sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Gluteeniton vispipuuro

Olo on väsynyt mutta ihana, masussa kasvaa uusi ja niin toivottu elämä. Pieni alapömppis auttaa ymmärtämään uuden ihmeen todellisuuden, siellä se ihan totta kasvaa. Äidin ja isin toinen kullannuppu.

Vaikka raskausaika onkin muuttanut mieltymyksiä eri ruoka-aineksiin, on yksi suurin herkku pysynyt koko ajan, ja se on se klassikkojen klassikko vispipuuro. Ei ole sitä voittanutta puuroa, jos tältä mammalta kysyy. Eikä lempivärini tee siitä yhtään parempaa, se on itsessään jo parasta. Mutta herkän vatsani takia piti siirtyä gluteenittomaan ruokavalioon, ja niin myös gluteenittomaan vispipuuroon.

Aina ensin vähän jänskättää mahtaako tästä tulla niin hyvää. Mutta ensimmäisen lusikallisen jälkeen tulos on jo selvä, aivan yhtä hyvää ellei jopa parempaa! Ja niin rakas puuroni saa pysyä ruokavaliossani yhä edelleen, ainoastaan gluteenittomassa muodossa. Eihän siinä mennyt kuin kolme päivää, kun ensimmäinen satsi oli tuhottu - ja myönnän, kukaan ei auttanut vaan hoidin homman ihan itse. Nyt on jälleen uusi satsi odottamassa jääkaapissa, tuskin sen tuhoamiseen menee tälläkään kertaa yhtään sen kauempaa. On se vaan niin hyvää. Ja vauva tykkää, kun äiti tykkää. Tässä siis suosikkipuuroni gluteenittomana, ihanaa sunnuntai-iltaa. ♥


Gluteeniton vispipuuro

1 litra vettä
5 dl puolukoita
1/2 dl sokeria
2 dl riisijauhoja
2 dl vispikermaa

Keitä puolukoita vedessä noin 10-15 minuuttia.
Poimi esimerkiksi reikäkauhalla puolukoiden kuoret pois vedestä.
Lisää kattilaan sokeri ja riisijauhot koko ajan sekoittaen.
Anna kiehua hiljalleen jälleen noin 15 minuuttia samalla sekoitellen.
Kaada puuro isoon kulhoon ja anna jäähtyä.
Lisää vispikerma ja vatkaa puuro kuohkeaksi. Paras tähän on yleiskone, mutta sähkövatkainkin käy. 
Ja näin puuro on valmis herkuteltavaksi!

 ♥ Laura

perjantai 26. tammikuuta 2018

Jo kaksi ultraa takana

Me oltiin onnellisia ja etuoikeutettuja ja päästiin ultraan ensimmäistä kertaa tässä raskaudessa viikolla seitsemän, kun kurkistettiin vauvan kuulumisia jo varhaisultran merkeissä. Kyse ei ollut yksityisestä vaan päästiin kunnalliseen kaikkien niiden käyntien kunniaksi.

Voi kun ne ensimmäiset viikot matelivat, aika kului etanan vauhdilla eikä viikkoja kertynyt muka millään. Mutta niin vain siinä kävi, seitsemän viikkoa tuli täyteen ja oli varhaisultran aika. Vatsassa kiemurteli ties mitä perhosentoukkia ja dinosauruksia, kun asteltiin tuttuun odotustilaan, vaan tällä kertaa ihan eri merkeissä, tällä kertaa sain istua tuolilla miehen vieressä täysin onnellisena kaikesta jännityksestä huolimatta.

Tuttu lääkäri onnitteli saapuessamme sisään ja siitä se ultraus alkoi. Ja siellä se pötkötteli, pienen pieni pötkö. Meidän vauva, sydän vahvasti sykkien, kaikki oikealla paikallaan. Sai siinä silmäkulmaa vaivihkaa aavistuksen pyyhkäistä. Ja niin me lähdettiin onnesta soikeana, helpottuneina ja pienen pötkylän kuvia rikkaampina.

Seuraavat viikot kuluivatkin aavistuksen nopeammin, aina sinne seuraavaan ultaan asti. Enää ei tarvinnut niin kovasti jännittää, koska oltiin jo nähty meidän muru, jolla oli kaikki hyvin. Eikä ollut syytä uskoa toisin. Vaikka toki jälleen edellisyönä uni ei tullut juuri lainkaan, ja kun tuli se oli pätkittäistä - en vain saa koskaan nukuttua jos seuraava päivä tuo tullessaan jotain erikoista, uutta tai jännittävää. Ja niin en nukkunut nytkään. 

Mutta yö väistyi onnekseni ja päästiin heti aamulla ultraan. Jälleen automatkalla alkoi jänskättää masussa asti, niin se vain kuuluu näihin juttuihin vaikkei mitään pelkoja olisikaan. Ja niin me päästiin paikan päälle ja oli meidän vuoro. Viikkoja 12+3, aivan supermukava kätilö ja jälleen päästiin kurkistamaan mitä meidän vauvalle kuuluu. 

Ja siellä se oli, mahdottoman kova vauhti päällä, istui inkkariasennossa niin kuin kätilö sanoi ja heilutteli käsiään päänsä päällä. Muru näytti kaikki viisi sormeaan vilkutellen meille, mutta niskaansa ei näyttänyt kätilölle mittausta varten millään. Kunnes hyvän taistelun ja tökkimisen ja köhimisen jälkeen hän jälleen kääntyi ja kätilö sai mittauksen suoritettua - tulos täysin normaali. Ja kaikki muutenkin erinomaisesti. Meidän rakas.

Niin se pieni pötkylä oli muuttunut kuukaudessa vauvaksi. Nenänpää, sormet ja varpaat, kaikki mitä vauvalla kuuluukin olla. Turvassa täällä äidin masussa kovaa vauhtia kasvaten. Mitatkin vastasivat kolme päivää isompaa, 12+6, mutta sen tähden tietoja ei vaihdettu ja niin meidän laskettu aika on edelleen varhaisultran mukaan 31.7. Jääkin nähtäväksi tuleeko meille heinäkuun vai elokuun vauva. Mutta vauva meille tulee!

 ♥ Laura

maanantai 22. tammikuuta 2018

Positiivinen raskaustesti

Se päivä, kun plussasin on mielessäni kuin eilinen. Tarkemmin sanottuna aanuyö, kello neljän aikaan.

Elettiin marraskuuta ja koko kierron olin uskoa täynnä, enemmän uskoa kuin kertaakaan aiemmin. Aikaisemmin ajatukseni pyörivät lähinnä ei me onnistuta koskaan, mutta tällä kertaa ajattelin toisin, tällä kertaa uskoin koko sydämestäni. Miehellekin sanoin hedelmöittymisen aikaan, että nyt me ollaan raskaana. Ihan varmasti.

Ostin viikolla apteekista apteekin oman raskaustestipaketin, joka sisälsi kaksi testiä, ja olin päättänyt odottaa sunnuntaihin. Silloin ovulaatiosta olisi tasan kaksi viikkoa ja testin täytyisi varmasti näyttää plussaa, mutta toisin kävi.

Perjantai ilta toi tullesaan viirun punaista paperiin ja suoraan sanottuna jouduin pakokauhun valtaan. Eihän tässä näin voi käydä, ajattelin ja myönnän, itkin pelosta koko illan. Uskoin silti, uskoin enemmän kuin koskaan ja rukoilin.

Niinpä heräsin lauantaina aamuyöllä neljältä ja suuntasin yksinäni vessaan raskaustestin kanssa. Testin tehtyäni käänsin sen nurinpäin ja palasin takaisin sänkyyn. Aavistuksen kädet ehkä jopa täristen käänsin testin ja katsoin tulosta kännykän valossa molempien miesmurujen nukkuessa vieressäni, ja siinä se oli. Siinä se oli, positiivinen raskaustesti. Voi niitä onnen kyyneliä, olen raskaana! Mutta tiesinhän sen. Enkä kyllä nukkunut enää sinä yönä silmänräpäystäkään.

Loppu aamuyö meni epäuskoisena, onnellisena ja laskettua aikaa laskiessa. Miestä en herättänyt, koska siitä ei olisi ollut hyötyä, ei hän muistaisi enää aamulla asiasta mitään. Niinpä odotin. Odotin siihen asti, että hän itse heräsi ja kipusin hänen vierelleen kertoen, että mulla on yllätys. Ihan paras yllätys. Ja niin ojensin testin hänelle hymy korvissa. Vastaus taisi olla jotain vastaavaa kuin oikeesti?

Se tunne, mikä täytti sydämen sillä hetkellä, kun testissä näkyi kaksi viivaa on unohtumaton. Täysin unohtumaton yli kahden ja puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Nyt se onnistui, heti se onnistui kun vain uskoin. Ja myönnän, testi ei jäänyt ainoaksi. Niitä tehtiin ainakin viisi. Ja niin se näytti joka päivä vahvempaa tulosta. Uskoin ensimmäisestä, mutta voi sitä tunnetta kun saat positiivisen tuloksen raskaustestiin yli kahden vuoden jälkeen. Sitä vain hymyilee ja tuijottaa sitä pientä tikkua sormien välissä. Mikä ihana tunne.

 ♥ Laura

perjantai 19. tammikuuta 2018

Meillä on salaisuus

Meillä on salaisuus.
Sen tietää vain muutama, mutta pian jo useampikin.
Se on hyvin pieni, mutta silti niin äärettömän rakas.
Se on rakkaudella unelmoitu ja rakkaudella saatu.
Se saa koko perheen sydämet sulamaan ja silmät onnen kyyneliin.
Sillä on pienen pieni nenän pää ja vauhdikkaat liikkeet.
Se on vain luumun kokoinen, mutta kasvaa päivittäin.
Se on äidin ja isin toinen unelmien täyttymys ja tekee meidän pojasta ylpeän isoveljen.
Sehän se on, pienen pieni vauva, joka asustaa äidin masussa tehden hurjaa kasvua.
Siinä meidän salaisuus, joka ei enää olekkaan niin salaisuus.
Meidän perhe kasvaa heinäkuun lopulla yhdellä enemmän kuin toivotulla pienellä kääröllä.
Kyllä nyt eletään onnen kyynelillä.

♥ Onnellinen äiti rv 12+3

torstai 18. tammikuuta 2018

Voi mikä voisilmäpulla

Miten kävikään meidän herkuttoman tammikuun? Ihan niin kuin viime vuonnakin, vaikka tällä kertaa selvittiin viikko pidempään kunnes se ylitsepääsemätön herkkuhimo iski ja vei voiton. Se oli viime viikon keskiviikko kun se iski, aivan mahdoton himo leipoa jotain. Kellokin näytti puolta seitsemää ja isännän tilaus oli pullaa. No pullaa ei leivottu enää siihen aikaan, eikä kyllä mitään muutakaan. Mutta toisena päivänä kyllä.

Perjantaihin asti selvittiin ilman herkkuja kunnes leivoin pullataikinan nousemaan. Isimies tilasi antamistani vaihtoehdoista voisilmäpullia joten niitä hän myöskin sai. Mikä surku vaan, ei tuo pulla paljon äidin herkkuhimoa helpottanut, kun ei se sovi gluteenittomaan ruokavaliooni. Toki tavalliset jauhot olisi voinut vaihtaa gluteenittomiin, mutta en yksinkertaisesti raaskinut. Niinpä niistä pullista suurimmat nautinnot sai meidän perheen rakas miesväki.

Myönnettäkööt, saatoin muutaman aivan varovaisen haukun maistaa herkullisen voisilmän kohdalta, eikä sitä uunituoretta pullaa vaan ole voittamaan. On se niin hyvää. Jos sitä joskus vielä leipoisi niitä gluteenittomana niin saisi äitikin nauttia oikein olan takaa, tosin parempi kun ei.

Jatkettiin me herkuttelua koko viikonlopun ajan, iskä sai lemppareitaan ässämixejä ja äiti sai koko viikonlopun himoitsemaansa itse tehtyä jäätelöä, ja ai että olikin herkkua. Niin kuin jo moneen kertaan isännälle sanoin, on nää herkkulakot vaan tyhmiä. Tässä siis herkkua jakoon muillekin, niitä iki-ihania uunituoreita pullia voittamattomalla voisilmällä, siis herkuttomat lakkoon ja herkuttelemaan. Huomenna alkaa viikonloppukin, mikä ihana tekosyy herkutteluun.


Voisilmäpullat

5 dl maitoa
50 g hiivaa
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1-2 rkl kardemummaa
2 kananmunaa
150 g pehmeää voita
16-17 dl vehnäjauhoja

Voisilmät
1/2 dl sokeria
1/2 dl jauhoja
1 tl vaniljasokeria
100 g kylmää voita

1 muna voiteluun

Sekoita kulhossa kädenlämpöinen maito, hiiva, sokeria, suola ja kardemumma. 
Lisää munat ja vatkaa niiden rakenne rikki.
Lisää jauhoja vähitellen ja vatkaa napakasti.
Kun taikinasta tulee liian jäykkää jatka vaivaamista käsin.
Vaivaa pehmeä voi vuorotellen loppujen jauhojen kanssa.
Anna taikinan kohota peitettynä noin tunti.
Leivo taikinasta pyöreitä pullia leivinpaperilla suojatulle uunipellille ja anna kohota vielä 20 minuuttia.
Valmista nyt voisilmätäyte.
Sekoita sokeri, jauhot ja vaniljasokeri.
Paina sormella kohonneiden pullien keskelle syvennykset, voitele pullat munalla.
Ota voi jääkaapista ja paina pullien koloihin sokerinpalan kokoinen nokare voita ja päälle lusikallinen sokeri-jauhoseosta.
Paista uunissa 200 asteessa noin 12 minuuttia.

Herkuttele uunituoreilla pullilla!

Jos ei muuta, nyt on oikein sopiva aika harjoitella pullien maistelua laskiasta varten, eikö? 

perjantai 12. tammikuuta 2018

Puumetsä

Meillä on eletty sitä normaalia perhe-elämää. Päivät vilisee ohitse leikkien, välillä aavistuksen kiukutellen mutta enimmäkseen hymyillen. Me nauretaan pienen miehen pienille hassuille jutuille. Me hymyillään pienen miehen isoille ihanille jutuille. Ja me aavistuksen hermostutaan pienen miehen tyhmistä jutuista, mutta aavistuksen vaan.

Lapsen silmin maailma näyttää niin erilaiselta. Sitä muistaa oman lapsuuden kotinsa ja kotikatunsa ja sen, kuinka pitkä tuo katu olikaan. Vaan ei se ole oikeasti, se oli niin vain lapsen silmistä katsottuna. Sitä joskus miettii miltä maailma näyttää nyt oman lapsen silmin, kuinka korkeita puut ovatkaan niin kuin muru aina metsäpolulla sanoo, kuinka pitkältä se aikuisen mielestä niin lyhyt metsäpolku lapsen askelin tuntuukaan.


Me käydään joka päivä kävelyllä kun isi on töissä. Otetaan Vilma hihnaan ja rattaat mukaan, kun ei ne pienet jalat aina jaksa niin pitkiä matkoja kerralla. Murulle on tärkeetä mennä puumetsään, jonka hän on itse nimennyt. Se on vain polku lammen vierellä, jota ympäröi muutamat puut. Mutta puumetsä mikä puumetsä. Ja tärkeintä sinne menossa on, että Vilma saa juosta. Niinpä meidän lapset pääsee juoksemaan vieretysten kilpaa puumetsän polulle, lammen vierelle. Ja niin ne juoksee, muru juoksee kilpaa ja karvakuono haistelee kiviä ja männyn käpyjä. Mutta aina se on aivan yhtä ihanaa.

Mukaan tarttuu joka päivä oksia, isoja ja joskus vähän pienempiä. Ne viedään kotiin asti, muru sanoo, mutta ei niin koskaan käy. Jossain kohtaa kepin on aika jäädä matkalle, kun muru niin päättääkin. Mutta tänään pääsi männyn oksa kotipihalle asti, aina omalle hiekkalaatikolle. Se on kuulemma trumpetti, se piti isillekin kertoa vaan unohdin. No kerroin nyt. 

Miten tunnin ulkoilu pienessä pakkassäässä voikaan tehdä niin paljon. Se tuo hyvän olon lisäksi iloa, uusia pieniä seikkailuja ja yhteisiä hetkiä, ne suloiset pienet punaiset posket ja iloisen pirteän pojan. Pojan, joka joka päivä sanoo kuinka kävelyllä on kivaa. Ja sehän on se kaikkein paras juttu.

♥ Ihanaa viikonloppua ihanassa pakkassäässä

lauantai 6. tammikuuta 2018

Gluteeniton raparperi-vaniljakääretorttu

Siitäkin on jo melkein viikko, kun taivas paukahteli kirkkaissa väreissä vuoden vaihtuessa uuteen ja samalla meidän isännän vanhetessa jälleen vuodella. Vaan nyt ei juhlittu pyöreitä, ainoastaan yhtä ylimääräistä ykköstä kolmosen vieressä ihan vain perheen ja pikkumurun kummisedän kesken kotosalla.

Päivänsakari ei halunnut mitään ihmeellistä, niinpä vaihtoehtoina oli ravintola tai jotain aavistuksen parempaa ruokaa kotona - ja niin se isäntä valitsi ihan vaan kotiruoan. Niinpä meidän juhlapöydästä löytyi itse tehtyjä hamppareita kaikkine lisukkeineen ja kummisetäkin huomioitiin herkullisilla kolmen aineen kasvispihveillä. Pihvit on jo syöty parempiin suihin eikä kuviakaan ehditty napsia, mutta vinkkinä vaan, raastetusta kesäkurpitsasta ja halloumjuustosta sekoitettuna yhteen tai kahteen kananmunaan saa aika herkullisia pihvejä. Mutta muistakaa valuttaa nesteet pois!

Niin me syötiin ähkyt ja siirryttiin myöhemmin maistelemaan sitä jälkkäriä. Nyt ei ollut täytekakkua eikä edes isännän suosikkeja eli mokkapaloja, vaan nyt oli ihan vain kääretorttua. Kääretortut on usein aika tylsiä, mutta koska mun masuni on joutunut siirtymään gluteenittomaan ruokavalioon, halusin kokeilla tälläistä ihan yksinkertaista gluteenitonta kääretorttua, pienillä muunnoksilla tosin - ihan niin kuin aina.

Ja ai vitsi vieköön, kyllä se kääretorttukin vaan voi olla hurjan hyvää. Eikä lainkaan tylsää. Ainakin itse sain vielä uuden ähkyn aikaan. Ja pitihän sitä, kun me taas sovittiin että alkaa herkuton tammikuu niin kuin joka vuosi, heti ensimmäisen päivän jälkeen kun isännän synttärit on juhlittu. Eli napa täyteen kääretorttua niin jaksaa koko tammikuun. Ainakin ollaan hyvin jaksettu vielä tähän asti.

Tässä on kääretorttu, joka pääsee meidän pöytään uudelleenkin, sopivan makea muttei liian, täydellisen mehevä ja kuohkea, eikä raparperi petä koskaan. Siispä jos vain pakastimesta löytyy kesän jäljiltä raparperia, suosittelen laittamaan ne tähän kääretorttutaikinaan ja uunin kautta lautaselle. Toki jos muutkin elää herkutonta kuukautta, aina tulee ensi kuu.


Gluteeniton raparperi-vaniljakääretorttu

4 kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
1 1/2 dl perunajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1/2-1 tl kardemummaa
5 dl raparperia

Täyte
2 dl kuohukermaa
200 g vaniljatuorejuustoa
1 tl vaniljasokeria
1 rkl sokeria

Pilko raparperi pieniksi paloiksi.
Vatkaa huoneenlämpöiset munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi.
Lisää siivilän läpi keskenään sekoitetut kuivat aineet ja sekoita varovasti nostellen.
Sekoita vielä nopeasti taikinaan raparperi ja kaada voidellulle leivinpaperille uunipellin päälle.
Paista uunissa 225 asteessa 8-10 minuuttia.
Kumoa torttulevy uudelle sokeroidulle leivinpaperille ja rullaa löysälle rullalle jäähtymään.
Vatkaa kerma vaahdoksi.
Vatkaa joukkoon tuorejuusto ja sokerit.
Levitä täyte jäähtyneelle pohjalle ja rullaa tiukalle rullalle.
Laita kääretorttu jääkaappiin muutamaksi tunniksi ennen tarjoilua ja nauti!

maanantai 1. tammikuuta 2018

Toiveeni vuodelle 2018

Kirjoitin vuosi sitten 5 toivetta vuodelle 2017 ja nyt on aika tehdä uudet toiveet uudelle vuodelle. Vaan ensin kurkistus viime vuoden toiveisiin.

Ensimmäisenä toivoin yllätys yllätys meille toista lasta, toista niin toivottua ja rakasta - vaan se toiveeni siirtyköön uuteen vuoteen. Toisena toiveenani oli stressittömämpi vuosi, vaan en kyllä onnistunut siinäkään, päinvastoin saatiin yli stressaantunut äiti ja vaimo kaikesta lapsettomuusrumbasta ja siitä seuranneesta pahasta olosta ja kalenterin kyttäämisestä, ehkä tänä vuonna onnistutaan siinäkin paremmin.


Kolmas toiveeni suht terveestä vuodesta kuitenkin taisi käydä aika kivasti toteen, ei me ihan kauhean paljon sairasteltu, tietysti muutamat nuhat ja köhät kuuluu aina asiaan silloin tällöin, eikä kai sitä murtunutta kyynärpäätäkään voi pöpöksi laskea. Siis yksi piste tästä.

Neljäs toiveeni, mahdollisimman paljon iloa, hymyä ja onnellisuutta. Vaikka äiti olikin stressaantunut on meiltä löytynyt päivittäin onnellinen, iloinen ja hymyilevä lapsi - ja se on kaikkein tärkeintä. Ja se tekee äidinkin onnelliseksi.


Vielä viimeisenä toivoin paljon yhteisiä hetkiä ja uusia muistoja meidän perheelle, ja niitä kyllä sain, aivan päivittäin. Joskus suurempia ja mieleenpainuvampia, joskus ihan niitä pieniäkin arkisia yhteisiä hetkiä. Ja ne on kaikki tärkeitä. Aivan yhtä tärkeitä. Sanoisin siis, että saatiin ihan hyvä tulos, mutta tänä vuonna pyritään vielä parempaan. Koska nyt aion olla sen verran tylsä, että toiveeni vuodelle 2017 siirtyvät myös vuodelle 2018. Mitä sitä hyvää muuttamaan, nämä asiat kun riittää mulle - paremmin kuin hyvin.

Siis mitä ihaninta perheenlisäystä, mahdollisimman stressitöntä ja onnellista perhe-elämää ilman sen suurempia sairauksia ja lisäyksenä onnettomuuksia (ei enää murtuneita ruumiinosia), sitä parasta onnellisuutta ja iloa, rakkautta ja yhteisiä hetkiä. Mitä sitä äiti muuta kaipaiskaan? Ei yhtikäs mitään. 


Täyttäköön vuosi 2018 kaikkien unelmat ja tuokoon se onnellisuuden mukanaan ♥ Siis hyvää uutta vuotta kaikille!