot loistaa illan hämärässä luoden jouluista tunnelmaa. Mutta entäs se herkkupuoli, syödäänkö tänä jouluna joulutorttuja, piparijuustokakkua vai jotain ihan muuta? Tätä kysyin taannoin isimieheltä, löytyiskö häneltä omia toiveita, ja vastaus oli yksimielinen: masaliisaa, paremmin tunnettuna mokkapaloja. Hei aika ylläri!

Ajatukseni oli oitis että hei, no ei. Eikai me aattona mitään mokkapaloja syödä, joita syödään joka välissä ympäri vuoden, yleensä jopa joka kuukausi. Mutta heti toiveen tyrmättyäni lähti ajatukset pyörimään eteenpäin, entäs jos tehtäiskin niistä jouluversio? Vaihdettais tumma pohja vaaleaan, lisättäisiin kanelia ja neilikkaa, sitä jouluista pomeranssia ja inkivääriä. Eli mokkapaloja jouluisilla mausteilla, no mutta miksei!

Tätähän piti lähteä heti kokeilemaan, munat huoneenlämpöön, jauhot ja mausteet omaan kulhoon ja leipomaan jouluisia mokkapaloja. Reilusti kanelia, sopivasti muita joulumausteita, kakku uuniin ja taikinakulho kaavittuna puhtaaksi, olenhan mä sentään taikinalla herkuttelija -tyyppiä. Ja nam, tässä kohtaa jo tiesin tästä tulleen loistojuttu!

Lisäsin myös kuorrutteeseen kanelia tuomaan lisää jouluista makua, ensin varovasti lusikallinen, pieni maistiainen ja toinen lusikallinen lisää. Toimii. Kuorrute pohjalle, hetkeksi kylmään ja tomusokeria päälle ennen maistelua. Me maisteltiin näitä jouluisia mokkapaloja ennen kuin kuorrute ehti kylmässä kovettua ja pohja pysyi vielä niin pehmeänä ja ilmavana. Ihanaa! Sitten maisteltiin illalla uudelleen kokonaan kylmänä ja kovalla kuorrutteella, jälleen ihanaa. Mausteet pääsevät vielä paremmin esille kakun ollessa viileä, ja isimieskin nauttii mokkapaloistaan eniten kovettuneen kuorrutteen kera. Joka tapauksessa, toimii kummin päin vain.

Jos tortut tökkii, eikä aina halua sitä taatelikakkua tai suosittua piparijuustokakkua, voin luvata tästä uuden jouluherkun joulupöytään, joka maistuu pienemmällekin väelle siinä missä isommallekin. Meidän neljävuotias kehui, herkutteli koko palansa ja toivoi lisää. Ja myönnän, me tuhottiin koko kakku yhteisvoimin esikoisen kummisedän kanssa saman illan aikana, hups. Mutta yksinkertaisesti se vaan oli niin hyvää.


Jouluiset mokkapalat

2 kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
100 g voita
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 tl kanelia
1 1/2 tl pomeranssia
1/2 tl neilikkaa
1/4 tl inkivääriä
1 rkl vaniljasokeria
1 dl maitoa

Kuorrutteeseen
50 g voita
noin 4-5 rkl vettä
250 g tomusokeria
2 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia
3-5 rkl kaakaojauhetta (omaan makuun sopivaksi)

Vuoraa 24 cm irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat.
Laita uuni 200 asteeseen.
Sulata voi mikrossa.
Vaahdota huoneenlämpöiset munat ja sokeri.
Sekoita sulatettu ja jäähtynyt voi taikinaan mukaan.
Sekoita toisessa kulhossa keskenään kuivat aineet ja siivilöi ne taikinaan vuorotellen maidon kanssa. Vältä turhaa sekoittamista.
 Kaada taikina kakkuvuokaan ja tasoita pinta, paista uunin keskitasolla 200 asteessa noin 15-20 minuuttia. Tarkista kypsyys tikulla.
Anna pohjan jäähtyä ennen kuorrutusta.

Sulata kuorrutteen voi mikrossa, lisää sekaan muut aineet ja sekoita tasaiseksi. Lisää vettä tai tomusokeria lisää sen mukaan, että saat kuorrutteesta sopivaa.
Levitä kuorrute mokkapalakakun päälle ja laita jääkaappiin.
Koristele kakku tomusokerilla ja joulupöydän herkku on valmis, ihanaa joulua!
 


Eilen kalenterin luukusta paljastui joulupöydän ihana piparikakku ja huomisesta luukusta löytyy lumiukkosoppa, muistakaahan käydä kurkkimassa!

♥ Laura

perjantai 14. joulukuuta 2018

5 lahjaideaa vauvalle

Meidän vauva on tänään jo viiden kuukauden ja hän tykkää hypistellä käsissään ihan kaikkea, jonka jälkeen se ihan kaikki suuntaa suoraan pienen vauvan suuhun. Hän ei ymmärrä mikä on joulu, tai varsinkaan joululahja, mutta ei hän silti ilman lahjoja jää. Mutta mitä sitten lahjaksi vauvalle? Tässä 5 lahjaideaa yhden äidin näkökulmasta.

1. Tietenkin lelut. Ja nimenomaan ne vauvan lelut. Ne värikkäät, ne äänekkäät eikä ehkä aikuisen silmään niinkään kauniit, saati kauniin kuuloiset, mutta ne on vauvasta kaikkein kivoimmat. Mikä parasta, nykyään on suunniteltu niin hyviä leluja vauvan kehityksen tukemiseen, niin kuin meidän murun kummitäti toiselta puolen maailmaa (ihan kirjaimellisesti) postitti pukin konttiin pallon, jonka tarkoituksena on innostaa vauvaa ryömimään, miten ihana!


2. Vaatteet. Vauva kasvaa koko ajan ja vaatekaapin sisältöä saa uusia samaa tahtia. Paras on hankkia seuraavia kokoja valmiiksi, ei suinkaan juuri nyt sopivia niitä kun tuppaa olemaan kaappi jo valmiiksi täynnä. Tai jos lahjan saajan äiti tai isi, yleensä äiti, pitää aivan eri tyylistä, on myös lahjakortti kiva idea, kyllä se äiti sitten auttaa sen käytössä vauvan tuhistessa vaunukopassaan.

3. Vauvan tarvikkeita. Vaippoja, tutteja, ruokailutarvikkeita eli vaikka ruokailualustaa, aterimia, mukeja ja ruokalappuja. Onhan näitä. Jos vauva ei vielä syö kuin rintaa, syö hän aivan pian muutakin ja silloin vauva tarvitsee omia ruokailuvälineitään. Ihanat silikoniset ruokailualustat kulhoineen, nallen päällä tai hymynaamalla, tuo ne iloa vauvan ruokailuun niin vauvalle kuin vanhemmillekin.

4. Tutit ja tuttinauhat. Tässä kohtaa tutit tulevat uudelleen, mutta jos vauva syö tuttia, saa niitä olla useampia. Ja siinä samalla myös tuttinauhoja, ne vasta ihania onkin! Kyllä meidän vauva tykkää tarttua omaan tuttiinsa, tarkastelee sitä ja laittaa takaisin suuhunsa. Tai ainakin yrittää laittaa, joskus siinä onnistuessa, joskus taas ei. Ja samaa hän tykkää tehdä tuttinauhoilla, myös autoillessa tai kauppareissulla on ihanaa kun tutti pysyy matkassa mukana silloinkin kun se eksyy pois vauvan suusta tai käsistä.


5. Kirjat. Vauvoille on paljon kirjoja siinä missä isommillekin lapsille. On kankaisia, on kylpykirjoja, kovakantisia ja muuten vaan pehmoisia. Ja vauvat rakastaa kuunnella vanhempiensa ääniä, siis erilaiset vauvan kirjat on ihan loistojuttu pukin konttiin.

Meidän viisikuinen taitaa saada elämänsä ensimmäisenä jouluna jokaisesta edellämainitusta osioista jotakin. Löytyy niitä leluja, kummitädin myös postittama nimellä varustettu tuttinauha (joka jo pääsikin käyttöön), on kirjaa ja ehkä vaatettakin. Me hankittiin itse myös ihanat ruokailulautaset tuleviin ruokailuhetkiin, tosin niitä ei edes pakata joulupaperiin. Kun eihän ne vauvat paljon tarvitse, isin ja äidin syli se on se kaikista paras lahja. Ja ehkä ne värikkäät ja äänekkäät lelut tulee kovana kakkosena. Näin vauvan mielestä. Tai mistä minä tiedän?

♥ Laura

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Kolmen toiveen toivelista

Vuosi sitten silloin kolmevuotias toivoi kaiken mahdollisen, oli se telkkarimainos tai lelulehden aukema, lisättiin se joulupukin toivelistalle. Lisättiin, vaikkei sitä ihan tosissaan edes toivottu. Mutta kun koko asia oli uusi ja ihmeellinen, ei kai ihme, että kaikki päättyi toivelistalle. Silti äiti ja isi aina muistutti, ettei se pukki voi sitten ihan kaikkea tuoda, joten kannattaa toivoa vaan niitä oikeita suosikkeja, niitä oikeasti tärkeitä toiveita.

Mutta tällä kerralla, nyt neljävuotiaana pojan toivelista on ihan toisenlainen, nyt pukin lahjalistalta löytyy määrätietoisesti vain kolme toivetta, kolme tarkkaan valittua ja selkeästi mietittyä lahjaa. Ja joka kerta, kun Leeviltä kysyy mitä hän toivoo, on vastaus täysin sama. Äiti vielä lisää, etkö toivo muuta, ja muru vastaa päättäväisesti en. Ja äiti on varsin tyytyväinen, tyytyväinen murun kolmen toiveen lahjatoivelistaan. Murulla on nimittäin hyvät toiveet, aidot ja oikeasti toivotut lahjatoiveet. Mutta miten neljävuotiaan toivelistalta voikaan löytyä vain kolme toivetta, eikä sitä kokonaista lelukirjaa?

Me kirjoitettiin tänä vuonna pukille oikein oikea lahjatoivelista, tai isimies sen kirjoitti ja pikkumies allekirjoitti. Josta muru oli oikein huolissaan jo seuraavana päivänä, että se täytyy nyt sitten postittaa, ja niin iskä sen vei mukanaan töihin lähtiessään eikä sitä sen koommin olla nähty, lieneekö jo pukin käsissä ja toiveet tonttupajalla tekeillä. Mahdollisesti.

Mitä se neljävuotias sitten toivoo joululahjaksi? Toiveet on selkeät, kysyessä ne tulee kuin apteekin hyllyltä eikä niitä tarvitse erikseen pähkäillä ja arpoa. Niitä ei ole tullut lainkaan lisää, niitä ei ole vaihdettu. Ne ovat olleet jo pitkään samat ja niitä poika toivoo ihan tosissaan.

Ihan ensimmäinen ja se kaikista  tärkein toive on pikkulego sairaala. Aina lelukaupassa se huomataan ja muistutetaan, että tätä mä äiti toivon, täältä sen sitten saa. Seuraavana perässä lähes yhtä tärkeänä tuleekin sitten pikkulego poliisirekka, joka olikin pojan ihan ensimmäinen joululahjatoive kun joulusta alettiin syksyllä puhumaan. Sitten murun legokaupunkileikit saadaan jo aika kokonaisiksi, kun nämä kaksi aarretta löytyisi pukin säkistä aattona. Ja vielä kolmantena Leevi toivoo omia lautapelejä, joita voidaan sitten yhdessä koko perheenä pelata. Sanoisinko näin äitinä, että murulla on todella hyviä toiveita, ja kaikki täysin toteutettavissa. Ehkä jopa jo toteutettunakin.

Laura

maanantai 3. joulukuuta 2018

Perheen oma pikkujoulu

Vesi ropisi ikkunaan sinä yönä, eikä sen pimeän seasta ehditty näkemään vilaustakaan tontusta, ei edes tontun punaisesta lakista. Mutta kävi se tonttu silti, jätti jälkeensä kaksi pientä punaista pakettia ja kalenteriin pussukan täyteen yllätystä, joista meidän perheen yhteinen pikkujouluaamu alkoi.

Esikoinen taisi odottaa tulevaa aamua aika kovin, sillä jo edellisyönä puolen yön aikaan havahduttuaan hereille kuului varsin pirteä ääni, joka kysyi isiltä voiko jo herätä. Ei, ei vielä. Ja niin se muru jatkoi uniaan.

Odotuksesta huolimatta se aamu saapui kuin saapuikin, tontun jättämät yllätykset huomattiin huutaen onnenpäivä ja kalenterin luukkuja availtiin aamupuuron lomassa. Hymyä, sitä odotettua riemua ja iloa. Siitä oli meidän pikkujouluaamu tehty.

Ei enää vesisadetta, mutta tasainen harmaus ja piiskaava tuuli. Pikkumuru uinui tyytyväisenä vaunun lämmössä kun me paineltiin pitkin kosteita katuja, eikä enää jälkeäkään ensilumesta, ei jälkeäkään jouluisesta maisemasta tai mahdollisuudesta vetää isoveljeä pulkassa lumisilla kävelyteillä. Kotona kuitenkin odotti yhä tuo vähän isompi innokas isoveli, jonka vielä pienet kätöset olivat hyvin valmiit piparitaikinan käsittelyyn.

Kaulimia, jauhoja, muotteja ja piparitaikinaa, josta joka toinen murunen toivoi pääsevänsä pienen leipurin suuhun. Niistä saatiin aikaan joulupipareita. Uuni hohkasi lämpöään keittiöön, paistuneet piparit toivat jouluista tuoksua ja keittiön pöydällä seisova kynttelikkö joulutunnelmaa. Vielä kuorrutteet ja namit jäähtyneille pipareille, kulhoon ja kulhon kautta masuun yhteisen piirrettyhetken lomassa. Ihan kiva yhteinen pikkujoulu pienestä makean ylisyönnistä huolimatta. Sitä parhainta esimakua jouluun.


Lapsille riittää hyvin vähän. Tärkeintä on yhdessäolo ja kaikki muu kiva on vain silkkaa plussaa. Pipareiden leipominen, koristelu ja niillä herkuttelu, ei sekään olisi mitään ilman yhdessä tekoa ja olemista. Mutta sehän on joulussakin tärkeintä, perhe ja yhdessäolo. Jouluruoka ilman muita pöydän ympärillä ei maistuisi samalta, ei ne suklaakonvehdit kun ei olisi ketään jonka kanssa taistella niistä parhaista. Ei lämmin joulusauna ilman läheisten seuraa, ei joulua ilman perheen tuomaa rakkautta. Joulu ja pikkujoulu, tärkeintä on perhe ja perheen välinen rakkaus. Koska kaikki muu on vain kivaa plussaa. Ja kaikki tämä yhdessäolo teki meille varsin ihanan pikkujoulun, josta tärkeintä oli juurikin se perheen yhteinen aika. Nyt odotellaan sitten sitä oikeaa joulua. Sitä perheen yhteistä aikaa.

Laura

perjantai 30. marraskuuta 2018

Joulukalenteri

Jälleen on se aika vuodesta, kun tontut kurkkii ikkunan alla ja on aika ripustaa seinälle meidän oman tontun oma joulukalenteri. Koska meillähän käy joka yö joulukuun ajan aina sinne aattoon asti tonttu vierailulla jättäen jälkeensä pienen yllätyksen pieneen pussukkaan.

Esikoisen ensimmäisenä jouluna tonttu jätti kalenteriin vuorotellen isille ja äidille vihjeitä, joiden avulla saattoi löytää pienen yllätyksen jos ymmärsi vihjeestä tontun piilopaikan. Sitten se esikoinen kasvoi, ja äidin ja isin yllätykset vaihtuivat pienen pojan yllätyksiin. Ja näin on ollut siitä asti, vielä tänä jouluna taitaa tonttu yllättää vain esikoisen, kun tuo pienempi ei vielä ymmärrä asiasta tuon taivaallista. Mutta ehkä ensi vuonna sitten on jo aika jakaa tontun yllätykset veljesten kesken yhdessä.

Huomisaamusta alkaen roikkuu tontun kalenterissa pieni pussukka, pitäen sisällään jotain pientä kivaa ja karkkipäivään sopivaa. Me nimittäin hieman autettiin tonttua hankkimalla Ryhmä Hau -lelukalenteri, josta tonttu saa joka päivä siirtää pussukkaan pienen lelun. Ja aina viikonloppuisin karkkipäivän koittaessa, saa tuo pieni lelu kaverikseen pienen herkun. Tai niin uskoisin. Kun ei niistä tontuista aina niin tiedä.


Meillä on tälläinen nauhakalenteri ollut aina lapsuuden kodissakin, ja niin me vuoron perään isoveljien kanssa saatiin availla nauhoja, mutta meillä ei tonttu käynyt tuomassa mitään ylläreitä. Meille riitti pelkät rusetit ja omat kuvakalenterit. Ja niin riittäisi meidänkin muruille, mutta kun on kiva luoda omia perinteitä, ja lapsiluvun kasvaessa täytyy toki sisältöjä tuumia uudemman kerran. Kun ei niitä lelukalentereita voi mielin määrin olla hankkimassa, vaikka tuo esikoinen tänään aamukaupasta saikin vielä lisäksi lego-kalenterin, olihan ne sentään puoleen hintaan.. Kyllä täällä huushollissa isiä ja äitiä viedään mutta antaa viedä. Oman lapsen ilo on isin ja äidin paras ilo.

Mikä olisikaan ihanampi tapa aloittaa jokainen aamu kuin oman lapsen vilpittömällä ilolla ja riemulla. Ja siitä me saadaan nauttia huomisaamusta alkaen aina sinne aattoon asti, kun pieni nelivuotias juoksee riemuissaan kalenterin luo katsomaan, onko tonttu käynyt viime yönä. Ja voi sitä riemua kun hän jälleen huomaa, on se tonttu käynyt.

 Huomisesta lähtien meillä alkaa myös Kaksplus-blogiverkoston oma joulukalenteri, josta saa kivaa joulumieltä aina aattoon asti. Löytyy askartelua, leivontaa ja muuta kivaa jouluista, kannattaa siis seurata! Ensimmäinen luukku löytyy huomenna blogista Yhtä kuin.
Ihanaa joulun odotuksen alkua ♥ Laura

tiistai 20. marraskuuta 2018

Ateriarytmi pelasti anoreksialta

Kirjoitin kuukausi sitten tekstin miten kävi syömishäiriön? En koskaan julkaissut sitä, mutta tässä se on kaikki pähkinänkuoressa:

Vannoin etten lähde siihen enää, ettei syömishäiriö vie mukanaan kiloja eikä mieltä, vaan vei se. Se vei kilot ja vei mielen. Neljä kuukautta sitten, intiaanikesä alkoi ja meidän kuopus syntyi tähän maailmaan, ja sillä hetkellä olin oikein tyytyväinen itseeni. Tyytyväinen kehooni.

Raskaudesta tulleet 5 kiloa jäivät kaikki sairaalaan ja kotiin lähtiessämme painoa oli jo vähemmän kuin ensimmäisessä raskausajan neuvolassa. Painon ei siis olisi tarvinnut pudota enää lainkaan, mutta niin se pikkuhiljaa tippui, kilo kerrallaan ja äkkiä se olikin jo aivan liian vähän, mieli liian syvällä anoreksiassa ja päivällinen koostui lähinnä riisikakusta sekä raejuustosta.

Tässä vaiheessa mentiin aika pohjamudissa, sitä vain raahauduttiin pakosta eteenpäin väsyneenä, kiukkuisena ja ennen kaikkea ahdistuneena. Halusin parantua, mutten halunnut lihoa. Vaikka oikea termi taitaakin olla nostaa painoa. Se lihomisen pelko oli liian suuri, vaikka tiesin tilani olevan aivan surkea. Entäs ne haaveety isosta perheestä? Entäs ne haaveet tyttövauvasta. Haaveet uudesta lapsesta mahdollisimman pienellä ikäerolla. Saako sanoa, kyllä se ihmismieli vaan voi olla tyhmä.


Mutta sitten päästään tähän hetkeen, reilun kuukauden päähän tuosta surkeasta hetkestä jolloin kaikki tuntui vielä niin kovin kaukaiselta.

Kaikkihan sitä aina toivottaa, sitä aina toitottaa, sitä yhtä ja samaa: säännöllinen ateriarytmi. Mutta se on mennyt suoraan kuuroille korville, aina tähän asti. Tähän asti kun päätin alkaa yrittämään siinäkin pelossa, että vielä ahdistaa ja lujaa, itkettää ja oma keho tuottaa pakokauhua josta olisi aivan pakko päästä heti karkuun, juosta kuin juoksisi henkensä edestä.

Neuvolatäti tarkasteli kuopusta, itse otin kengät jaloistani, polkaisin vaakaan nollat näkyviin ja astelin päälle. Viime kerrasta oli aikaa ehkä kuukauden verran, en muista. Olin silti varma että lukema olisi nyt isompi, aivan varmasti. Olo tuntui isommalta, mutta numerot näyttivät pieniltä. Niin pieniltä että nolotti, nolotti sanoa lukema ääneen ja häpeissäni sukelsin takaisin kenkiini.

Kyllähän sen tiesin että painoa oli liian vähän. Myönsin sen oitis, mutta lihottaminen tuntui silti hyvin kaukaiselta ajatukselta. Silti, haaveet toimivasta kehosta ja uudesta vauvasta elivät hyvinkin vahvasti ajatuksissani ja väitin kyllä että nyt on aika tsempata.

Lupasin hakea kotimatkalla ainekset kasviskeittoon ja niin hainkin. Mutta mitään keittoa en tehnyt vielä viikkoon. Ehkä se viikko meni sellaisena asian sulatteluviikkona, henkisesti valmistautumisena. Ja niin seuraavan viikon alussa kuorin porkkanat ja bataatin, paloittelin ne ja heitin kattilaan kiehumaan. Sauvasekoitin, kermaa ja sulatejuustoa, ja muumikulhoon.

Ennen söin tuohon aikaan pelkän riisikakun päällisten kera, nyt söin riisikakun keiton kaverina. Ja sitä ennen aamupalaa ja välipalaa. Illalla vielä iltapalaa esikoisen kanssa yhdessä, ja olo olikin ihana. Överi sokerihimo ja ilta-ahmimisen tarve olivat tipotiessään, vatsa kiitti jo pienestä iltapalasta eikä kaivannut enempää. Ja silloin ymmärsin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä ateriarytmin tarkoituksen.

Nyt tuota on takana jo useampi viikko, koen voivani tuhannesti paremmin. Löysin itselleni sopivan rytmin ruokailujen suhteen. Nyt jaksan touhuta, jaksan leikkiä ja kiukuttelen vähemmän. Olo on hyvä. Oma kehokin on ihan okei, jonka hyväksyminen on ehkä yksi isoimmista asioista. Toki pala kakkua sai yhä kyyneleet silmiini ja aamuun asti kestävän katumuksen, eihän kaikki voikkaan tapahtua niin helposti mutta tässä on hyvä alku jollekin paremmalle. 

Voin ilokseni sanoa olevani aavistuksen onnellisempi, olen saanut pienen otteen syömishäiriöstäni ja suuntaan eteenpäin tavoitteena jälleen uusi lihotuskuuri sitten edelliskesän ennen kuopuksen saamista. Ensimmäinen vikko ei tuonut lisäkiloja, mutta ei myöskään tiputtanut niitä lisää. Kaksi seuraavaa viikkoa toivat puoli kiloa, isimies toivoi edes yhtä mutta oli silti tyytyväinen, olihan suunta oikea. Nyt viikko eteenpäin ja olin varma saaneeni kilon lisää, paino oli silti sama. Annoin siis itselleni luvan syödä aavistuksen vielä enemmän. Ja vain aavistuksen, koska mä vasta opettelen. Opettelen sallimaan itselleni enemmän.

Silti olen myös aavistuksen ylpeä itsestäni, haluan olla onnellinen ilman syömishäiriötä. Ja tämä on paras alku siihen koko neljään vuoteen. Kiitos ateriarytmin. Miksei kukaan kertonut sitä aiemmin? No heh heh.

♥ Laura

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Tänään ja vuosi sitten

Tasan vuosi sitten samana päivänä heräsin aamuyöllä ja suuntasin raskaustesti kourassa vessaan aamuneljän pintaan. Käänsin testitikun oitis nurinpäin, otin sen mukaani ja palasin sänkyyn peiton alle. Odotin hetken, pelokkaana ja samalla niin toiveikkaana. Joko meidän kahden ja puolen vuoden odotus, yritys ja toiveikkuus palkittaisiin?

Kännykän taskulampulla katsoin testitulosta. Kaksi viivaa, siinä ihan oikeasti oli kaksi viivaa! Ensimmäistä kertaa sitten esikoisen raskaustestin. En ollut pysyä nahoissani, olin onneni kukkuloilla, elin pilvissä ja sen yön unet jäivät kyllä siihen. Olin onnellinen.


Nyt tuosta päivästä on kulunut aikaa kokonainen vuosi. Vuosi! Se vuosi piti sisällään raskauden, synnytyksen ja nyt sylistäni löytyy jo nelikuinen vauva. Entäs se onni ja onnellisuus? Se löytyy sydämestäni yhä, ja se on moninkertaistunut vauvan myötä. Hän on ihana, hän on täydellinen ja hän on niin rakas. Hän on enemmän kuin toivottu, häntä on odotettu ja nyt hän on täällä, ollut jo pienen tovin. Vuosi sitten tämä päivä tuntui vielä kovin kaukaiselta, silti se kului yllättävän nopeasti ja sylistäni löytyy toinen elämän tarkoitus. Toinen lapseni.

Vuosi sitten koti oli sama, jokseenkin eri näköinen. Nyt siisti lipaston taso peittyy vaippoihin, itku kurkussa purkamani pinnasänky epäonnistuneiden yritysten lomassa jälleen koottuna jatkaa meidän sänkyä ja olohuoneen lattiaa peittää vauvan oma leikkimatto leluineen. Ruokapöytää koristaa sitteri ja äiti on osan aikaa tissi paljaana. Pyykkikori on täynnä vaikka pyykit on juuri pesty. Neljävuotiaan älämölön lisäksi kotoa kuuluu vauvan naurua. Niin kuin sanoin, kotin on sama, mutta silti täysin erilainen. Se on parempi, se on vähän täydempi ja täydellisempi.

Vuosi sitten vastaan nyt, kaksi poikaa suurine silmineen, toisella ruskeat ja toisella siniset. Molemmat katsovat äitiä rakastavasti, toinen sanoo sen jopa ääneen. Sanoisin tämän päivän olevan tuhannesti parempi vaikka muistankin tuon kyseisen päivän kuin eilisen ja sen onnellisuuden tunteen. Silti tämän päivän onnellisuus on suurempi, tämä päivä on tuhannesti parempi.

Ei voi kuin kiittää. Sulkea silmät ja lausua kiitoksen. Saa nähdä miltä näyttää tämä päivä vuoden päästä. Minkälainen onni löytyy käsivarsiltani silloin?


♥ Laura

torstai 15. marraskuuta 2018

Nelikuinen vauva

Siitä on jo neljä kokonaista kuukautta kun isimies painoi kaasupoljinta ja minä puuskutin tuskaisena vieressä tuon lämpimänä kesäyönä. Miten se tuntuukin jo niin kaukaiselta, nyt kun tuo masustani niin  kiireellä syntynyt onkin jo nelikuinen vauva. Eikä jälkeäkään enää vastasyntyneestä.

Nyt nelikuinen painaa 7,2 kiloa ja pituuttakin löytyy 62 senttiä ja risat päälle. Kasvetaan kauniisti omalla kasvukäyrällä ja vaatteissa käytetään kuuskakkosia sekä kuuskaseja, jälkimmäisiä jo paljon enemmän ja osan pienemmistä pakkasinkin jo jemmaan odottelemaan tulevaisuuden haaveita.


Tämä nelikuinen on silkkaa hymyä. Hän hymyilee herätessään keskellä yötä, hän hymyilee syödessään, ruokailun jälkeen ja aina äidin nähdessään vaikka sillä hetkellä isin sylissä aavistuksen kiukuttaiskin. Toki jos yliväsy iskee päälle, ei siihen enää äidinkään naama auta, vaan silloin ollaan ihan tosissaan vihaisia. Mutta niistä on selvitty ja selvitään jatkossakin vaikka isi välillä sen ääneen sanookin: vauvat on sitten tyhmiä. Ja tällähän hän tarkoittaa kun väsyttää, sitähän vois vaikka vaan nukkua, mutta kun ne mielummin huutaa hysteerisenä hikipäissään. Niinhän se menee, ei ne murut vielä osaa.

Nelikuinen hymyjensä lomassa myös nukkuu yönsä hyvin. Meidän normi on aikalailla kaksi herätystä yössä, ja hän nukkuu äidin vierellä, tissi suussa aina siihen asti että syvä uni antaa luvan irrottaa. Päiväunia menee kahdet tai kolmet, ulkona vaunuissa tai nykyään on opittu ottamaan pienet lisäunet tarvittaessa myös sisällä, ja jälleen se äidin tissi tiukasti siellä vauvan otteessa. Mutta ei se haittaa, kunhan toinen nukkuu ja esikoinen nauttii näistä hetkistä saadessaan katsoa piirrettyä olohuoneessa.

Nelikuinen tykkää höpötellä, innostuu mielettömästi leluista ja nousee tohkeissaan istumaan äidin avustuksella. Pari viikkoa sitten olin varma että sinä viikonloppuna opitaan kääntymään ympäri, jäi aivan pienestä kiinni ja nyt homma ei juurikaan jaksa enää kiinnostaa, vaan pitäisi ainoastaan päästä istumaan. Ja niin me sitten harjoitellaan sitä istumista, äiti ottaa käsistä kiinni ja muru yrittää oitis nousta ylös, ja niin äiti vähän auttaa ja heti kuuluu onnen kiljaisu kun ollaan ylhäällä.

Nelikuinen on myös antanut äidille muutaman naurun, ja voi hitsi vie kun se on ihanaa! Ikinä ei vaan naurata samat jutut uudestaan kun pitäisi isinkin kuulla, yritetään uusia temppuja niin muru saa taas nauraa.

Nelikuinen tykkää ihan hurjasti isoveljestään, nimittäin se isoveljenkin naama yleensä hymyilyttää ja ei kai ihme kun isoveli huomioi toista koko ajan, tunkee naamaa toisen naamalle ja lässyttää, heiluttaa käsistä ja pitää hyvänä. Ja miten ihanaa se onkaan, vaikka joskus se naaman tunkeminen aavistuksen meitä isompia ärsyttääkin, heh!


Nelikuinen on niin äidin muru, äidin poika, äidin pieni patukka. Ja äiti on niin rakastunut, rakastunut korviaan myöden tuohon pieneen nelikuiseen pötkylään. Vaikka oma aika on nollilla saa tuo pienokainen äidin joka kerta hymyilemään vaikka miten väsyttäiskin, on ne vaan ihmeellisiä ja niin täydellisiä. Jo nelikuisinakin.

 ♥Laura

tiistai 13. marraskuuta 2018

Isänpäivän mokkapala-pokekakku

Meillä oli aika sokerinen isänpäivä, mutta niinhän ne juhlapäivät vähän tuppaa aina olemaankin. Ja niin ne saakin olla, niinhän niiden kuuluukin olla. Aamupala alkoi kaurapuurolla, vaikka isi sai puurokulhon viereen isomman kulhollisen karkkia, joilla tuli täydentää isänpäiväkortin viesti. Ei se kyllä niitä puuron sekaan sentään laittanut vaan malttoi säästää myöhemmälle.

Mutta ei siinä kaikki, sokeria tarjoiltiin iltapalapöydässä vielä vähän lisää. Tai aika paljonkin lisää. Jos joku ei vielä tiennyt, meidän poikien isimiehen ehdoton suosikki on mokkapalat, toiselta nimeltään masaliisa, ja niin halusin tehdä vähän taikoja ja luoda niistä jotain ihan uutta.

Me ollaan syöty niitä perinteisiä mokkapaloja ja paljon, ollaan syöty kääretortun muodossa, kakkuna ja jopa kakkutikkareina, mutta nyt syötiin pokekakkuna. Ja siitä tuli kerralla uusi hitti, isimies kehui parhaaksi leipomukseksi mitä on syönyt ja meni listan kärkeen oikein ryminällä. Tätä kuulemma jatkossakin, niin hyvää se oli! Mutta ihmekkös tuo, olihan se.

Olin ensin ajatellut kehittää mokkapaloista kunnon täytekakun, mutta sitten törmäsin pokekakkuihin ja siitä se ajatus sitten lähti. Mokkapala-pokekakku. Vielä kun olisi ollut tarkka mitoissa, mutta kun ei se leipominen saa olla liian tarkkaa, ja niin tulee kaakaojauhetta heitelty vähän miten sattuu milläkin kertaa. Joten tässä oma ohjeeni isin uuteen suosikkiin, tai niin lähelle kuin suinkin mahdollista. Kaakaojauhetta kun meni suoraan purkista pariinkin otteeseen, tomusokerinkaan kanssa en ollut kovinkaan tarkkana. Eikä tarvitse ollakkaan, leipomista ei saa ottaa liian vakavasti, pitää käyttää luovuutta ja antaa mennä!

  
Mokkapala-pokekakku

Pohja: 
2 huoneenlämpöistä kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
100 g voita sulatettuna
Vähän reilu 2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl kaakaojauhetta
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 rkl vaniljasokeria
1 dl maitoa

Täyte:
1 tölkki kondensoitua maitoa
100 g tummaa suklaata
Kaakaojauhetta tuomaan lisää suklaisuutta, oman maun mukaan

Kuorrute:
50 g voita sulatettuna
Noin 250 g tomusokeria
Muutama reilu ruokalusikallinen kaakaojauhetta
Pari lusikallista vettä notkistamaan kuorrute
2 rkl vaniljasokeria

Vatkaa huoneenlämpöiset munat ja sokeri vaahdoksi.
Lisää sulatettu ja jäähtynyt voi
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää siivilän läpi taikinaan vuorotellen maidon kanssa, vältä turhaa sekoittamista.
Vuoraa pienen irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat.
Kaada taikina vuokaan ja paista 200 asteessa noin 25-35 minuuttia, tai kunnes kakku on riittävän kypsä. Kokeile kypsyyttä puutikulla, kakku saa jäädä keskeltä hieman tahmeaksi, mielummin niin kuin liian kuiva.

Irrota jäähtynyt kakku vuoasta ja valmista täyte.
Sulata suklaa ja sekoita se kondensoituun maitoon, lisää kaakaojauhetta omaan makuun sopivaksi.
Töki kakkuun reikiä melkein pohjaan asti, käytin tähän lasten muovista pitkän lusikan vartta.
Valuta reikiin täytettä, auta lusikalla ja valuta lisää aina kun täyte on valunut tarpeeksi. Näyttää että täytettä olisi hurjankin paljon, mutta itse sain käytettyä tähän lähes kaiken, pohjalle jääneen sekoitin kuorrutteen mukaan.
Laita kakku jääkaappiin ja valmista kuorrute.

Sulata voi mikrossa, lisää muut aineet ja vettä sen verran, että kuorrute on sopivaa levitettäväksi.
Levitä sitten kuorrute kakun päälle ja reunoille.
Laita kakku jääkaappiin hetkeksi odottamaan tarjoilua. 

♥ Laura

perjantai 9. marraskuuta 2018

Hurja monsterikortti isille

Selailin pinterestin syövereistä hauskaa ja sopivaa isänpäiväkorttia askarreltavaksi yhdessä esikoisen kanssa. Sieltähän jos jostain löytyy ideoita aina niin kauan kuin vain jaksaa hakea, mutta nyt halusin löytää jotain yksinkertaista ja helppoa mutta kuitenkin hauskaa ja niin myös löysin. Jälleen kerran.

Kuvassa oli neljä erilaista käsimonsteria ja arvasin että meidän murupää tykkää niistä aivan taatusti ja niinhän se tykkäskin! Tämä kortti vaan ei tullutkaan isille, koska kerhossa on jo askarreltu isänpäiväkortti joka odottaa isiä varmasa piilossa, tämä kortti tuli tietysti vaarille.

Me vietetään tänä vuonna kaksi eri isänpäivää, huomenna on isinpäivä ja sunnuntaina on vaarinpäivä. Joten pitihän vaarinkin saada ikioma kortti ja mikä sen kivempi kuin itse askarreltu.

Tämä kortti on hauska ja helposti muunneltavissa mieluisaksi. Meidän murupää vaan on aika kaavoihin kangistunut ja jos joku malli on valmiina, täytyy tehdä täysin samanlainen. Ja niin me sitten tehtiin täysin samanlainen oranssi monsterikortti pikkuveljen nukkuessa terassilla päiväunia. Paras aika yhteiselle askarteluhetkelle esikoisen kanssa. Helppoa ja kivaa!

Tähän korttiin tarvitset ihan ensimmäiseksi pienen apurin ja sen pienen apurin kädenjäljen. Lisäksi eri värisiä kartonkeja, tusseja, hassuja silmiä ja pörröistä rautalankaa tai karvapallon, liimaa ja seikkailumieltä.

Taittakaa värikäs kartonki ja piirtäkää yhdessä lapsen kädenjälki taitoskohtaan.
Leikatkaa kädenjälki irti, niin että kortti aukeaa ranteen kohdalta.
Liimatkaa monsterille silmät ja piirtäkää suu.
Leikatkaa hampaita eri kartongista tai valkoisesta paperista ja liimatkaa ne monsterin suulle.
Tällä monsterilla oli vielä karvainen tupsu päässä, joka me tehtiin pörröisestä rautalangasta ja liimattiin paikalleen.
Sisälle vielä isänpäivän tervehdys ja tadaa, kortti on valmis!

♥ Laura

torstai 8. marraskuuta 2018

Sitruunakakku vaniljayllätyksellä

Viime viikolla meidän murujen toinen mummi täytti vuosia, ei ihan vielä päästy pyöreisiin asti mutta ensi vuonna sitten. Eli olisikohan sitä ikää tullut nyt täyteen 25, ainakin oma mummini juhlapäivänään väitti kiven kovana täyttävänsä aina vain uudelleen sen kaksikymmentäviisi. Ehkä sama pätee myös meidän poikien mummiin? Tai ehkä molempiin mummeihin.

Joka tapauksessa, esikoinen kantoi viime sunnuntaina ylpeänä Ryhmä Hau-kääreisiin pakatun teekannun ja yhdessä askartelemamme kortin autoon isin tuodessa leipomaani kakkua. Minä kun mummin miniänä lupasin jotain leipoa, ja leivoinkin sitruunakakkua pienellä vaniljaisella yllätyksellä.

Kakku oli hyvää, mikä on tietysti pääasia. Sitruuna ja vanilja on oiva makupari yhdessä ja yllätysraita toi kivaa lisää kakkuun. Se myös näytti kivalta kakkua leikatessa, heh! Mutta on myönnettävä, vaikka kakku olikin tosi hyvää, se oli sitäkin parempaa juuri ennen uuniin menoa, ihanassa samettisen pehmeässä taikinan muodossa. Ai että, söin sitä ehkä lusikallisen, tai oikeastaan useamman lusikallisen.. Ja niin osasin odottaa herkullista sitruunakakkua, vaikka tuli se myönnettyä, taikina vei voiton tällä kertaa - tosin niin se tekee aika usein. Ainakin jos on taikinalla herkuttelijatyyppiä. Niin kuin minä ja hyvin talon tavoille oppinut esikoinen, joka maistais taikinalusikkaa jo pelkässä jauhovaiheessa.

Niin tai näin, taikinaa tai kypsää kakkua, se maistui eikä juhlasankarilla ollut vertailukohdetta, jolla tarkoitankin raakaa kakkutaikinaa ja isimies välitti kehut takaisin kotiin asti, me kun pikkumurun kanssa ei tällä kertaa lähdety mummille ja vaarille mukaan. Me sen sijaan höpöteltiin toisillemme sohvan reunalla ja odoteltiin kakkua kotiin maisteltavaksi.


Sitruunakakku vaniljayllätyksellä

200 g huoneenlämpöistä voita
3 dl sokeria
4 kananmunaa huoneenlämpöisenä
1 dl sitruunamehua (2-3 sitruunaa)
2 sitruunan kuorta raastettuna
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl kardemummaa
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
200 g valio vaniljarahkaa

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi.
Vatkaa sekaan munat yksitellen.
Lisää sitruunamehu ja sitruunan kuoriraaste.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja siivilöi ne taikinaan, sekoita nopeasti.
Voitele  ja jauhota noin 2 litran rengaskakkuvuoka.
Levitä vuokaan reilu puolet taikinasta, levitä sitten vaniljarahka kakkutaikinan keskelle kakun ympäri ja levitä päälle vielä loppu kakkutaikina. Tasoita pinta.
Paista  175 asteessa uunin alatasolla noin 45-50 minuuttia.
Koristele kumottu ja jäähtynyt kakku tomusokerilla.

Laura

torstai 25. lokakuuta 2018

Leivotaan yhdessä

Pari viikkoa sitten sadepäivän uhatessa sanoin meidän esikoiselle että voitais leipoa jotain. Tai siis hän voisi leipoa jotain ihan itse, äiti vain auttaisi. Ja hän saisi myös päättää ihan itse mitä leipoisi. Arvatkaa vaan kuka oli heti innoissaan? No meidän neljävuotias Leevi tietenkin. Entä mitä hän halusi leipoa? No suklaakeksejä. Tietenkin.

Nyt me tehtiin sama juttu uudelleen, jälleen kysyin haluisko muru tällä viikolla taas leipoa ihan itse jotain, niin että äiti vaan auttaa, ja halusihan hän, samantien. Niinpä me maanantaina taas pistettiin uuni päälle ja leviteltiin jauhoja pitkin keittiön tasoja. Mutta mitä muru tällä kertaa halusikaan leipoa? Suklaakakkua!

Ei me sitten kuitenkaan ihan virallista suklaakakkua leivottu, vaan leivottiin, tai muru leipoi, suklaakakkutikkareita, tarkemmin ottaen mokkapala-kakkutikkareita. Ja voi mitä herkkua niistä tulikaan, oikein isin uusia suosikkeja, mokkapalat kun on meidän isimiehen lemppareita. Tai siis masaliisa. Kävi mummikin herkuttelemassa, kun me päivällä pyydettiin josko mummi tulisi maistamaan Leevin leipomia herkkuja ja kaverina saa kuumaa glögiä, ja niin se mummi kiltisti tuli.

Leevi sai tehdä kaiken mahdollisen ihan itse, vatkaimen kanssa äiti auttoi, kunnes lopuksi äiti sai vallan vatkata, se kun on pojasta vissiin vähän tylsää. Mutta kaikki aineet hän mittasi, kaikki aineet sekoitteli ja kaatoi taikinakulhoon. Valmiin kakkupohjan hän murusteli ja taas sai äiti vatkata  tuorejuuston kakkumurujen joukkoon. Ja niin poika pyöritteli kakkumassasta palloja ja laittoi kakkutikkuja palloihin. Tässä kohtaa äiti ehkä taas vähän auttoi, kun kakkumassasta oli vaikeaa saada ehjiä palloja, pienen pojan mielestä. Mutta yhteistyöllä me saatiin aivan loistavia mokkapala-kakkutikkareita!

Lopuksi pallot käytettiin vielä kuorrutteessa ja kivointa oli tiputella nonparelleja kuorrutettujen kakkutikkareiden päälle. Mutta kaikkein parasta koko leipomisessa oli, tietysti, taikinakauhan ja kulhon putsaaminen. Kun kulhossa oli vasta pelkät kuivat aineet keskenään sekaisin kysyi muru joko hän saa syödä lusikan. Ja joka kerta kun lusikka oli äidin kädessä, kysyi hän tarviiko äiti sitä lusikkaa vielä? Hyvä kun on valppaana mukana touhussa alusta alkaen.


Mutta meillä oli aika kivaa. Pikkuveli nukkui terassilla päiväunia ja me sotkettiin keittiötä. Iskän tullessa kotiin sai isi pistää silmät kiinni kun muru otti kakkutikkarit esille ja huusi yllätys! Kyllä tästä yhdessä leipomisesta taitaa tulla meille tapa, niin kauan kuin vaan toisella riittää innostusta. Ja kyllä, molemmilla kerroilla äiti koitti johdatella, josko leivottais sämpylöitä tai juustomuffinseja, mutta suklaaherkut vei voiton. Ehkä me sitten ens kerralla tehdään jotain terveellisempää. Ehkä. Pääasia että leivotaan yhdessä.

♥ Laura

tiistai 23. lokakuuta 2018

4-vuotiaan 4 suosikkia

Meillä on täällä kotona yksi 4-vuotias, ja sen neljävuotiaan nimihän on Leevi. Leevillä on paljon lempparijuttuja, kuten kaikki leikit, piirretyt ja varsinkin höpötykset. Niinpä me höpötellään murun kanssa ja paljon. Pikkuveljen vaunulenkeillä isoveljen suu käy lakkaamatta, parasta olisi jos koko matkan lekittäisiin arvausleikkiä, mutta kun ei äiti jaksa koko ajan keksiä arvattavaa, niinpä pitää höpötellä jotain ihan muuta.

Puhutaanko halloweenistä? Poika kysyy. Puhutaan vielä siitä halloweenistä, poika jatkaa hetken päästä. Sitten jutellaankin jo joulusta ja joululahjatoiveista, miten pukki tietää mitä Leevi toivoo? Ja niin me höpötellään. Mutta höpötysten ja arvausleikkien lisäksi äiti päätti myös vähän kysellä, ja niin me selvitettiin mitkä on tällä hetkellä, tai ainakin tuona kyseisenä hetkenä neljävuotiaan neljä suosikkijuttua kävellessämme keltaisten vaahterapuun lehtien lomassa kotia kohti.

 
Ensimmäisenä äiti kysyikin mikä on kaikkein parasta syötävää, niin herkuista kuin ruuistakin, ja pojan vastaus kuului seuraavasti:

- Donitsia missä on pinkkiä kuorrutusta päällä, se maistuu hyvältä se kuorrute. Eli berliinimunkki, luultavasti koska me syötiin lähiaikoina yhdessä isin berliinimunkkia.

Kuka on kaikista paras henkilö? Miksi?

- Sinä. Eiku Seijamummi, te molemmat ootte. No se tekee mummista no mummi on paras, se näyttää kivalta ja mummi on kiva sen takii myös ku hän ei ikinä suutu mulle mut on mummi joskus suuttunu. Entä miksi äiti? - No ku mä rakastan sua.

Mikä on parasta tekemistä, mitä tekisit kaikkein mieluiten?

 - Duploilla leikkisin. Mutta kotona mä haluan kattoo piirretyn. Laitetaan kotona sun iPadista joku piirretty telkkariin.

Ja vielä viimeisenä, mikä on kaikista paras paikka ja miksi?

- Leo leikkipaikka. No ku siellä kaikki näyttää kivalta ku mä meen niihin.

Sellaiset oli just nyt, tai juurikin sillä kysymyshetkellä pari päivää sitten meidän murupään neljä parasta, ja jos kysyisin samat uudelleen nyt tai huomenna, osa vastauksista vaihtuisi aivan varmasti, varsinkin tekeminen ja syötävä, ne kun elää sen mukaan mitä on syöty ja mitä on levitetty olohuoneen lattialle. Tänään on duplot, huomenna Ryhmä Haut ja ensi viikolla pikku legot. Vaikkakin ne duplot ehti jo vaihtua autoihin.


♥ Laura

tiistai 16. lokakuuta 2018

Kolme kuukautta

Meidän vauva ei olekkaan enää mikään vastasyntynyt äidin rintaan jatkuvasti riippuvainen vauva. Meidän vauva on jo kolmen kuukauden ja parit päivätkin jo päälle. Toki hän on yhä äidin rinnasta riippuvainen, mutta kun päiväunilta on herätty ja pieni pyöreä masu syöty täyteen, riittää äidin rinnalla olo ja alkaa leikkiminen.

Kolmen kuukauden neuvolassa saatiin ne tylsääkin tylsemmät rokotteet, ainakin vauvan mielestä niin kovin tylsät kun kivasta neulovan tädistä kuoriutui hetkellisesti vähemmän kiva ikävine neuloineen. Mutta onneksi näin pienet eivät juuri ole pitkävihaisia, ja niin alkujärkytyksen jälkeen täti saikin jo iloisia hymyjä omakseen. Ja kasvuahan oli taas tapahtunut huimasti, melkein kilo painoa lisää ja niin meidän pikkupötkylä painaa jo 6670 grammaa ja oli 59,4 senttiä pitkä. Ei tosiaan enää mikään vastasyntynyt ruipelo.


Kolmikuinen rakkauspakkaus tykkää pötkötellä selällään ja höpötellä ihan mielettömiä höpötyksiä, joihin isoveli pyytääkin aina tulkkia mutta ei me ihan täysin vielä isin kanssa olla osattu tulkata kaikkia pikkuveljen juttuja. Hymyjä hän antaa myös kaikille koko ajan, hän onkin oikea hymypoika ja yleisesti varsin tyytyväinen tapaus. Yötkin menee mukavasti parilla herätyksellä, vaikka tottakai välillä on huonommin nukuttuja öitä ja enemmän heräämisiä.

Mutta mikä parasta, meidän kuopus on hoksannut että vaunuissa onkin aika hyvä nukkua, ja niinpä päiväunet meneekin mukavasti vaunuissa tuhisten. Mikä helpotus! Ei enää pelkkää rintareppua vaan kivoja vaunulenkkejä isoveljen kanssa.

Nyt sitten odotellaankin seuraavaksi sitä kääntymistä, vaikka kyllähän tämä pikkumuru jo kerran kyljelleen päätti kääntyä, ja neuvolassa sanottiin että kaikki valmiudet löytyy kyllä jo ympäri pyörähtämiselle - eli lattialle oman peiton päälle ja harjoittelemaan. Kohta sitten varmaan jo kieritään ympäri huushollia! Ei nyt ihan oikeasti.

Meidän kolmikuisella on myös aivan siniset silmät, ihan niin kuin iskälläkin on, ja niin me jännitetään kuinka meidän käy, jääkö ne niin vai tuleeko ruskeat kuten äidillä ja isoveljellä. Isoveikalla vaan oli jo vauvana tummemmat ja ei lainkaan niin siniset, joten saa nähdä, aika näyttää. Juurikaan mitään muuta eroa isoveljeen ei pikkuveljen ulkonäössä olekkaan kuin eri väriset silmät, joten pitäähän jotain omaakin olla, heh!


Mutta pähkinänkuoressa: meidän kolmikuinen vauva on aivan ihana, äidin, isin ja isoveljen ikioma rakkauspakkaus!

♥ Laura

maanantai 15. lokakuuta 2018

Ihana somehiljaisuus

Meillä on ollut nyt hiljaista. Vaan mitä desipeleihin tulee, vilkkuu mittareissa jo hätävalot kun esikoinen pitää huolen siitä, ettei koti käy liian hiljaiseksi. Se hiljaisuus onkin tapahtunut toisaalla, täällä somen puolella. Kun syyskuu vaihtui lokakuuhun, päätin sulkea somekanavat viikoksi. Ei puhelimen sovellusten turhaa selaamista, päätin keskittyä täysillä vain tähän kuluneeseen hetkeen perheen kanssa ja viikon kuluttua avatessani somen huomasin ettei se ihan oikeasti edes kiinnostanut.

Miksi selatan muiden juttuja aamusta iltaan, kun sen ajan voi käyttää paljon parempaankin, sen voi käyttää tähän hetkeen ja tähän ikiomaan perheeseen. Ja sen olisi voinut tehdä jo hyvän aikaa sitten. Näin huomasin olleeni enemmän läsnä, huomasin kaipaavani enemmän sitä aikaa, kun koulusta mentiin kaverille ja soitettiin lankapuhelimesta äidille lupaa kaverikyläilyihin. Niin äiti sitten käski tekemään ensin läksyt ja viideltä kotiin syömään. Ja niin siinä sitten tehtiin, läksyt ja leikit ilman nykypäivän kännyköitä. Ilman nykypäivän häiriötekijöitä.

Nyt lokakuu on jo puolivälissä, blogi on pysynyt hiljaisuudessa siinä missä muutkin somekanavat. Ja niin siinä huomasin, kuinka ne saakin jäädä hiljaiseksi, tai ainakin vähän hiljaisemmaksi. Vaikka sitä tuleekin lähes päivittäin kehotettua esikoista puhumaan ihan normaaliin ääneen, ilman huutamista, kuuntelen sitä paljon mielummin kuin olen kuuntelematta.


Se mitä neljävuotiaani kertoo Ryhmä Hausta ja Nalle etsivistä tulee olla äidille ne kaikkein tärkeimmät jutut, ne jutut joissa ollaan läsnä sataprosenttisesti ja ehkä vähän ylikin. Ja jos niitä prosentteja jää vähääkään yli, pyhitetään ne silti perheen yhteiselle ajalle.

Kirkas valo kännykän ruudulla sormen pyyhkiessä näyttöä ylöspäin, vai suloisempaakin suloisemmat suuret siniset silmät pitkien silmäripsien alla äidin rinnalla? Ei tarvitse toistamiseen kysyä, valitsen tuon valloittavan katseen hymyjen kera joka kerta.


Niin se vaan on, viikko ilman somea opetti paljon, opetti olemaan parempi äiti, opetti olemaan enemmän läsnä ja nauttimaan yhä enemmän juuri tästä mitä on tässä käsillä. Ja ennen kaikkea se opetti, ettei sitä somea ihan oikeasti niin kaipaakkaan, enemmänkin se on tapa josta voi päästä eroon. Tottakai siitä on hyötyäkin, sitä voi seurata helposti itselleen tärkeitä tyyppejä, vaan pitäisikö sitä silti mielummin nähdä niitä ja jutella niille ihan oikeasti? Ehkä pitäisi.

Kuitenkin voin olla myös kiitollinen somelle, voin kirjoitella rakkaalle ystävälle ja kuopuksen kummitädille toiselle puolen maailmaa, voin lähettää vauvakuvia vuoron perään ystävälle toiselle puolen Suomea. Voin niin helposti olla yhteydessä ihmisiin, joihin ei muuten tulisi yhteydessä oltukkaan. Mutta niinhän se on, kaikella on puolensa ja niinpä jatkossa aionkin keskittyä vain niihin parhaisiin puoliin. Läsnäolevaan äitiin ja ystäviin joihin somen kautta on ihanan helppoa olla yhteydessä.

Tavoite on siis sopivasti hiljainen some ja ärsyttävän meluinen arki, jossa äiti on läsnä ilman häiriötekijöitä. Koska juurikin se ärsyttävä saattaakin olla juuri sitä kaikkein tärkeintä. Ja niinhän se onkin.

♥ Laura

tiistai 25. syyskuuta 2018

Poikien yhteinen neuvola

Käytiin poikien kanssa viime viikolla neuvolassa, esikoisella oli neljävuotisneuvola ja pikkuveljellä kahden kuukauden neuvola. Meillä kävi mäihä, kun isoveljen neuvola piti perua neuvolatädin sairastumisen vuoksi ja saatiinkin uusi aika pikkuveljen perään, ei siis tarvinnut juosta lähipäivinä edestakaisin neuvolassa kahden murupään kanssa vaan saatiin hoidettua koko homma yhdellä kertaa - aina sinne kolmen kuukauden neuvolaan asti.

Esikoista vähän jänskätti tuleva rokote, josta hän useaan otteeseen neuvolan tädiltä kysyikin että joko? Vaan ensin hoidettiin alta pois kaikki muu. Niin meidän muru pääsi esittämään taitojaan pikkumurun istuskellessa tyytyväisenä äidin sylissä - koko sen ajan.

Piirrettiin mallista, leikattiin viivaa pitkin ja vastailtiin kysymyksiin. Seistiin yhdellä jalalla ja käveltiin lattiassa kulkevaa viiva pitkin. Rakennettiin palikoista silta ja haettiin oikeita esineitä oikeista paikoista. Olihan näitä kaikenlaisia, mutta kaikki tehtiin ja kaikki myös osattiin. Lopuksi vielä ennen ikävintä osuutta kurkattiin murun pituus ja paino, ja hyvin mentiin kasvukäyrällä. Ja niin päästiin siihen ikävään osuuteen, siihen harmiluksen rokotukseen.

Isoveli istui nätisti tuolillaan ja yritti pitää käsivarttaan rentona, aina siihen asti että täti pisti piikillä ja niin se pienen naama vääntyi harmituksen kautta pieneen itkuun. Ja voi että piti siinä äidinkin pidättää pientä itkua. Niin se ottaa sydämestä kun omaan lapseen koskee, kun se itku on ihan aidosti oikea ja aiheellinen, eikä mikään turhanpäiväinen kiukkuitku - koska silloin ei kyllä äitiä itketä.

Mutta sitten halittiin, lohdutettiin ja suukotettiin. Harmistunut muru valitsi tarran omakseen ja siirtyi kyynelten lomassa lattialla leikkien pariin, ja niin tuli pikkuveljen vuoro.

Se vuoro menikin äkkiä, otettiin nopsaan pituus ja paino ja sitä kasvuahan oli taas kerrakseen. Pikkumurun pituus oli reilu 57 senttiä ja painoa oli jo 5,7 kiloa, niin sitä oltiin kerätty sitten viime kerrasta melkein kilo lisää. Voi meidän pientä pullaposkea. Lopuksi pikkumuru sai myös ensimmäisen rokotteensa, vaan suun kautta joka maiskuteltiinkin oikein ahnaasti - taisi jo pieni nälkä kolottaa tyhjässä masussa.

Ja niin me selvittiin kahdesta neuvolasta yhdellä kertaa, kahdet rokotteet rikkaampina kahden harmistuneen pojan lisäksi. Vaikka harmistukset vaihtuikin hymyihin heti rintamaidon ja piparien leipomisen jälkeen aina sinisen kuorrutteen ja namujen kera. Voitte vaan arvata kumpi oli kumpaa varten, pienelle maitoa ja isommalle pipareita.

Laura

lauantai 22. syyskuuta 2018

Äidin ja pojan yhteiset synttärit

Siitäkin on jo pari viikkoa aikaa, kun meillä juhlittiin neljävuotiasta, mutta samana päivänä juhlittiin myös jotain toistakin, 26-vuotiasta kahden pojan äitiä.


Meidän muruhan syntyi kolme päivää yli lasketun ajan, vähän ennen puolta kahdeksaa sunnuntaiaamuna, aamuna kun täytin kaksikymmentäkaksi. Voisin sanoa elämäni parhaaksi syntymäpäiväksi vaikka kivuliaasti alkoikin. Ja niin me ollaan juhlittu siitä asti syntymäpäiviä yhdessä. Vaikka aina vannonkin järjestäväni juhlia pojalle, en suinkaan itselleni, johon veljeni aina vastaa tulevansa meidän molempien synttäreille. On se kai uskottava.

Ja niin me siis juhlittiin jälleen synttäreitä yhdessä, vaikka toki meidän esikoinen sai vetää pääroolia koko päivän. Ei silti tätä äitiäkään oltu unohdettu, vaan sain ihan omiakin lahjoja eikä meidän tarvinnut jakaa murun uusia pikkulegoja.

Kun poika täytti neljä, täytti äiti kakskytäkuus. Silti kakkua koristi neljä kynttilää ja pöydältä löytyi paloautoja murun toivomaa paloautoteemaa myötäillen. Ikkunaa vasten roikkui punainen nelosen muotoinen ilmapallo, täytekakku oli pelkkää suklaakakkua nelivuotiaan pyynnöstä mutta toki sain itse päättää kaiken muun. Siispä kaverina komeili porkkanapiirakka ja suolaisena täytettyjä croissantteja sekä kinkkujuustopiirakkaa.

Mutta pakko kehua, kakku oli taivaallista! Jos rakastaa suklaata toi tuo kakku palan taivasta mukanaan, niin hyvää se oli, ja tuhtia! Täyttä suklaata. Suunnittelin jo mitä kaikkea muuta kakkutaikinasta voikaan loihtia, ja takuuvarmasti tulee vielä loihdittua herkkua jos toistakin. Ja pikkumies tykkäsi myös, tykkäsi kakusta ja tykkäsi synttärijuhlistaan, sanojaan lainaten: juuri tälläisiä synttäreitä mä toivoinkin. Sanoisin siis päivän onnistuneeksi, jos pienempi sankari on tyytyväinen, on samalla äitikin. Ylpeä ja onnellinen nelivuotiaan pojan äiti.

 

Vaan kyllä se meidän isimies pääsee helpolla, kun muistettavana on tähän asti ollut vain yksi juhlapäivä, kunnes kesä toi siihen pienen muutoksen tuodessaan kuopuksen ja uuden juhlapäivän. Vaikka eihän noita voi unohtaa, meidän murujen juhlapäiviä. Ne on niitä vuoden tärkeimpiä. Mutta nyt on juhlat juhlittu hetkeksi, aina sinne jouluun asti. Joka sekin on jo aivan pian ja osa lahjoistakin on jo tilauksessa, heh.


♥ Laura

maanantai 17. syyskuuta 2018

Gluteeniton omenavispipuuro

Meillä syödään hurjan paljon puuroa, aamulla ja illalla, riisipuuroa ja kaurapuuroa ja kaikkea siltä väliltä, sekä tietenkin yhtä suosikeistani - vispipuuroa.

Vispipuuro saattaakin olla tällä hetkellä puuroista se ainoa, joka ei ainakaan vielä ole kelvannut tuolle meidän nelivuotiaalle. Toisin kuin isille, joka alkuun vannoi ettei pidä vispipuurosta aina siihen päivään asti kun kerran uskalsi maistaa tekemääni visparia. Ja niin hän tänä päivänä pitää siitä aamupalalla, illalla kun ei kuulemma sovi syödä puuroa. Siis isin mielestä.

Paras vispipuuro syntyy tietenkin puolukoista, tai ainakin syntyi. Kunnes tein ensimmäistä kertaa omenavisparia ja se vei kyllä voiton. Aivan ihanaa, niin hyvää ja herkullista, ihan täydellistä vispipuuroa. Ideahan lähti noista meidän omenoista joita esikoisen kanssa saatiin käydä ystävän äidin puusta poimimasta ja joita on yhä edelleen jäljellä monen omenasoseen ja kerhoeväänkin jälkeen. Ja niin niitä pääsi myös ihanaan vispipuuroon, joka syrjäytti meidän perinteisen puolukkapuuron mennen tullen.

Hieman kanelia päälle, loraus maitoa ja lusikka kouraan, oli sitten aamu tai ilta. Koska mun mielestä puuroa voi syödä koska tahansa.


Gluteeniton omenavispipuuro

1 kg kuorittuja ja pieneksi paloteltuja omenoita
Kanelia
2 dl vettä + 1,2 l vettä
1/2 - 1 dl sokeria
2 dl riisijauhoja
2 1/2 dl vispikermaa
Lusikallinen vaniljasokeria

Laita kuoritut ja paloitellut omenan palat isoon kattilaan ja lisää 2 dl vettä sekä reilusti kanelia.
Keittele omenan paloja, kunnes ne ovat pehmenneet, eli noin 15 minuuttia.
Soseuta pehmeät omenat sauvasekoittimella hienoksi soseeksi.
Laita kattila takaisin levylle, lisää reilu litra vettä ja sokeri.
Lisää riisijauhot koko ajan sekoitellen ja keitä samalla sekoittaen 10-15 minuuttia.
Kaada puuro isoon kulhoon jäähtymään.
Vatkaa yleiskoneella tai sähkövatkaimella jäähtynyt puuro, lisää vatkauksen alussa vispikerma ja vaniljasokeri ja vatkaa puuro kuohkeaksi.
Tarjoile jääkaappikylmänä kanelin ja maidon kanssa tai ihan vaan sellaisenaan.

♥ Laura

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Kaupallinen yhteistyö Blå Band ja couscous-haaste

*Kaupallinen yhteistyö Blå Band

Me päästiin mukaan kokeilemaan Blå Bandin couscous-kasvispataa, jonka ideana olikin tuunata kyseisestä pata-aineksista oma versio. Mullahan oli ajatus valmiina jo siinä vaiheessa, kun ilmoitin olevani mukana kyseisessä haasteessa, ja se idea lähti tietysti suoraan siitä, mistä meidän perheessä tykätään.

Pata-aineksista voisi tehdä mielin määrin eri variaatioita, mutta kun meillä asuu kaksi vähän nirsompaa herrasmiestä, joka rajaa heti kaikki kasvikset ruoanlaitosta pois. Niinpä pataan pääsi kanaa ja se tärkein aines eli hunaja. Tuloksena siis hunajainen kana-couscouspata. Ja sehän maistui!

Valmistamani hunajainen kana-couscous sopii parhaiten kiireisiin arki-iltoihin helppoutensa ja nopeutensa ansiosta. Ruoka valmistuu käden käänteessä, isännän ollessa kotimatkalla, isomman pojan leikkiessä leikkejään ja kuopus äidin kainalossa, niin helppoa se on. Eikä maussa silti tingitä, ruoassa on paljon makua, pata-aineksista tulee pientä tulisuutta ja hunaja taas pehmentää makua ja tuo pientä makeutta. Etkä tarvitse kuin muutamaa ainesta, vartin aikaa ja nälkäisiä masuja. Onnistuu siis kaikilta!

Meillä on syöty tätä jo uudemmankin kerran, ja isäntä on saanut ruokaa myös työpaikalle evääksi. Maku ei kärsi uudelleen lämmittämisestä vaikka toki ruoka on parhaimmillaan juuri valmistettuna. Tämä hunajainen kana-couscous pääsee meidän ruokalistalle jatkossakin, aivan varmasti. Ei kun pannu kuumaksi ja kana paistumaan.


Hunajainen kana-couscous

400 g maustamatonta broilerin sisäfileetä, ohutleikkeitä tai suikaleita
1 pussi Blå Bandin couscous-kasvispata-aineksia
Hunajaa
Savupaprikamaustetta ja currya
Rasvaa paistamiseen

Leikkaa broileri suikaleiksi ja paista pannulla kypsäksi.
Mausta broileri savupaprikalla ja currylla, sekoita joukkoon reilu ruokalusikallinen hunajaa.
Valmista couscous pakkauksen ohjeen mukaan, lisää lopuksi vielä lusikallinen hunajaa ja sekoita.
Sekoita broilerin siivut couscousin joukkoon tai tarjoile ne couscousin päällä.
Nauti!


Lisää Blå Bandin couscous-haasteen reseptejä löydät täältä, jossa samalla pääset äänestämään suosikkiasi ja voit voittaa lahjakortin suosikkiravintolaasi!

Laura

perjantai 7. syyskuuta 2018

Neljävuotias

Suuret silmät, suuri sydän. Hellä ote ja herkkä mieli. Luja tahto, määrätietoinen ja auttavainen. Tiedonhaluinen, utelias ja vauhdikas poika. Ennenkaikkea rakastava. Ja niin, niin paljon muuta, kaikkea kaunista, viatonta ja täydellistä. Silkin pehmeät kädet, vaalea kihara tukka ja nauru joka sulattaa jokaisen sydämen. Vielä ripaus känkkäränkkää ja sopivasti pomotusta, näistä kaikista on meidän neljävuotias tehty, juurikin nyt, tänään nelivuotiaana.

Neljä vuotta äitiyttä, neljä vuotta elämääkin suurempaa rakkautta. Neljä elämän parasta vuotta, elämän parasta aikaa, joka jatkuu aina loppuun asti. Neljä vuotta sitten hän teki minusta äidin, teki elämästäni täydellisen ja sytytti aivan uudenlaisen rakkauden, äidin rakkauden. Rakkaus, jota ei voi sanoin kuvailla, rakkaus, jonka voi vain tuntea.

Hän on äidin esikoinen, äidin rakas ja äidin kultamuru. Hän on Leevi, Lemppu ja Lepa. Muru, kulta, rakas. Ja hän on tänään neljävuotias.


Hän on huomaavainen, hän rakastaa ja näyttää rakastavansa. Hän hassutelee ja puhuu höpöhöpö juttuja. Hän rakentaa pikkulegoja moitteettomasti. Hän hymyilee ja nauraa joka päivä, hän silittää pikkuveljen hiuksia ja antaa hyvän yön pusuja. Hän kaipaa läheisyyttä ja äidin haleja. Hän on yksi osa meitä, meidän perhettä ja hän on korvaamaton, ollut jo kokonaiset neljä vuotta.

Viidestäkymmenestä sentistä metriin ja yli viiteen senttiin. Sylivauvasta isoksi pojaksi, silti äidin sylivauvaksi. Miten paljon mahtuukaan neljään vuoteen, miten hän onkaan jo niin iso vaikka samaan aikaan hän on yhä vielä niin pieni. Äidin pieni poika. Koska onneksi se neljävuotiaskin on vielä pienen pieni poika. Vaikka isoveli onkin.


Niin paljon onnea meidän rakkaalle esikoiselle, meidän tänään jo neljävuotiaalle kultamurulle! Tänään rakennetaan uutta legon poliisiasemaa, viedään kerhoon keksejä ja huomenna juhlitaan neljävuotiaan toivomalla suklaakakulla sukulaisten ympäröimänä aamusta myöhäiseen iltaan. Hymyt korvissa asti, masut kipeinä makeasta, revittyjä lahjapapereita ja liian pitkään kukuttuja iltoja uusien leikkien tähden. Koska eikös niistä ne syntymäpäivät olekkin tehty.

♥ Laura