lauantai 28. heinäkuuta 2018

Kaksi viikkoa vauvailua


Laskettu aika saapuu ensi viikon tiistaina ja meidän vauva on tänään jo kahden viikon ikäinen. Mitkä ihanat kaksi viikkoa meillä onkaan takana, sisältäen pelkkää perheen keskeistä vauvailua vähän liian kuumissa merkeissä kun helle ei ota laantuakseen. Mutta ei se mitään, me nautitaan silti jokaisen päivän jokaisesta hetkestä nelihenkisenä perheenä.

Minkälainen on meidän kahden viikon ikäinen pieni murunen, hän nukkuu kuumat helteet ohi ja välillä tutkailee ympäröivää elämää montakin tuntia putkeen, kunnes taas pienet silmäluomet käy liian raskaiksi ja painuu kiinni.

Mutta kaikkein parasta murun mielestä on pötköttää äidin sylissä tissitellen, mieluiten koko ajan oltiin sitä valveilla tai ei, pieni lutkutus käy unienkin keskellä ja vauva on enemmän kuin tyytyväinen. Mutta tyytyväinen hän on muutenkin, lähes koko ajan, ainakin vielä. Kaikki kun voi muuttua vielä niin moneen kertaan, mutta juuri nyt kaikki tuntuu niin helpolta ja ihanalta, muru on vauva sieltä tyytyväisimmästä päästä ja nukkuu yötkin ainakin vielä hyvin. Noin kaksi herätystä yössä, vähän eri luokkaa kuin isoveljensä kahden tunnin välein herääminen.

Eilen meidän neuvolan tätikin kävi kurkkaamassa meillä meidän pienokaista, todeten hänen olevan aivan ihana ja juuri sopiva, oikea urheilija poika. Syntymäpaino piti olla nyt saavutettuna, mutta meidän muru oli jo parinsadan gramman yli siitä, painaen nyt 3540 grammaa. Tosin isoveli painoi jo syntyessään vieläkin enemmän, mutta kovaa vauhtia tullaan perässä ja niin hän myös on kuin ilmetty isoveljensä vauvana.

Myös isoveli on onnellinen uudesta pikkuveljestä, aivan kuten me ihan kaikki muutkin. Kyllä häntä on odotettu, ja nyt hän on ollut täällä jo kaksi viikkoa, miten se aika rientääkään. Mutta onneksi me ollaan muistettu ja osattu nauttia tästä vauvailusta aivan täysillä ja jatketaan nauttimista aina vaan. Miten ihana ja täydellinen kaksiviikkoinen pikkuveli.

 ♥ Laura

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Pikkuveljen synnytys

Kun me esikoisen kanssa kyykittiin perjantaiaamuna auringon jo paahtaessa poimimassa hikipäissämme mustikoita ja perään vielä se perinteinen parin tunnin aamukävely, ei kukaan osannut odottaa mitä seuraava yö toikin tullessaan.

Päivä meni niin kuin aina, paitsi pikkuisen kipeät supistukset kävelylenkin jälkeen olivatkin aavistuksen kipeämpiä kuin yleensä, mutta illalla jo täysin kadonneet. Aivan kuin jokaisena muunakin päivänä. Muru tuli yöunille äidin viekkuun ja iskä lähti pelailemaan veljeni luo. Vajaa pari tuntia unta ja isäntäkin saapui kotiin puolen yön aikaan, jolloin havahduinkin yön ensimmäiselle pissareissulle. Ja siitä se kaikki alkoi.

Vessassa tuli pyyhkiessä aavistuksen punaista, joka tietysti säikäytti ja sai mahan pohjan kihelmöimään. Pari vähän kipeää supistusta mutta ei sen kummempaa. Soitettiin silti synnärille verisen vuodon takia, ihan vain varmuudeksi - meillä kun on takana jo yksi nopea synnytys ja kaikkialla on sanottu että meidän täytyy sitten lähteä ajoissa kun sen aika on.

Kätilö sanoi vuodon olevan ihan normaalia tässä vaiheessa, helposti voidaan päästä vielä raskauden loppuun asti, ja kehotti koittaa takaisin unille. No niin me sitten koitettiin, ehkä viiden minuutin verran, kun aivan tajuttoman kipeä supistus iski ja kolahti kehon joka kolkkaan. Siinä ei makoilu enää auttanut vaan oli pakko ponkaista ylös. Isimieshän meinas heti että nytkö mennään, itse olin niin eri mieltä. Hetki vain ja kaikki oli ohi, kunnes kohta se iski uudelleen. Ja uudelleen. Ja niin käskin rakasta miestäni katsomaan kellosta, ei siinä itse oikein pystynyt keskittymään muuhun kuin pariin kirosanaan ja puuskuttamiseen.

Lopputuloksena oli paljon kirosanoja itkun lomassa, tärisevät jalat ja mielettömän kova kipu, unohtamatta sitä tautista paineen tunnetta, kun viimein suostuin miestä soittamaan omalle äidilleni että tulee murun kanssa jatkamaan unia meille. Ja niin se mummi tuli ja oli meidän aika napata sairaalakassi kouraan ja painua matkaan. Ihan vain varmuudeksi.

Onneksi matkaa sairaalaan ei ole kuin nelisen kilometriä, vaikka sekin tuntui tuskalta ja loputtomalta matkalta. Supistuksia ja puuskutusta. Ehkä vähän raskas kaasujalkakin, mutta perille päästiin ja hississä kastui housut, kun lapsivesi poksahti alleni. Huh, ihan hyvä ajoitus.

Kätilö saapui meitä vastaan ihan rauhassa, suunnattiin suoraan synnytyssaliin ja hän auttoi vaatteet pois päältäni supistusten lomassa. Tilanteen tarkastus ja kappas, me oltiinkin täysin auki ja seuraavalla supistuksella sai jo ponnistaa. Mutta miten se menikään, en ollut lainkaan varautunut tähän, en vielä.

Mutta niin siinä sitten ponnistettiin. Ilman kipulääkkeitä, suoraan vaan melkeinpä lennosta. Eikä siinä montaa ponnistusta ehditty, kun meidän pienokaisemme jo syntyikin tähän maailmaan. Ja niin kaikki kipu oli ohi, jälleen kerran. Äidiltä pääsi itku ja vauva laskettiin suoraan syliin. On se kaikki joka kerta sen kaiken arvoista.


Niin kätilö kirjasi ylös meidän synnytyksen, tunti supistuksia, ponnistusvaihe 12 minuuttia ja jälkeisvaihe 11 minuuttia. Ensi kerralla saadaan majoittua sairaalan pihaan asuntovaunun kanssa kuulemma, ainakin niin se kätilö kehotti, siinä voi sitten jo aivan tosissaan tulla kiire.

Raskausviikkoja 37+4, lauantaiyö 14. heinäkuuta kello 02.26 ja meidän perhe kasvoi yhdellä, yhdellä niin pienellä mutta täysin korvaamattomalla pakkauksella. Pikkuveljellä, äidin ja isin toisella rakkaalla pojalla. 3300 grammaa ja 48 senttiä loputonta rakkautta, hän on meidän poika, meidän toinen poika. Hän tuli kiireellä, mutta hän tuli jäädäkseen.

 Esikoisen syntymästä voit lukea täältä.

♥ Laura

lauantai 14. heinäkuuta 2018

Hän on syntynyt

Ilta vaihtui yöhön ja yö vaihtui hetkessä uuteen rakkauskuplaan, kun meidän pienokaisemme päätti että nyt on hänen aikansa saapua tähän maailmaan. Raskausviikkoja 37+4, tunti supistuksia ja vartti lapsivedestä kun jo sain ensi kertaa uuden rakkauden rinnalleni. Hänellä vain oli kiire, mutta nyt ollaan tässä, sylikkäin isin ja äidin rinnalla ja niin rakastuneina, eikä meillä ole enää kiire minnekään. 3300 grammaa ja 48 senttiä silkkaa rakkautta.

Niin onnellinen kahden pojan äiti

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Kaksi erilaista raskautta

Nyt kun tämäkin raskaus alkaa olemaan lopuillaan, voi sitä jo hyvin verrata ensimmäiseen raskauteen. Mikä oli erilaista ja mikä taas samanlaista? Mikä parempaa ja mikä ehkä astetta huonompaa? Jokainen raskaushan on erilainen, ja niin on ollut myös minun omani.

Kaksi raskautta yhdessä ja samassa kehossa. On tämä naisen vartalo vaan upea, mihin kaikkeen se pystyykään yhdeksän kuukauden aikana, aina vain uudelleen ja uudelleen. Kaksi raskautta tavoitteena sama lopputulos, mutta silti täysin erilainen. Vaikka meidän pojat näyttääkin omissa ultrakuvissaan täysin samalta, tulee silti taatusti kaksi täysin erilaista poikaa.

Siinä missä ensimmäisessä raskaudessa kaikki oli niin helppoa, huoletonta, täysin oireetonta ja kivutonta - lukuunottamatta aivan loppuraskauden selkäsärkyä - on tämä raskaus taas pitänyt sisällään aluksi pientä pahoinvointia, joskus huolta vauvasta ja nyt aivan tajuttoman kovaa selkäsärkyä, huonosti nukuttuja öitä ja niin paljon väsymystä. Silti molemmat raskaudet ovat olleet täysin yhtä ihania, kaikista pikkuvaivoista huolimatta. Eihän sitä ole parempaa ennen vauvan syntymää kuin vauvan kantaminen ja kasvattaminen omassa masussa, tuntien kaikki ne pienokaisen liikkeet ja aivan jokainen pieni hikka. Tuntien se pieni ihme oman kehonsa sisällä.


Vaikka raskaus on raskasta, on se silti elämän ihmeellistä ja niin tärkeää ja korvaamatonta aikaa, joka ei taatusti koskaan unohdu. Olo on hankala, kumartumista yrittää välttää kaikin keinoin, vaikka sitten nostamalla varpailla koirankuppia lattialta, tai kierähtäen sängystä ylös, silti olo on samalla niin ihana, kädet silittävät huomaamatta masua ja epämukavat muljaukset kyljissä saavat hymyn kasvoille ja silmät loistamaan - ihan joka kerta, vaikka sitten pienen irvistyksen jälkeen. Mutta silti hymy on taattu jokaisen pienokaisen liikkeen jälkeen.

Mutta kyllä sitä taas tänään on yhdessä miehen kanssa todettu, kuinka tämä raskaus on jälleen niin erilainen. Siinä missä ensimmäisessä raskaudessa kivuliaista supistuksista ei ollut tietoakaan, on niitä nyt ilmaantunut jo pidemmän aikaa. Ja varsinkin tänään. Tänään ollaan kärvistelty ja puuskuteltu aika urakalla jatkuvien kipeiden supistusten lomassa, ja niin se isäntä jo pelkäsinkin että pitäiskö meidän lähteä synnyttämään - ja vastaushan on siis ei. Ei vielä. Ei tämä ollut vielä sitä, mutta ehkä pian?

Kaikista suurin eroavaisuus näiden kahden raskauden välillä on kuitenkin varmasti ollut tuo meidän maailman rakkain esikoinen. Kun ensimmäisessä raskaudessa alkoi äitiysloma, alkoi oikeasti se äitiysloma. Nyt en edes tiedä varmaa päivää, kun äitiyslomani on virallisesti alkanut. Nyt syyllisyys painaa harteilla, kun olo ei vain enää kestä lattialla istumista ja leikkimistä liian kovan säryn takia. Ei sitä viimeksi tarvinnut muuta kuin olla ja huilia, kun nyt sitä tarvitsisi olla koko ajan menossa ja tekemässä kohta 4-vuotiaan perässä. Mutta onneksi muru jo vähän ymmärtää ja on varsin tyytyväinen yhteen piirrettyyn keskellä päivää, vaikka aurinko porottaisikin paahtavasti kirkkaalta taivaalta. Kyllä äiti taas sitten kohta, ihan kohta istuu lattialla ja juoksee pihalla rakkaan isoveljen perässä.

 Kuvat: Kristina Rasanen
♥ Laura

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Täysiaikainen

Meidän vauva on nyt täysiaikainen! 37 viikkoa täynnä ja pikkuinen muru on valmiina tähän maailmaan, nyt keräillään enää sitä rasvaa pienen kehon ympärille. Kolme viikkoa, 21 päivää, vaikka äidillä onkin pieni kutina ettei päästä ihan sinne asti - tosin se kutina voi myös mennä ihan mönkään ja muru viihtyykin äidin masussa vielä pitkään.

Mutta on se hassua miten se oma mieli muuttuu, kun vielä muutama viikko sitten sitä harmitteli miten tämä ihana vauvamasu jo pian katoaa, kun taas nyt sitä oltais ihan valmiita lähtemään synnytysosastolle ja samalla luopumaan tästä ylimääräisestä pallosta, joka hankaloittaa kaikkia normaalejakin asioita yöunista puhumattakaan.

Miten mieli onkin niin malttamaton, miten sitä odottaakaan tätä uutta ja niin äärettömän rakasta perheenjäsentä saapuvaksi meidän syliimme. Synnytys toki pikkuriikkisen jänskättää, mutta taitaa iskeä todelliseen tajuntaan vasta kun lähtö koittaa, joka koittaakin jo aivan pian. Vaikka mentäis loppuun asti, on aikaa jäljellä enää kolme viikkoa, joka menee aivan silmissä. Pian hän on täällä, äidin rinnalla kehon tällä puolella, aina.

 Kuva: Kristina Rasanen
 ♥ Laura

torstai 5. heinäkuuta 2018

Vaatimattomasti parhaat suklaakeksit

Niin pehmeitä, niin meheviä ja ennen kaikkea suklaisia. Mitäs muutakaan kuin vaatimattomasti parhaita suklaakeksejä. Mähän rakastan leipomista ja aina pitäis olla kokeilemassa jotain uutta, silti meille on tullut ne muutamat klassikot, joita isäntä tilaa ja tehdään aina vain uudestaan. Ja juurikin nämä suklaakeksit on yksi niistä suosikeista ja niitä tehtiin taas. Ties kuinka monennen kerran.

Me päätettiin reilu viikko sitten, että nyt se päivittäinen herkuttelu loppuu ja meillä vietetään vain yhtä herkkupäivää, lauantaita. Ihan meidän itsemme takia, että lasten. Kesä nyt on mennyt vähän överiksi ja jätskiä on vedelty päivittäin siinä missä isimies karkkia. Eikä se nyt ehkä ole niin järin viisasta, ja niin meille tuli yksi yhteinen herkkupäivä. Mutta kyllä sen huomasi, kun viikko oltiin herkuttelematta, nautti koko kööri lauantaisesta herkkupäivästä ihan eri tavalla, myös meidän pikkumuru, joka sai kerätä irtokarkeista oman pussinsa.

Mutta ettei arki kävisi ihan liian arkiseksi ja ankeaksi, täytyy sitä jonkinlainen porsaanreikä olla olemassa, ja niin äiti saa myös arjen keskellä leipoa muruille jotain hyvää. Muru toivoi viime viikolla pannaria, ja sitä hän myös sai. Ja isi toivoi nyt niitä suklaakeksejä, ja on ne vaan niin taivaallisen hyviä - niin hyviä, että murukin unille menossa kielsi isiä syömästä kaikkia, kun hänellekin pitää jättää äidin leipomia suklaakeksejä toisellekin päivälle. Kun ne on niin hyviä.

Mutta niin ne onkin, vähän liiankin. Eipä tarvitse pelätä pilaantuvan, kun katoavat alta aikayksikön. Ja niin ne katosivat tälläkin kertaa. Eli ettei vaan arki käy liian terveelliseksi, uuni päälle ja suklaakeksit kehiin eikä kukaan kärsi enää makeanhimosta. Ei sitten taatusti.

 
Suklaakeksit
 12 kpl (voit tehdä taikinan tuplana niin saat enemmän keksejä)

100 g tummaa suklaata
1 rkl maitoa
25 g huoneenlämpöistä voita
0,75 dl sokeria
1/2 dl fariinisokeria
1 huoneenlämpöinen muna
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
vajaa 1/2 dl kaakaojauhetta
100 g haluamaasi suklaata
 (valkosuklaa toimii ihanasti niin suklaisen taikinan vastakohtana)

Sulata tumma suklaa ja anna jäähtyä
Vatkaa sokerit ja pehmeä voi vaahdoksi
Lisää muna hyvin vatkaten
Lisää sulanut suklaa ja sekoita
Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja maito, sekoita
Leikkaa valitsemasi suklaa kuutioiksi ja sekoita taikinaan
Nostele lusikalla nokareita leivinpaperille pellille ja paista 180 asteessa noin 8-10 minuuttia. Keksien kuuluu jäädä pehmeiksi, älä paista liikaa!

* Keksit on helppo tehdä myös gluteenittomina, kun vaihtaa jauhot gluteenittomiin kaurajauhoihin, toimii! 

♥ Laura

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Aika pakata sairaalakassi

Sairaalakassin pakkaaminen on ollut mielessäni jo hetken aikaa, tosin olin ajatellut pakkaavani sen vasta pari viikkoa ennen laskettua aikaa, kun eihän sitä viitsi liian aikaisinkaan pakata. Mutta nyt uudet ajatukset valtasivat mielen viime viikon lääkärikäynnin jälkeen ja nyt onkin hyvä aika pakata sairaalakassi valmiiksi.

Viime torstaina puoli yhdeksän oli minun vuoroni ja astelin jälleen sairaalaan äippäpuolelle ultrattavaksi. Tuttu lääkäri jo yritysajalta tervehti iloisesti ja rupesi melkeinpä heti ultrauspuuhiin ja kurkisti meidän pienokaista ja pienokaisen kasvua. Ja sitä kasvuahan oli. Neljä viikkoa sitten vauvan painoarvioksi tuli 1,5 kiloa, kun nyt taas 2,6 kiloa. 

Neljä viikkoa ja kilon verran kasvua, vielä toiset neljä viikkoa ja toinen kilo lisää, ainakin kyseinen lääkäri antoi syntymäpainoarvioksi sen 3 ja puoli kiloa - samoilla mitoilla siis mennään kuin esikoisenkin kanssa. Ja oikein hyvä niin. Mutta mitä tulee siihen sairaalakassin pakkaamiseen, olin nimittäin jo 3 senttiä auki ja nyt on kuulemma aika vähän höllätä, ainakin vielä viikko, että päästään täysiaikaiseksi. Tosin kyllähän lääkäri myös sanoi, että toiset vetelee näin aina laskettuun aikaan asti, mutta ei voi ikinä tietää. Kaikesta tuli niin tosi todellista siinä mielessä, että meidän vauva voi ihan aikuisten oikeesti syntyä koska tahansa, siispä nyt on ihan hyvä aika pakata se kassi valmiiksi. Ihan vain varmuuden vuoksi.
 
Mutta mitä sinne sitten pakkaisi? Me ollaan toivottu polikliinistä synnytystä, mutta sen toteutumista ei voi tietää etukäteen, on siis hyvä pakata kassi muutamalle päivälle. Esikoisen hoitolaukku toimi sairaalakassina viime kerralla ja niin toimii nytkin, sisältökin on aikalailla sama. Ja aikalailla sama kuin muillakin äideillä, ne on kuitenkin ne samat jutut mitä me siellä kaivataan ja tarvitaan. 

Eli äidille mukavat kotiutumivaatteet, tässä tapauksessa uudet ihanat joggersit ja löysä t-paita, onhan kuitenkin kesä. Mutta josko varuiksi vielä toinenkin pusero vähän pidemmillä hihoilla ja itse virkatut tossut. Imetysliivit pääsevät taas kovaan käyttöön ja mukaan lähtee tietysti myös liivinsuojia. Sitten ne perus hygieniakamppeet, hammasharja, dödöä ja sitä rataa. Mitä se nainen nyt tarvitseekaan. Myös hiusharja ja parit ponnarit on ihan ehdoton! Ja ehkä jotain pientä naposteltavaa, isimies saa sitten tuoda sitä jätskiä kun sitä ei voi pakata laukkuun valmiiksi. Lisäksi vielä niin tärkeä kamera ikuistamaan syntymän ensihetket ja tietysti puhelin sekä laturi. Ja äitiyskortti!

 
 
Ja sitten vauvalle, sisätaskuissa on paikka muutamalle vaipalle, vaikka onhan niitä sairaalassakin. Vauvalle ostetut ikiomat kotiutumisvaatteet ja harsoliina menee mukavasti päällekkäin. Uninorsukin mahtuu mukaan, ja varuiksi tutti ja äidin tekemä tuttinauha - koska vaikka esikoinen ei ikinä tuttia syönytkään ei tästä seuraavasta voi vielä tietää. Ainakin me varaudutaan. Peitto vielä kotimatkalle ja mummin jo isoveljelle neulottu haalari, eiköhän pienokainen näillä pärjää kivenheiton matkan sairaalasta kotiin asti. 

 
 

Ei sitä loppujen lopuksi paljoa tarvitse, ne omat vaatteet kotimatkalle ja turvakaukalo auton takapenkille. Meillä on niin lyhyt matka ja kaikki tarvittava löytyy sitten kotoa. Jos joudutaan jäämään yöksi tai useammaksi, tulee sitä eniten kaivattua jotain mitä ei laukkuun saa pakattua, eli sitä rakasta isoveljeä ja aviomiestä. Mutta on nekin onneksi ihan lähellä ja heti halittavissa. Nyt on sitten laukku pakattuna ja ollaan valmiita lähtöön.

♥ Laura