tiistai 26. kesäkuuta 2018

Raskausviikko 36

Tiistai pamautti 35 viikkoa täyteen ja käynnisti jälleen uuden raskausviikon, raskausviikon 36. Enää viisi viikkoa jäljellä, kaksi viikkoa ja meidän vauva on täysiaikainen! Aikahan alkaa käymään vähiin ihan toden teolla, mutta hyvä niin, koska meillä on kaikki valmiina pikkumurua varten ja kolme malttamatonta odottajaa.

Äiti odottaa vauvakuumeisena, isi odottaa vähintään yhtä vauvakuumeisena, isoveli odottaa leikkikaverin huumassa. Me kaikki odotetaan, mutta onhan meillä syytä jo odottaakin. Me odotetaan uutta niin rakasta perheenjäsentä, uutta pikkuveljeä joka tekee meidän perheestä yhden isomman ja yhden kokonaisemman. Pikkuveli, joka tekee meidän perheestä nelihenkisen.


Mutta entäs tämä raskaus? Masu kasvaa ja tekee olon jo tukalaksi, varsinkin mitä tulee yöuniin, jos niitä voi enää yöuniksi kutsuakaan. Pissattaa joka toinen tunti, oli sitten päivä tai yö. Selkään sattuu istui sitä missä asennossa tahansa ihan missä tahansa. Parasta olisi vain seistä tai maata, vaikka tosin tänään sekin sai särkyä aikaiseksi. Joten sama kai se, missä asennossa sitä ollaan.

Eli väsyttää ja selkään särkee, muuten olo on hyvä, olo on ihana raskaudesta ja kaikesta huolimatta niin onnellinen. Mitä sitten jos vähän väsyttää tai selkään särkee, toinen niistä loppuu samalla sekunnilla kun vauva on masun tällä puolella, tosin väsymystä taidetaan jatkaa pitkälle vauvavuoteen, mutta voi että, ei sekään haittaa. Koska vauva.


35 viikkoa täynnä ja vauvan pitäisi painaa noin 2,5 kiloa. Meillä on torstaiaamuna uusi ultra, jossa kurkistetaan vauvan painoa ja sittenhän taas selviää minkä kokoinen meidän uusi jäpikkä on. Koko pituus on noin 42 sentin luokkaa, ja napanuoran pituus noin puoli metriä, jolla pienokainen tykkääkin mahdollisesti leikkiä.

Meidän vauva ilmoittelee itsestään monta kertaa päivässä, eritoten ruoan jälkeen ja iltaisin kun äiti laittaa maate, eikä saa unohtaa vauvan päivittäistä hikkaa! On ne liikkeet aina vaan yhtä ihania, vaikka välillä epämukavia onkin. Mutta onhan pojalla kokoakin, ja oma pesä alkaa käymään niin kovin ahtaaksi. Mutta hei, ei enää kauaa ja tilaa on loputtomasti. Loputtomasti äidin käsivarsilla. 35 päivää.

♥ Laura

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Äidin oma juhannus

Vielä saa hihkaista, että hyvää juhannusta! Meillä vietettiin juhannusta eri osoitteissa, eli isi ja poika suuntasivat toisaalle ja äiti sai ihan ikioman juhannuksen.

Niinpä eilen aamulla aamupalan ja pienen pikkulegojen kokoamistuokion jälkeen, äidin miesmurut kantoivat (äidin pakkaamat) kassit autoon ja menivät itse perässä, suuntana mummin ja vaarin mökki Merikarvialla. Ja niin äiti jäi ihan yksin. Ainakin melkein, jäihän mulle nelijalkainen terrieri ja masussa pyörivä poika.

Valitsin siis itse jääväni kotiin, ulkovessa ja mökkielämä näin loppuraskaudessa ei vain houkutellut ihan hurjan paljoa, yölliset pissareissut aiheuttavat jo kotona ärsytystä ja huonoja unia, saati sitten kun lähellä oleva sisävessa vaihdetaan vähän kauempana olevaan ulkovessaan, ja oma sänky on aina oma sänky - joka sekin tekee tällä hetkellä unistani astetta huonompia ison masun kanssa. Sanoin siis kiitos, mutta ei kiitos tämän vuotiselle mökkijuhannukselle ja jäin viettämään äidin omaa juhannusta.


Mutta ei meillä ollut yhtään hullummat jussit, vaikka vesi lotisi pitkin päivää, pääsi miehet silti murun niin odottamaan veneilyyn ja herkkuja on vedelty molemmin puolin, niin mökillä kuin kotonakin. Enkä jäänyt ihan yksin, oma äiti kun haki herkkukaupan kautta ja suunnattiin sinne veljen kanssa syömään grillattua kalaa. Jälkkärinä aivan mielettömän hyvää raparperipaistosta vaniljajäätelöllä, ja illalla vielä pari kulhollista lisää kinuskilla ja suklaalla. Kyllä taas maistui, ehdotinkin isommalle murulle josko ens viikko mentäiskin ihan herkuttomalla, saas nähdä!

Pakko myöntää, vaikka päivä ja alkuilta menikin oman äidin luona, oli hiljainen koti hetken aikaa ihan kiva. Varsinkin nyt, kun univelka kasvaa huonosti nukuttujen öiden takia ja aiheuttaa itkuherkkyyttä aivan kaikesta kun väsymys on niin kova. Siihen kipeä selkä ja supistukset päälle, yksi aamu ilman äidin maailman rakkainta häiriötekijää ja unien sabotoijaa ei tuntunut yhtään hullummalta - vaikka tottakai äiti ikävöi pientä muruaan ja murun aamusilityksiä ja hempeitä katseita! Saa kai sitä silti nauttia yhdestä yksinäisestä aamusta, niitä kun ei juuri tule vastaan. Eikä tarvitsekkaan.

Mutta kyllä ne miesmurutkin nauttivat omasta juhannuksestaan mökillä, syöden lakuja ja muita herkkuja, grillattua makkaraa ja kalaa, unohtamatta mummin leipomia iltapalavohveleita jotka kuuluvat jokaiseen juhannukseen Merikarvian mökillä. Muru pääsi myös veneilemään, jota pieni poika taisi odottaa kaikkein eniten. Puusauna meren rannallakin pääsi tietysti käyttöön ja illalla äidille soitti väsynyt mutta niin onnellinen poika, jolla oli kiire päästä kuuntelemaan iltasatua.


Hieman paremmin nukuttu yö ja hiljainen koti vaihtuu pian taas touhun täytteiseen elämään, kunhan ne murut palaavat tänään takaisin kotiin. Pienemmällä on kuulemma jo pieni kiire päästä rakentamaan pikkulegoja, jotka odottavatkin rakentajaansa olohuoneen lattialla. Juuri niin kuin kuuluukin. Vielä hetki nautiskellaan omasta ajasta ja myöhemmin halitaan rakkaita murusia pusujen kera.

♥ Laura

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Raskaus ja syömishäiriö

Laskua laskun perään jokaiselta äitipolikäynniltä, jokaisesta ultrasta ja jokaisesta lääkkeestä. Kaksi ja puoli vuotta, väsyneitä ja vähän köyhempiä vanhempia, mutta silti maailman onnellisimpia alkaneesta raskaudesta. Kaikki muu on mitätöntä, turhaa ja merkityksetöntä. Vain meillä on väliä, vain meillä ja meidän lapsilla.

Ruokaa päivällä ja toinen annos illalla, aamupalat ja välipalat iltapalaa unohtamatta. Pari kiloa lisää ennen ensimmäistä neuvolaa eikä se haittaa, se on vain hyväksi. Kunnes se yhtäkkiä haittaakin. Ja sitten mentiin.

Sitten jäikin se ensimmäinen ruoka ja vaihtui hedelmiin. Sitten jäi se toinenkin ruoka ja vaihtui salaattiin. Vain vauvalla on väliä, sitä ajattelee ja kamppailee tuskaisesti pitkin päivää aina iltaan asti oman mielensä kanssa. Mitä olikaan elämä, kun sai syödä vapaasti ilman tunnontuskia ja pahaa oloa? Mitä olikaan elämä, kun jäätelöstä ei tullut pahaa mieltä tai palasta kakkua. Kumpa vain muistaisin, kumpa vain saisin jälleen kokea sen elämän uudelleen. Pysyvästi.

Niin se iski ryminällä, painonnousu ei ollutkaan enää okei, varsinkaan kun vauva ei vielä painanut montaakaan sataa grammaa. Ja niin ruoka alkoi ahdistamaan, mieli täyttyi pahasta olosta ja kalorit vedettiin minimiin. Tyhmää ja vieläkin tyhmempää, kyllähän sen tyhmäkin tietää mutta taistelu vasta alkoi. Ja niin se taistelu jatkuu.

Kerroin huolestani neuvolassa, jo se auttoi. Vaikka neuvolan täti sanoi ensimmäisenä, ettei heillä ole ollut tapana moittia pienestä painonnoususta, päinvastoin. Eihän hän tiennyt pintaa syvemmälle, mutta nyt hän tietää. Ja sen takia päästiin tarkistamaan, että vauva kasvaa ja saa kaiken tarvitsemansa. Ja niin hän oli kasvanut, oikein hyvin ja juuri oikean kokoiseksi meidän pojaksi. Mutta ei se tarkoita, että on hyvä jatkaa näin. Olisi parempi jatkaa paremmin.


Nyt alkoikin lopullinen taistelu, viimeinen taistelu tätä pirullista anoreksian poikasta vastaan. Koska kaipaan elämää ennen tätä, kaipaan elämää ilman huonoa oloa omasta kehosta joka on jo ihan hyvä. Elämää kun sai syödä mitä vain ilman täydellistä sekoamista. Kaipaan sitä tavallista elämää, ja pelkään kuollakseni että edellinen vauvavuosi toistaa itseään enkä pysty nauttimaan siitä lyhyestä ja ohikiitävästä, niin korvaamattomasta ajasta täydestä sydämestäni, kun sydämeni on hajalla ja hakuteillä. Tarvitsen itseni kokonaisena, en näin rikkinäisenä.

Ääneen sanominen auttaa aina, auttaa muuttamaan ajattelua ja aloittamaan pitkän ajatustyön omaa kehoaan kohtaan. Mähän olen ihan hyvä näin, ja sehän on aivan toissijainen seikka joka tapauksessa kaiken muun joukossa. Oma mies, oma poika ja pian toinenkin poika. Ei millään muulla ole mitään merkitystä kuin omalla perheellä. Tällä mun ikiomalla ja maailman rakkaimmalla perheelläni. Ja mä haluan olla tässä läsnä aivan täysillä, en vain puoliksi ja puoliksi jossain aivan muualla.

Lääkäri kuuli huoleni eikä pitänyt ajatuksiani lainkaan tyhminä vaikka itse pidänkin. Hän ymmärsi, hän tsemppasi ja nyt alkaa se kivinen mutta toivottavasti palkitseva polku kohti tervettä ja täyttä elämää. Elämää, jossa ajatuksiani ei tuki enää mikään vaan voin nauttia joka hetki kaikesta mitä olen saanut, kaikista elämäni miehistä ja tästä hetkestä, enkä seuraavasta ruokailusta ja tunnontuskista. Haluaisin vain hyväksyä itseni juuri näin, juuri tälläisenä jokaisena hetkenä ja vielä sitä seuraavanakin.

Tie parempaan huomiseen on alkanut, tie onnellisempaan elämään. Tuskin sitä vanhoina päivinään katuu lyhyempiä kävelylenkkejä tai sitä jokapäiväistä jäätelöannosta, pelkäänkin katuvani niitä pois heitettyjä hetkiä jotka syömishäiriö vei. Se jonka olen jo joskus voittanut, joten kykenen voittamaan sen myös uudelleen. Ja nyt jos joskus on sen aika. Oli jo aikaa sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Haluan antaa pojilleni täydellisen lapsuuden, lapsuuden jossa äiti on läsnä joka hetki ja onnellinen. Haluan saada lisää lapsia, haluan ison perheen ja tarvitsen siihen toimivan kehon, kehon joka toimii ilman lääkkeitä ja lääkärikäyntejä. Haluan elämän jossa perheen äiti ei itke syömäänsä jäätelöä tai palaa kakkua jota kaikki muutkin syövät. Haluan elämän, jossa aamut voi olla kiireettömiä ilman kahden tunnin aamukävelyjä. Haluan elämän, jossa meidän koko perhe on täydellisen onnellinen. Ja tiedän saavani tämän kaiken, kunhan vain ensin voitan syömishäiriöisen mieleni.

Mutta kaikki alkaa jostain, niin myös meidän perheen parempi huominen ilman syömishäiriötä. Perillä ei olla vielä pitkään aikaan, mutta perillä ollaan taatusti jonakin päivänä. Ja sinä päivänä ollaan kaikki äärettömän onnellisia ilman häiriötekijöitä.

Laura

torstai 14. kesäkuuta 2018

Unipesä, hitti vai huti?

Niinhän se on, että kaikkeen törmää joskus sen ensimmäisen kerran, ja myönnän että itsekin törmäsin unipesään vasta tässä raskaudessa. Esikoisen kanssa en ollut millään tavalla tietoinen näistä ihanista ja suloisista unipesistä.

Mutta unipesään törmätessäni syntyi sisälläni pieni kipinä, sen lisäksi että niitä on niin syötävän suloisia, voisi se myös auttaa pientä vauvaa parempiin uniin. Kas kun meidän esikoinenhan ei ollut vauvana mikään hyvä nukkuja, uni ei ollut millään tullakseen ja yölläkin herättiin kahden tunnin välein. Niinpä ajatus tästä myös niin suloisesta unipesästä herätti toiveita, josko siitä olisi apua tulevan pikkuveljen parempiin uniin?

Unipesä voisi tuoda turvaa, samaa turvan tuntua kuin äidin kohdussa on para-aikaa. Vaikka eihän sitä tiedä, pikkuveli saattaakin olla vaikka kuinka hyvä nukkuja, tai yhtä huono kuin isoveljensä ja itse unipesäkin voi olla yhtä tyhjän kanssa. Mutta halusin antaa sille mahdollisuuden, ja niinpä me käytiin murun ja mummin kanssa kangasostoksilla ja mummi ompeli meidän uudelle pienokaiselle yksinkertaisen ja suloisen unipesän.


Ajatushan oli, että pikkuveli pääsisi unipesäänsä omaan pinnasänkyynsä, tai miksei meidänkin väliin jos siltä tuntuisi, kunnes isoveljeni törmäsi artikkeliin, jossa moitittiin unipesän turvallisuutta ja joissain paikoissa niitä olikin vedetty pois myynnistä tämän takia. Kyseessä taisikin olla tukehtumisvaara, varsinkin jos unipesän reunukset on liian täynnä. Mutta tottakai tämä toi meillekin uuden näkökulman asiaan ja ruvettiin miettimään koko unipesää uudelleen.

Mummi sanoi joka tapauksessa ompelevansa pesän, kun kappaleetkin oli jo leikattu, ja niin ajateltiin, että vauva pääsee siinä nukkumaan, mutta ainoastaan päivisin valvovan silmän alla. Onhan se helppo ja turvaa tuova unipaikka ihan pienelle, jonka voi laittaa vaikka sohvalle tai miksei lattiallekin isoveljen leikkien viereen. Unipesä tarttuu helposti myös mukaan vaikka mummolaan ja pienokaisen unipaikka on valmiina.

Mutta yöt vauva saa siis nukkua ilman unipesää, ihan kaiken varalta. Koska turvallisuus ennen kaikkea. Onko muilla kokemuksia unipesän käytöstä, onko se ihan turhaa äidin vauvakuumeilua vai onko ollut hyötyäkin? Koska nykyäänhän näitä vauvahärpäkkeitä on aivan joka lähtöön, lähinnä vain meitä äitejä varten, heh. Sitä kun vauvahuuruissa kaikki on niin ihanaa ja muka niin kovin tarpeellista.

 ♥ Laura

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Marenki-raparperikakku

Jos meillä menee jokin rikki, ei sen väliä onko se olkisen korin kansi vai rattaiden rengas, toteaa muru joka kerta, että vaari sen korjaa. Tai tarkemmin sanottuna, ensi kerralla kun mummi ja vaari tulee käymään, vaari voi korjata sen. Ja näinhän se on monessa asiassa ollutkin, varsinkin niissä rattaiden renkaissa joita vaari on saanut paikkailla kymmeniä kertoja, ihan oikeasti.

Mutta tällä kertaa myös sen jälleen rikkinäisen renkaan lisäksi vaari tuli vihdoin apuun ja asensi meille joulupukilta saadut voimistelurenkaat. Johan tässä alkoi aavistuksen turhauttamaan meidän saamattomuus, kun jouluksi tilaamani renkaat lojuivat yhä kaapissa, eihän joulustakaan ole pian kuin puolisen vuotta, hupsista vaan.

Niin tai näin, vaari tuli ja näppärästi asensi pienen pojan avustuksella voimistelurenkaat meidän kattoon, tai oikeastaan isoon oviaukkoon. Nyt saa muru temppuilla ja vahvistaa käsivoimiaan aina kun mieli tekee, ja tästähän hyvästä lähti tietysti kiitoskakkua vaarille kun kakkuhan maistuu aina kaikille ja se on kiva tapa kiittää aina niin ahkeraa vaaria.

Mentiin perinteiselle sunnuntaiselle ruokailulle mummille ja vaarille ja jälkkäriksi leivoin vielä aavistuksen lämpimänä pysyneen marenki-raparperikakun. Eli sen kiitoskakun. Tämä oli jopa ensimmäinen kerta ikinä kun leivoin marenkia missään muodossa ja vähän jänskätti tuleeko kakusta viemisen arvoista, mutta hyväähän siitä tuli, oikein hyvää ja maistui kaikille. Myös meidän pikkujätkälle, joka taas niin kauniisti kehui äidin leipomuksia.

Raparperihan toimii aina leivonnaisissa, aina vain parempaa siitä tekee sen, kun se on suoraan omalta takapihalta haettua niin kuin nytkin. Kakku oli helppo tehdä eikä se marenkikaan tässä muodossa ollut mitenkään haastavaa vaikka siitä usein pelotellaankin. Siis pehmeää kardemummaista kakkua, kerros ihanaa raparperia ja kuorrutteena marenkia. Ei yhtään huono, pikemminkin oikein hyvä! Vaikka taitaa se perinteinen vaniljajäätelö tai vaniljakastike vaan olla se raparperin paras seuralainen, vieläkin. Mutta jos ne vaniljat kyllästyttää, kannattaa tätäkin kokeilla!


Marenki-raparperikakku

Reilu 250 grammaa raparperia
1 rkl perunajauhoja
2 rkl sokeria

150 g voita
3 huoneenlämpöistä munaa
1 dl sokeria
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 dl mantelijauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1-2 tl kardemummaa

Marenki
2 huoneenlämpöistä valkuaista
1 dl sokeria

Mantelilastuja koristeluun

Paloittele raparperit pieniksi paloiksi, sekoita perunajauhoihin ja 2 ruokalusikalliseen sokeria.
Kuumenna uuni 175 asteeseen ja vuoraa 24 cm irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat.
Sulata voi ja anna jäähtyä.
Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi.
Yhdistä kuivat aineet keskenään ja kääntele ne varovasti voin kanssa vuorotellen munasokerivaahtoon. 
Vatkaa sitten marenkia varten valkuaiset ja sokeri kovaksi vaahdoksi.
Lisää sokeri pikkuhiljaa ja vatkaa vaahto kiiltäväksi marengiksi.
Levitä taikina vuokaan, laita raparperit päälle ja peitä marengilla.
Koristele vielä mantelilastuilla.
Paista uunin alimmalla tasolla noin 50 minuuttia, voit tarvittaessa peittää vuoan paiston loppupuolella leivinpaperilla tai foliolla ettei marenki pala. Anna jäähtyä vuoassa.

* Vinkkinä, leivoin kakun pieneen irtopohjavuokaan puolikkaalla taikinalla, mutta kahden valkuaisen marengilla, eikä kuorrutetta ollut yhtään liikaa. 

Seuraavana täytyy leipoa raparperista raparperi-kaurapaistosta, ja siihen sitä vaniljakastiketta, mmm nam.

 ♥ Laura

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Äiti pojalle, kohta kahdelle

Millaista onkaan olla pojan äiti, entä kohta jo kahden pojan äiti? Se on aivan ihanaa, hullunkurista ja hauskaa, pippelihuumorilla maustettuja päiviä ja paljon autoleikkejä. Ja paljon, paljon muuta.

Kolmen kuukauden päästä saan ylpeänä sanoa olleeni äiti tuolle ihanalle pojalle jo neljä vuotta. Ja tuo neljä vuotta on pitänyt sisällään jos jonkinlaista hauskuutta, väsymystä ja loputonta rakkautta. Millaista sitten on olla pojan äiti? Tai ainakin meidän pojan äiti.

Poikia nimetään aika paljon äitien pojiksi, ja on se niin ollut meilläkin. Tosin asia on hieman saanut muutosta tänä päivänä, kun isi vaan on ihan paras leikkikaveri, mutta illan tullen äiti tuntuu olevan paras nukuttaja aina vaan. Varsinkin vauva-aikana meidänkin poika oli täysin äidin poika. Mutta eikai ihme, kun äiti oli koko ajan läsnä isin ollessa töissä ja äidin tissi oli ehkä maailman paras paikka. Ja vaikka isi on yhä päivät töissä, on isin huomio nykyään pojan mielestä parasta, ja isiä odotetaankin koko päivä kotiin eikä äidin tissit enää niinkään kiinnosta (onneksi). Eli meillä asustaa tällä hetkellä ihan yhtä lailla äidin kuin isinkin poika.


Pojan äitinä on kaikki poikien leikeiksi nimetyt leikit tulleet täysin tutuiksi. Joku siinä vaan on, että siitä asti kun ne lelut siellä kaupan leluhyllyssä alkoi kiinnostamaan, oli ne kaikki ajoneuvot niitä kaikkein mieluisampia kapistuksia, eikä me kyllä tänä päivänäkään olla kertaakaan ihasteltu nukkehyllyjen antimia, vaan nimenomaan kaikkia niitä autoja ja pikkulegoja.

Mutta mitä tulee sitten väreihin, meidän poika tykkää ihan kaikista väreistä ja kumisaapasostoksilla hän toivoi pinkkejä kumisaappaita - niitä ei tosin kyseisestä kaupasta löytynyt ja tyydyttiin mustiin saappaisiin valkoisilla raidoilla. Sitä pinkkiä on toivottu monessa muussakin asiassa, mutta ehkä se kantaa juurensa täältä äidiltä kun äiti vaan tykkää siitä vaalenapunaisesta niin kovin paljon. Miksei siis poikakin?


Pojan äitinä ja miehen vaimona meillä kuullaan myös paljon sitä perinteistä pippelihuumoria. Sillä on vaan niin hauska leikkiä ja sitä on vaan niin hauska heiluttaa. Sitä myös ihmetellään aina vaan miksei äidillä ole samanlaista, paitsi nyt kun äidillä on iso vauvamasu ja se on työntänyt napaa ulos, näyttää äidin napa pienen pojan mielestä kovin paljon pippeliltä.

Mutta pippelihuumorin lisäksi saa äiti kuulla myös paljon kauniita sanoja. Pojathan usein on herkkiä ja niin aitoja, ja meidän poika latelee kaikki kohteliaisuudet mitä vain saa keksittyä. Äiti on ihana, äiti on rakas ja äidillä on ihana pehva. Äidillä on myös ihanat hiukset ja ihana kukkapaita. Äiti saa paljon halauksia ja äitiä rakastetaan epäilemättä koko pienen pojan sydämestä, vaikka äiti välillä kiukutteleekin.

Meillä poika haluaa myös osallistua ihan kaikkeen ja auttaa ihan kaikessa. Toisin sanoen hän haluaa olla kaikessa mukana. Poika haluaa leipoa ja hän haluaa imuroida. Hän haluaa tehdä lankaa, eli virkata tai neuloa niin kuin äitikin. Poika haluaa pestä pyykkiä ja auttaa vaaria korjaushommissa. Poikaa siis kiinnostaa ihan kaikki, eikä vain ne poikien jutut. Pojalle unilelu on korvaamaton eikä ilman sitä nukuta, pojat on yhtä pehmoisia sisältä kuin poikien unilelutkin ja yhtä herkkiä kuin raskaana oleva äitikin.

Entäs sitten kun niitä poikia onkin kaksi? Onko kahden pojan äitinä olo erilaista kuin yhden, lisääntyykö miesten pippelihuumori ja heiluuko täällä sitten kolme suihkunraikasta pippelin heiluttajaa? Se selviää vasta sitten kohta, mutta heilukoot, koska poikien äitinä olo yksinkertaisuudessaan on maailman parasta, koska pojat on maailman parhaita. Varsinkin ne omat pojat.

♥ Laura

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Raskausviikko 33 ja kuulumisia

Aika rikkoa yli viikon hiljaisuus ja päivittää hieman raskauskuulumisia, nimittäin taas vaihtui uusi viikko ja päästiin jo 33 raskausviikolle, huh! Vauva painaa nyt noin 1800 grammaa, tosin meidän vauva ei. Nimittäin käytiin viime viikolla ultrassa tarkistamassa miten meidän pienokainen kasvaa vähäisen painonnousuni tähden, ja vauvan painoarvio oli viikko sitten 1570 grammaa. Lääkäri tosin sanoi, että täysin normaaleissa mitoissa mennään, eihän kaikki vauvat ole saman kokoisia ja paina saman verran! Ja täytyy myös muistaa, että kyseessä oli vain painoarvio.

Ultrassa kaikki oli siis hyvin, vauvalla kaikki oli oikein erinomaisesti eikä huolta tarvitse kantaa. Täytyy vain antaa itselle lupa syödä ja nauttia myös niistä herkuistakin, sopivissa rajoissa tietysti. Vauva oli myös valmiina pää alaspäin, jonka tosin olin jo pitkään voinut itsekkin päätellä potkujen sijainnin perusteella, kun ne jalat vaan yhä puskee täältä oikeasta kyljestä päin kohti ulkomaailmaa.


Älypuhelimen raskausohjelma sanoo tänään raskautta olevan jäljellä enää 20 %, ja kun ollaan päästy jo kesäkuun puolelle voidaan myös hihkaista että vauva syntyy ensi kuussa! Toivottavasti. Ellei uusi murunen päätä venyttää tuloaan elokuulle, koska onhan sekin täysin mahdollista. Toki äiti toivoo pienokaista vielä heinäkuun puolelle, alkaa olo olla sen verran malttamaton.

Oma olo on malttamattomuudesta huolimatta ihan hyvä. Hyvän vastapainoksi löytyy univelkoja joka johtaa kaameaan väsymykseen. Hemoglobiini oli alhainen viime viikon neuvolassa ja täti määräsi lisärautaa. Nyt ne vähemmän ihanat selkäkivutkin alkoi eikä istua voi missään asennossa yhtään missään ilman ärsyttävää särkyä. Mutta näillä mennään, vauva liikkuu ja saa jokaisella liikkeellään äidin hymyilemään. Mitä vaan pienen pojan tähden, eikä nämä mitään isoja vaivoja edes ole.

Mutta niin se aika käy vähiin, meidän murukin kovasti odottaa uutta pienokaista ja puhuu siitä paljon. Toteaa myös äidin masun olevan jo niin iso, vaikka eihän se niin kovin iso edes ole. Juuri sopiva mulle, juuri sopiva juuri meidän vauvalle. Vaikka ojennuksillaan minimuru kyllä tuntuu osoittavan mieltään sen olevan aavistuksen liian pieni.


Vaikka yöt on täysin katkonaisia, ehdin viime yönä nähdä ensimmäistä kertaa unta vauvan syntymästä. Mutta eikai ihme, onhan se ollut lähiaikoina aika paljon mielessä, synnytys. Ja varmasti jatkossa on yhä enemmän. Miten siis valmistautua? Ehkä sitäkin pitäisi alkaa miettimään, toki viime kerralla en miettinyt sitä yhtään ennen kuin automatkalla sairaalaan. Mutta sellaista tällä kertaa, raskautta ja raskautta, sitä parasta rakkautta.

♥ Laura