torstai 25. lokakuuta 2018

Leivotaan yhdessä

Pari viikkoa sitten sadepäivän uhatessa sanoin meidän esikoiselle että voitais leipoa jotain. Tai siis hän voisi leipoa jotain ihan itse, äiti vain auttaisi. Ja hän saisi myös päättää ihan itse mitä leipoisi. Arvatkaa vaan kuka oli heti innoissaan? No meidän neljävuotias Leevi tietenkin. Entä mitä hän halusi leipoa? No suklaakeksejä. Tietenkin.

Nyt me tehtiin sama juttu uudelleen, jälleen kysyin haluisko muru tällä viikolla taas leipoa ihan itse jotain, niin että äiti vaan auttaa, ja halusihan hän, samantien. Niinpä me maanantaina taas pistettiin uuni päälle ja leviteltiin jauhoja pitkin keittiön tasoja. Mutta mitä muru tällä kertaa halusikaan leipoa? Suklaakakkua!

Ei me sitten kuitenkaan ihan virallista suklaakakkua leivottu, vaan leivottiin, tai muru leipoi, suklaakakkutikkareita, tarkemmin ottaen mokkapala-kakkutikkareita. Ja voi mitä herkkua niistä tulikaan, oikein isin uusia suosikkeja, mokkapalat kun on meidän isimiehen lemppareita. Tai siis masaliisa. Kävi mummikin herkuttelemassa, kun me päivällä pyydettiin josko mummi tulisi maistamaan Leevin leipomia herkkuja ja kaverina saa kuumaa glögiä, ja niin se mummi kiltisti tuli.

Leevi sai tehdä kaiken mahdollisen ihan itse, vatkaimen kanssa äiti auttoi, kunnes lopuksi äiti sai vallan vatkata, se kun on pojasta vissiin vähän tylsää. Mutta kaikki aineet hän mittasi, kaikki aineet sekoitteli ja kaatoi taikinakulhoon. Valmiin kakkupohjan hän murusteli ja taas sai äiti vatkata  tuorejuuston kakkumurujen joukkoon. Ja niin poika pyöritteli kakkumassasta palloja ja laittoi kakkutikkuja palloihin. Tässä kohtaa äiti ehkä taas vähän auttoi, kun kakkumassasta oli vaikeaa saada ehjiä palloja, pienen pojan mielestä. Mutta yhteistyöllä me saatiin aivan loistavia mokkapala-kakkutikkareita!

Lopuksi pallot käytettiin vielä kuorrutteessa ja kivointa oli tiputella nonparelleja kuorrutettujen kakkutikkareiden päälle. Mutta kaikkein parasta koko leipomisessa oli, tietysti, taikinakauhan ja kulhon putsaaminen. Kun kulhossa oli vasta pelkät kuivat aineet keskenään sekaisin kysyi muru joko hän saa syödä lusikan. Ja joka kerta kun lusikka oli äidin kädessä, kysyi hän tarviiko äiti sitä lusikkaa vielä? Hyvä kun on valppaana mukana touhussa alusta alkaen.


Mutta meillä oli aika kivaa. Pikkuveli nukkui terassilla päiväunia ja me sotkettiin keittiötä. Iskän tullessa kotiin sai isi pistää silmät kiinni kun muru otti kakkutikkarit esille ja huusi yllätys! Kyllä tästä yhdessä leipomisesta taitaa tulla meille tapa, niin kauan kuin vaan toisella riittää innostusta. Ja kyllä, molemmilla kerroilla äiti koitti johdatella, josko leivottais sämpylöitä tai juustomuffinseja, mutta suklaaherkut vei voiton. Ehkä me sitten ens kerralla tehdään jotain terveellisempää. Ehkä. Pääasia että leivotaan yhdessä.

♥ Laura

tiistai 23. lokakuuta 2018

4-vuotiaan 4 suosikkia

Meillä on täällä kotona yksi 4-vuotias, ja sen neljävuotiaan nimihän on Leevi. Leevillä on paljon lempparijuttuja, kuten kaikki leikit, piirretyt ja varsinkin höpötykset. Niinpä me höpötellään murun kanssa ja paljon. Pikkuveljen vaunulenkeillä isoveljen suu käy lakkaamatta, parasta olisi jos koko matkan lekittäisiin arvausleikkiä, mutta kun ei äiti jaksa koko ajan keksiä arvattavaa, niinpä pitää höpötellä jotain ihan muuta.

Puhutaanko halloweenistä? Poika kysyy. Puhutaan vielä siitä halloweenistä, poika jatkaa hetken päästä. Sitten jutellaankin jo joulusta ja joululahjatoiveista, miten pukki tietää mitä Leevi toivoo? Ja niin me höpötellään. Mutta höpötysten ja arvausleikkien lisäksi äiti päätti myös vähän kysellä, ja niin me selvitettiin mitkä on tällä hetkellä, tai ainakin tuona kyseisenä hetkenä neljävuotiaan neljä suosikkijuttua kävellessämme keltaisten vaahterapuun lehtien lomassa kotia kohti.

 
Ensimmäisenä äiti kysyikin mikä on kaikkein parasta syötävää, niin herkuista kuin ruuistakin, ja pojan vastaus kuului seuraavasti:

- Donitsia missä on pinkkiä kuorrutusta päällä, se maistuu hyvältä se kuorrute. Eli berliinimunkki, luultavasti koska me syötiin lähiaikoina yhdessä isin berliinimunkkia.

Kuka on kaikista paras henkilö? Miksi?

- Sinä. Eiku Seijamummi, te molemmat ootte. No se tekee mummista no mummi on paras, se näyttää kivalta ja mummi on kiva sen takii myös ku hän ei ikinä suutu mulle mut on mummi joskus suuttunu. Entä miksi äiti? - No ku mä rakastan sua.

Mikä on parasta tekemistä, mitä tekisit kaikkein mieluiten?

 - Duploilla leikkisin. Mutta kotona mä haluan kattoo piirretyn. Laitetaan kotona sun iPadista joku piirretty telkkariin.

Ja vielä viimeisenä, mikä on kaikista paras paikka ja miksi?

- Leo leikkipaikka. No ku siellä kaikki näyttää kivalta ku mä meen niihin.

Sellaiset oli just nyt, tai juurikin sillä kysymyshetkellä pari päivää sitten meidän murupään neljä parasta, ja jos kysyisin samat uudelleen nyt tai huomenna, osa vastauksista vaihtuisi aivan varmasti, varsinkin tekeminen ja syötävä, ne kun elää sen mukaan mitä on syöty ja mitä on levitetty olohuoneen lattialle. Tänään on duplot, huomenna Ryhmä Haut ja ensi viikolla pikku legot. Vaikkakin ne duplot ehti jo vaihtua autoihin.


♥ Laura

tiistai 16. lokakuuta 2018

Kolme kuukautta

Meidän vauva ei olekkaan enää mikään vastasyntynyt äidin rintaan jatkuvasti riippuvainen vauva. Meidän vauva on jo kolmen kuukauden ja parit päivätkin jo päälle. Toki hän on yhä äidin rinnasta riippuvainen, mutta kun päiväunilta on herätty ja pieni pyöreä masu syöty täyteen, riittää äidin rinnalla olo ja alkaa leikkiminen.

Kolmen kuukauden neuvolassa saatiin ne tylsääkin tylsemmät rokotteet, ainakin vauvan mielestä niin kovin tylsät kun kivasta neulovan tädistä kuoriutui hetkellisesti vähemmän kiva ikävine neuloineen. Mutta onneksi näin pienet eivät juuri ole pitkävihaisia, ja niin alkujärkytyksen jälkeen täti saikin jo iloisia hymyjä omakseen. Ja kasvuahan oli taas tapahtunut huimasti, melkein kilo painoa lisää ja niin meidän pikkupötkylä painaa jo 6670 grammaa ja oli 59,4 senttiä pitkä. Ei tosiaan enää mikään vastasyntynyt ruipelo.


Kolmikuinen rakkauspakkaus tykkää pötkötellä selällään ja höpötellä ihan mielettömiä höpötyksiä, joihin isoveli pyytääkin aina tulkkia mutta ei me ihan täysin vielä isin kanssa olla osattu tulkata kaikkia pikkuveljen juttuja. Hymyjä hän antaa myös kaikille koko ajan, hän onkin oikea hymypoika ja yleisesti varsin tyytyväinen tapaus. Yötkin menee mukavasti parilla herätyksellä, vaikka tottakai välillä on huonommin nukuttuja öitä ja enemmän heräämisiä.

Mutta mikä parasta, meidän kuopus on hoksannut että vaunuissa onkin aika hyvä nukkua, ja niinpä päiväunet meneekin mukavasti vaunuissa tuhisten. Mikä helpotus! Ei enää pelkkää rintareppua vaan kivoja vaunulenkkejä isoveljen kanssa.

Nyt sitten odotellaankin seuraavaksi sitä kääntymistä, vaikka kyllähän tämä pikkumuru jo kerran kyljelleen päätti kääntyä, ja neuvolassa sanottiin että kaikki valmiudet löytyy kyllä jo ympäri pyörähtämiselle - eli lattialle oman peiton päälle ja harjoittelemaan. Kohta sitten varmaan jo kieritään ympäri huushollia! Ei nyt ihan oikeasti.

Meidän kolmikuisella on myös aivan siniset silmät, ihan niin kuin iskälläkin on, ja niin me jännitetään kuinka meidän käy, jääkö ne niin vai tuleeko ruskeat kuten äidillä ja isoveljellä. Isoveikalla vaan oli jo vauvana tummemmat ja ei lainkaan niin siniset, joten saa nähdä, aika näyttää. Juurikaan mitään muuta eroa isoveljeen ei pikkuveljen ulkonäössä olekkaan kuin eri väriset silmät, joten pitäähän jotain omaakin olla, heh!


Mutta pähkinänkuoressa: meidän kolmikuinen vauva on aivan ihana, äidin, isin ja isoveljen ikioma rakkauspakkaus!

♥ Laura

maanantai 15. lokakuuta 2018

Ihana somehiljaisuus

Meillä on ollut nyt hiljaista. Vaan mitä desipeleihin tulee, vilkkuu mittareissa jo hätävalot kun esikoinen pitää huolen siitä, ettei koti käy liian hiljaiseksi. Se hiljaisuus onkin tapahtunut toisaalla, täällä somen puolella. Kun syyskuu vaihtui lokakuuhun, päätin sulkea somekanavat viikoksi. Ei puhelimen sovellusten turhaa selaamista, päätin keskittyä täysillä vain tähän kuluneeseen hetkeen perheen kanssa ja viikon kuluttua avatessani somen huomasin ettei se ihan oikeasti edes kiinnostanut.

Miksi selatan muiden juttuja aamusta iltaan, kun sen ajan voi käyttää paljon parempaankin, sen voi käyttää tähän hetkeen ja tähän ikiomaan perheeseen. Ja sen olisi voinut tehdä jo hyvän aikaa sitten. Näin huomasin olleeni enemmän läsnä, huomasin kaipaavani enemmän sitä aikaa, kun koulusta mentiin kaverille ja soitettiin lankapuhelimesta äidille lupaa kaverikyläilyihin. Niin äiti sitten käski tekemään ensin läksyt ja viideltä kotiin syömään. Ja niin siinä sitten tehtiin, läksyt ja leikit ilman nykypäivän kännyköitä. Ilman nykypäivän häiriötekijöitä.

Nyt lokakuu on jo puolivälissä, blogi on pysynyt hiljaisuudessa siinä missä muutkin somekanavat. Ja niin siinä huomasin, kuinka ne saakin jäädä hiljaiseksi, tai ainakin vähän hiljaisemmaksi. Vaikka sitä tuleekin lähes päivittäin kehotettua esikoista puhumaan ihan normaaliin ääneen, ilman huutamista, kuuntelen sitä paljon mielummin kuin olen kuuntelematta.


Se mitä neljävuotiaani kertoo Ryhmä Hausta ja Nalle etsivistä tulee olla äidille ne kaikkein tärkeimmät jutut, ne jutut joissa ollaan läsnä sataprosenttisesti ja ehkä vähän ylikin. Ja jos niitä prosentteja jää vähääkään yli, pyhitetään ne silti perheen yhteiselle ajalle.

Kirkas valo kännykän ruudulla sormen pyyhkiessä näyttöä ylöspäin, vai suloisempaakin suloisemmat suuret siniset silmät pitkien silmäripsien alla äidin rinnalla? Ei tarvitse toistamiseen kysyä, valitsen tuon valloittavan katseen hymyjen kera joka kerta.


Niin se vaan on, viikko ilman somea opetti paljon, opetti olemaan parempi äiti, opetti olemaan enemmän läsnä ja nauttimaan yhä enemmän juuri tästä mitä on tässä käsillä. Ja ennen kaikkea se opetti, ettei sitä somea ihan oikeasti niin kaipaakkaan, enemmänkin se on tapa josta voi päästä eroon. Tottakai siitä on hyötyäkin, sitä voi seurata helposti itselleen tärkeitä tyyppejä, vaan pitäisikö sitä silti mielummin nähdä niitä ja jutella niille ihan oikeasti? Ehkä pitäisi.

Kuitenkin voin olla myös kiitollinen somelle, voin kirjoitella rakkaalle ystävälle ja kuopuksen kummitädille toiselle puolen maailmaa, voin lähettää vauvakuvia vuoron perään ystävälle toiselle puolen Suomea. Voin niin helposti olla yhteydessä ihmisiin, joihin ei muuten tulisi yhteydessä oltukkaan. Mutta niinhän se on, kaikella on puolensa ja niinpä jatkossa aionkin keskittyä vain niihin parhaisiin puoliin. Läsnäolevaan äitiin ja ystäviin joihin somen kautta on ihanan helppoa olla yhteydessä.

Tavoite on siis sopivasti hiljainen some ja ärsyttävän meluinen arki, jossa äiti on läsnä ilman häiriötekijöitä. Koska juurikin se ärsyttävä saattaakin olla juuri sitä kaikkein tärkeintä. Ja niinhän se onkin.

♥ Laura