perjantai 30. marraskuuta 2018

Joulukalenteri

Jälleen on se aika vuodesta, kun tontut kurkkii ikkunan alla ja on aika ripustaa seinälle meidän oman tontun oma joulukalenteri. Koska meillähän käy joka yö joulukuun ajan aina sinne aattoon asti tonttu vierailulla jättäen jälkeensä pienen yllätyksen pieneen pussukkaan.

Esikoisen ensimmäisenä jouluna tonttu jätti kalenteriin vuorotellen isille ja äidille vihjeitä, joiden avulla saattoi löytää pienen yllätyksen jos ymmärsi vihjeestä tontun piilopaikan. Sitten se esikoinen kasvoi, ja äidin ja isin yllätykset vaihtuivat pienen pojan yllätyksiin. Ja näin on ollut siitä asti, vielä tänä jouluna taitaa tonttu yllättää vain esikoisen, kun tuo pienempi ei vielä ymmärrä asiasta tuon taivaallista. Mutta ehkä ensi vuonna sitten on jo aika jakaa tontun yllätykset veljesten kesken yhdessä.

Huomisaamusta alkaen roikkuu tontun kalenterissa pieni pussukka, pitäen sisällään jotain pientä kivaa ja karkkipäivään sopivaa. Me nimittäin hieman autettiin tonttua hankkimalla Ryhmä Hau -lelukalenteri, josta tonttu saa joka päivä siirtää pussukkaan pienen lelun. Ja aina viikonloppuisin karkkipäivän koittaessa, saa tuo pieni lelu kaverikseen pienen herkun. Tai niin uskoisin. Kun ei niistä tontuista aina niin tiedä.


Meillä on tälläinen nauhakalenteri ollut aina lapsuuden kodissakin, ja niin me vuoron perään isoveljien kanssa saatiin availla nauhoja, mutta meillä ei tonttu käynyt tuomassa mitään ylläreitä. Meille riitti pelkät rusetit ja omat kuvakalenterit. Ja niin riittäisi meidänkin muruille, mutta kun on kiva luoda omia perinteitä, ja lapsiluvun kasvaessa täytyy toki sisältöjä tuumia uudemman kerran. Kun ei niitä lelukalentereita voi mielin määrin olla hankkimassa, vaikka tuo esikoinen tänään aamukaupasta saikin vielä lisäksi lego-kalenterin, olihan ne sentään puoleen hintaan.. Kyllä täällä huushollissa isiä ja äitiä viedään mutta antaa viedä. Oman lapsen ilo on isin ja äidin paras ilo.

Mikä olisikaan ihanampi tapa aloittaa jokainen aamu kuin oman lapsen vilpittömällä ilolla ja riemulla. Ja siitä me saadaan nauttia huomisaamusta alkaen aina sinne aattoon asti, kun pieni nelivuotias juoksee riemuissaan kalenterin luo katsomaan, onko tonttu käynyt viime yönä. Ja voi sitä riemua kun hän jälleen huomaa, on se tonttu käynyt.

 Huomisesta lähtien meillä alkaa myös Kaksplus-blogiverkoston oma joulukalenteri, josta saa kivaa joulumieltä aina aattoon asti. Löytyy askartelua, leivontaa ja muuta kivaa jouluista, kannattaa siis seurata! Ensimmäinen luukku löytyy huomenna blogista Yhtä kuin.
Ihanaa joulun odotuksen alkua ♥ Laura

tiistai 20. marraskuuta 2018

Ateriarytmi pelasti anoreksialta

Kirjoitin kuukausi sitten tekstin miten kävi syömishäiriön? En koskaan julkaissut sitä, mutta tässä se on kaikki pähkinänkuoressa:

Vannoin etten lähde siihen enää, ettei syömishäiriö vie mukanaan kiloja eikä mieltä, vaan vei se. Se vei kilot ja vei mielen. Neljä kuukautta sitten, intiaanikesä alkoi ja meidän kuopus syntyi tähän maailmaan, ja sillä hetkellä olin oikein tyytyväinen itseeni. Tyytyväinen kehooni.

Raskaudesta tulleet 5 kiloa jäivät kaikki sairaalaan ja kotiin lähtiessämme painoa oli jo vähemmän kuin ensimmäisessä raskausajan neuvolassa. Painon ei siis olisi tarvinnut pudota enää lainkaan, mutta niin se pikkuhiljaa tippui, kilo kerrallaan ja äkkiä se olikin jo aivan liian vähän, mieli liian syvällä anoreksiassa ja päivällinen koostui lähinnä riisikakusta sekä raejuustosta.

Tässä vaiheessa mentiin aika pohjamudissa, sitä vain raahauduttiin pakosta eteenpäin väsyneenä, kiukkuisena ja ennen kaikkea ahdistuneena. Halusin parantua, mutten halunnut lihoa. Vaikka oikea termi taitaakin olla nostaa painoa. Se lihomisen pelko oli liian suuri, vaikka tiesin tilani olevan aivan surkea. Entäs ne haaveety isosta perheestä? Entäs ne haaveet tyttövauvasta. Haaveet uudesta lapsesta mahdollisimman pienellä ikäerolla. Saako sanoa, kyllä se ihmismieli vaan voi olla tyhmä.


Mutta sitten päästään tähän hetkeen, reilun kuukauden päähän tuosta surkeasta hetkestä jolloin kaikki tuntui vielä niin kovin kaukaiselta.

Kaikkihan sitä aina toivottaa, sitä aina toitottaa, sitä yhtä ja samaa: säännöllinen ateriarytmi. Mutta se on mennyt suoraan kuuroille korville, aina tähän asti. Tähän asti kun päätin alkaa yrittämään siinäkin pelossa, että vielä ahdistaa ja lujaa, itkettää ja oma keho tuottaa pakokauhua josta olisi aivan pakko päästä heti karkuun, juosta kuin juoksisi henkensä edestä.

Neuvolatäti tarkasteli kuopusta, itse otin kengät jaloistani, polkaisin vaakaan nollat näkyviin ja astelin päälle. Viime kerrasta oli aikaa ehkä kuukauden verran, en muista. Olin silti varma että lukema olisi nyt isompi, aivan varmasti. Olo tuntui isommalta, mutta numerot näyttivät pieniltä. Niin pieniltä että nolotti, nolotti sanoa lukema ääneen ja häpeissäni sukelsin takaisin kenkiini.

Kyllähän sen tiesin että painoa oli liian vähän. Myönsin sen oitis, mutta lihottaminen tuntui silti hyvin kaukaiselta ajatukselta. Silti, haaveet toimivasta kehosta ja uudesta vauvasta elivät hyvinkin vahvasti ajatuksissani ja väitin kyllä että nyt on aika tsempata.

Lupasin hakea kotimatkalla ainekset kasviskeittoon ja niin hainkin. Mutta mitään keittoa en tehnyt vielä viikkoon. Ehkä se viikko meni sellaisena asian sulatteluviikkona, henkisesti valmistautumisena. Ja niin seuraavan viikon alussa kuorin porkkanat ja bataatin, paloittelin ne ja heitin kattilaan kiehumaan. Sauvasekoitin, kermaa ja sulatejuustoa, ja muumikulhoon.

Ennen söin tuohon aikaan pelkän riisikakun päällisten kera, nyt söin riisikakun keiton kaverina. Ja sitä ennen aamupalaa ja välipalaa. Illalla vielä iltapalaa esikoisen kanssa yhdessä, ja olo olikin ihana. Överi sokerihimo ja ilta-ahmimisen tarve olivat tipotiessään, vatsa kiitti jo pienestä iltapalasta eikä kaivannut enempää. Ja silloin ymmärsin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä ateriarytmin tarkoituksen.

Nyt tuota on takana jo useampi viikko, koen voivani tuhannesti paremmin. Löysin itselleni sopivan rytmin ruokailujen suhteen. Nyt jaksan touhuta, jaksan leikkiä ja kiukuttelen vähemmän. Olo on hyvä. Oma kehokin on ihan okei, jonka hyväksyminen on ehkä yksi isoimmista asioista. Toki pala kakkua sai yhä kyyneleet silmiini ja aamuun asti kestävän katumuksen, eihän kaikki voikkaan tapahtua niin helposti mutta tässä on hyvä alku jollekin paremmalle. 

Voin ilokseni sanoa olevani aavistuksen onnellisempi, olen saanut pienen otteen syömishäiriöstäni ja suuntaan eteenpäin tavoitteena jälleen uusi lihotuskuuri sitten edelliskesän ennen kuopuksen saamista. Ensimmäinen vikko ei tuonut lisäkiloja, mutta ei myöskään tiputtanut niitä lisää. Kaksi seuraavaa viikkoa toivat puoli kiloa, isimies toivoi edes yhtä mutta oli silti tyytyväinen, olihan suunta oikea. Nyt viikko eteenpäin ja olin varma saaneeni kilon lisää, paino oli silti sama. Annoin siis itselleni luvan syödä aavistuksen vielä enemmän. Ja vain aavistuksen, koska mä vasta opettelen. Opettelen sallimaan itselleni enemmän.

Silti olen myös aavistuksen ylpeä itsestäni, haluan olla onnellinen ilman syömishäiriötä. Ja tämä on paras alku siihen koko neljään vuoteen. Kiitos ateriarytmin. Miksei kukaan kertonut sitä aiemmin? No heh heh.

♥ Laura

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Tänään ja vuosi sitten

Tasan vuosi sitten samana päivänä heräsin aamuyöllä ja suuntasin raskaustesti kourassa vessaan aamuneljän pintaan. Käänsin testitikun oitis nurinpäin, otin sen mukaani ja palasin sänkyyn peiton alle. Odotin hetken, pelokkaana ja samalla niin toiveikkaana. Joko meidän kahden ja puolen vuoden odotus, yritys ja toiveikkuus palkittaisiin?

Kännykän taskulampulla katsoin testitulosta. Kaksi viivaa, siinä ihan oikeasti oli kaksi viivaa! Ensimmäistä kertaa sitten esikoisen raskaustestin. En ollut pysyä nahoissani, olin onneni kukkuloilla, elin pilvissä ja sen yön unet jäivät kyllä siihen. Olin onnellinen.


Nyt tuosta päivästä on kulunut aikaa kokonainen vuosi. Vuosi! Se vuosi piti sisällään raskauden, synnytyksen ja nyt sylistäni löytyy jo nelikuinen vauva. Entäs se onni ja onnellisuus? Se löytyy sydämestäni yhä, ja se on moninkertaistunut vauvan myötä. Hän on ihana, hän on täydellinen ja hän on niin rakas. Hän on enemmän kuin toivottu, häntä on odotettu ja nyt hän on täällä, ollut jo pienen tovin. Vuosi sitten tämä päivä tuntui vielä kovin kaukaiselta, silti se kului yllättävän nopeasti ja sylistäni löytyy toinen elämän tarkoitus. Toinen lapseni.

Vuosi sitten koti oli sama, jokseenkin eri näköinen. Nyt siisti lipaston taso peittyy vaippoihin, itku kurkussa purkamani pinnasänky epäonnistuneiden yritysten lomassa jälleen koottuna jatkaa meidän sänkyä ja olohuoneen lattiaa peittää vauvan oma leikkimatto leluineen. Ruokapöytää koristaa sitteri ja äiti on osan aikaa tissi paljaana. Pyykkikori on täynnä vaikka pyykit on juuri pesty. Neljävuotiaan älämölön lisäksi kotoa kuuluu vauvan naurua. Niin kuin sanoin, kotin on sama, mutta silti täysin erilainen. Se on parempi, se on vähän täydempi ja täydellisempi.

Vuosi sitten vastaan nyt, kaksi poikaa suurine silmineen, toisella ruskeat ja toisella siniset. Molemmat katsovat äitiä rakastavasti, toinen sanoo sen jopa ääneen. Sanoisin tämän päivän olevan tuhannesti parempi vaikka muistankin tuon kyseisen päivän kuin eilisen ja sen onnellisuuden tunteen. Silti tämän päivän onnellisuus on suurempi, tämä päivä on tuhannesti parempi.

Ei voi kuin kiittää. Sulkea silmät ja lausua kiitoksen. Saa nähdä miltä näyttää tämä päivä vuoden päästä. Minkälainen onni löytyy käsivarsiltani silloin?


♥ Laura

torstai 15. marraskuuta 2018

Nelikuinen vauva

Siitä on jo neljä kokonaista kuukautta kun isimies painoi kaasupoljinta ja minä puuskutin tuskaisena vieressä tuon lämpimänä kesäyönä. Miten se tuntuukin jo niin kaukaiselta, nyt kun tuo masustani niin  kiireellä syntynyt onkin jo nelikuinen vauva. Eikä jälkeäkään enää vastasyntyneestä.

Nyt nelikuinen painaa 7,2 kiloa ja pituuttakin löytyy 62 senttiä ja risat päälle. Kasvetaan kauniisti omalla kasvukäyrällä ja vaatteissa käytetään kuuskakkosia sekä kuuskaseja, jälkimmäisiä jo paljon enemmän ja osan pienemmistä pakkasinkin jo jemmaan odottelemaan tulevaisuuden haaveita.


Tämä nelikuinen on silkkaa hymyä. Hän hymyilee herätessään keskellä yötä, hän hymyilee syödessään, ruokailun jälkeen ja aina äidin nähdessään vaikka sillä hetkellä isin sylissä aavistuksen kiukuttaiskin. Toki jos yliväsy iskee päälle, ei siihen enää äidinkään naama auta, vaan silloin ollaan ihan tosissaan vihaisia. Mutta niistä on selvitty ja selvitään jatkossakin vaikka isi välillä sen ääneen sanookin: vauvat on sitten tyhmiä. Ja tällähän hän tarkoittaa kun väsyttää, sitähän vois vaikka vaan nukkua, mutta kun ne mielummin huutaa hysteerisenä hikipäissään. Niinhän se menee, ei ne murut vielä osaa.

Nelikuinen hymyjensä lomassa myös nukkuu yönsä hyvin. Meidän normi on aikalailla kaksi herätystä yössä, ja hän nukkuu äidin vierellä, tissi suussa aina siihen asti että syvä uni antaa luvan irrottaa. Päiväunia menee kahdet tai kolmet, ulkona vaunuissa tai nykyään on opittu ottamaan pienet lisäunet tarvittaessa myös sisällä, ja jälleen se äidin tissi tiukasti siellä vauvan otteessa. Mutta ei se haittaa, kunhan toinen nukkuu ja esikoinen nauttii näistä hetkistä saadessaan katsoa piirrettyä olohuoneessa.

Nelikuinen tykkää höpötellä, innostuu mielettömästi leluista ja nousee tohkeissaan istumaan äidin avustuksella. Pari viikkoa sitten olin varma että sinä viikonloppuna opitaan kääntymään ympäri, jäi aivan pienestä kiinni ja nyt homma ei juurikaan jaksa enää kiinnostaa, vaan pitäisi ainoastaan päästä istumaan. Ja niin me sitten harjoitellaan sitä istumista, äiti ottaa käsistä kiinni ja muru yrittää oitis nousta ylös, ja niin äiti vähän auttaa ja heti kuuluu onnen kiljaisu kun ollaan ylhäällä.

Nelikuinen on myös antanut äidille muutaman naurun, ja voi hitsi vie kun se on ihanaa! Ikinä ei vaan naurata samat jutut uudestaan kun pitäisi isinkin kuulla, yritetään uusia temppuja niin muru saa taas nauraa.

Nelikuinen tykkää ihan hurjasti isoveljestään, nimittäin se isoveljenkin naama yleensä hymyilyttää ja ei kai ihme kun isoveli huomioi toista koko ajan, tunkee naamaa toisen naamalle ja lässyttää, heiluttaa käsistä ja pitää hyvänä. Ja miten ihanaa se onkaan, vaikka joskus se naaman tunkeminen aavistuksen meitä isompia ärsyttääkin, heh!


Nelikuinen on niin äidin muru, äidin poika, äidin pieni patukka. Ja äiti on niin rakastunut, rakastunut korviaan myöden tuohon pieneen nelikuiseen pötkylään. Vaikka oma aika on nollilla saa tuo pienokainen äidin joka kerta hymyilemään vaikka miten väsyttäiskin, on ne vaan ihmeellisiä ja niin täydellisiä. Jo nelikuisinakin.

 ♥Laura

tiistai 13. marraskuuta 2018

Isänpäivän mokkapala-pokekakku

Meillä oli aika sokerinen isänpäivä, mutta niinhän ne juhlapäivät vähän tuppaa aina olemaankin. Ja niin ne saakin olla, niinhän niiden kuuluukin olla. Aamupala alkoi kaurapuurolla, vaikka isi sai puurokulhon viereen isomman kulhollisen karkkia, joilla tuli täydentää isänpäiväkortin viesti. Ei se kyllä niitä puuron sekaan sentään laittanut vaan malttoi säästää myöhemmälle.

Mutta ei siinä kaikki, sokeria tarjoiltiin iltapalapöydässä vielä vähän lisää. Tai aika paljonkin lisää. Jos joku ei vielä tiennyt, meidän poikien isimiehen ehdoton suosikki on mokkapalat, toiselta nimeltään masaliisa, ja niin halusin tehdä vähän taikoja ja luoda niistä jotain ihan uutta.

Me ollaan syöty niitä perinteisiä mokkapaloja ja paljon, ollaan syöty kääretortun muodossa, kakkuna ja jopa kakkutikkareina, mutta nyt syötiin pokekakkuna. Ja siitä tuli kerralla uusi hitti, isimies kehui parhaaksi leipomukseksi mitä on syönyt ja meni listan kärkeen oikein ryminällä. Tätä kuulemma jatkossakin, niin hyvää se oli! Mutta ihmekkös tuo, olihan se.

Olin ensin ajatellut kehittää mokkapaloista kunnon täytekakun, mutta sitten törmäsin pokekakkuihin ja siitä se ajatus sitten lähti. Mokkapala-pokekakku. Vielä kun olisi ollut tarkka mitoissa, mutta kun ei se leipominen saa olla liian tarkkaa, ja niin tulee kaakaojauhetta heitelty vähän miten sattuu milläkin kertaa. Joten tässä oma ohjeeni isin uuteen suosikkiin, tai niin lähelle kuin suinkin mahdollista. Kaakaojauhetta kun meni suoraan purkista pariinkin otteeseen, tomusokerinkaan kanssa en ollut kovinkaan tarkkana. Eikä tarvitse ollakkaan, leipomista ei saa ottaa liian vakavasti, pitää käyttää luovuutta ja antaa mennä!

  
Mokkapala-pokekakku

Pohja: 
2 huoneenlämpöistä kananmunaa
1 1/2 dl sokeria
100 g voita sulatettuna
Vähän reilu 2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl kaakaojauhetta
1 1/2 tl leivinjauhetta
1 rkl vaniljasokeria
1 dl maitoa

Täyte:
1 tölkki kondensoitua maitoa
100 g tummaa suklaata
Kaakaojauhetta tuomaan lisää suklaisuutta, oman maun mukaan

Kuorrute:
50 g voita sulatettuna
Noin 250 g tomusokeria
Muutama reilu ruokalusikallinen kaakaojauhetta
Pari lusikallista vettä notkistamaan kuorrute
2 rkl vaniljasokeria

Vatkaa huoneenlämpöiset munat ja sokeri vaahdoksi.
Lisää sulatettu ja jäähtynyt voi
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää siivilän läpi taikinaan vuorotellen maidon kanssa, vältä turhaa sekoittamista.
Vuoraa pienen irtopohjavuoan pohja leivinpaperilla ja voitele reunat.
Kaada taikina vuokaan ja paista 200 asteessa noin 25-35 minuuttia, tai kunnes kakku on riittävän kypsä. Kokeile kypsyyttä puutikulla, kakku saa jäädä keskeltä hieman tahmeaksi, mielummin niin kuin liian kuiva.

Irrota jäähtynyt kakku vuoasta ja valmista täyte.
Sulata suklaa ja sekoita se kondensoituun maitoon, lisää kaakaojauhetta omaan makuun sopivaksi.
Töki kakkuun reikiä melkein pohjaan asti, käytin tähän lasten muovista pitkän lusikan vartta.
Valuta reikiin täytettä, auta lusikalla ja valuta lisää aina kun täyte on valunut tarpeeksi. Näyttää että täytettä olisi hurjankin paljon, mutta itse sain käytettyä tähän lähes kaiken, pohjalle jääneen sekoitin kuorrutteen mukaan.
Laita kakku jääkaappiin ja valmista kuorrute.

Sulata voi mikrossa, lisää muut aineet ja vettä sen verran, että kuorrute on sopivaa levitettäväksi.
Levitä sitten kuorrute kakun päälle ja reunoille.
Laita kakku jääkaappiin hetkeksi odottamaan tarjoilua. 

♥ Laura

perjantai 9. marraskuuta 2018

Hurja monsterikortti isille

Selailin pinterestin syövereistä hauskaa ja sopivaa isänpäiväkorttia askarreltavaksi yhdessä esikoisen kanssa. Sieltähän jos jostain löytyy ideoita aina niin kauan kuin vain jaksaa hakea, mutta nyt halusin löytää jotain yksinkertaista ja helppoa mutta kuitenkin hauskaa ja niin myös löysin. Jälleen kerran.

Kuvassa oli neljä erilaista käsimonsteria ja arvasin että meidän murupää tykkää niistä aivan taatusti ja niinhän se tykkäskin! Tämä kortti vaan ei tullutkaan isille, koska kerhossa on jo askarreltu isänpäiväkortti joka odottaa isiä varmasa piilossa, tämä kortti tuli tietysti vaarille.

Me vietetään tänä vuonna kaksi eri isänpäivää, huomenna on isinpäivä ja sunnuntaina on vaarinpäivä. Joten pitihän vaarinkin saada ikioma kortti ja mikä sen kivempi kuin itse askarreltu.

Tämä kortti on hauska ja helposti muunneltavissa mieluisaksi. Meidän murupää vaan on aika kaavoihin kangistunut ja jos joku malli on valmiina, täytyy tehdä täysin samanlainen. Ja niin me sitten tehtiin täysin samanlainen oranssi monsterikortti pikkuveljen nukkuessa terassilla päiväunia. Paras aika yhteiselle askarteluhetkelle esikoisen kanssa. Helppoa ja kivaa!

Tähän korttiin tarvitset ihan ensimmäiseksi pienen apurin ja sen pienen apurin kädenjäljen. Lisäksi eri värisiä kartonkeja, tusseja, hassuja silmiä ja pörröistä rautalankaa tai karvapallon, liimaa ja seikkailumieltä.

Taittakaa värikäs kartonki ja piirtäkää yhdessä lapsen kädenjälki taitoskohtaan.
Leikatkaa kädenjälki irti, niin että kortti aukeaa ranteen kohdalta.
Liimatkaa monsterille silmät ja piirtäkää suu.
Leikatkaa hampaita eri kartongista tai valkoisesta paperista ja liimatkaa ne monsterin suulle.
Tällä monsterilla oli vielä karvainen tupsu päässä, joka me tehtiin pörröisestä rautalangasta ja liimattiin paikalleen.
Sisälle vielä isänpäivän tervehdys ja tadaa, kortti on valmis!

♥ Laura

torstai 8. marraskuuta 2018

Sitruunakakku vaniljayllätyksellä

Viime viikolla meidän murujen toinen mummi täytti vuosia, ei ihan vielä päästy pyöreisiin asti mutta ensi vuonna sitten. Eli olisikohan sitä ikää tullut nyt täyteen 25, ainakin oma mummini juhlapäivänään väitti kiven kovana täyttävänsä aina vain uudelleen sen kaksikymmentäviisi. Ehkä sama pätee myös meidän poikien mummiin? Tai ehkä molempiin mummeihin.

Joka tapauksessa, esikoinen kantoi viime sunnuntaina ylpeänä Ryhmä Hau-kääreisiin pakatun teekannun ja yhdessä askartelemamme kortin autoon isin tuodessa leipomaani kakkua. Minä kun mummin miniänä lupasin jotain leipoa, ja leivoinkin sitruunakakkua pienellä vaniljaisella yllätyksellä.

Kakku oli hyvää, mikä on tietysti pääasia. Sitruuna ja vanilja on oiva makupari yhdessä ja yllätysraita toi kivaa lisää kakkuun. Se myös näytti kivalta kakkua leikatessa, heh! Mutta on myönnettävä, vaikka kakku olikin tosi hyvää, se oli sitäkin parempaa juuri ennen uuniin menoa, ihanassa samettisen pehmeässä taikinan muodossa. Ai että, söin sitä ehkä lusikallisen, tai oikeastaan useamman lusikallisen.. Ja niin osasin odottaa herkullista sitruunakakkua, vaikka tuli se myönnettyä, taikina vei voiton tällä kertaa - tosin niin se tekee aika usein. Ainakin jos on taikinalla herkuttelijatyyppiä. Niin kuin minä ja hyvin talon tavoille oppinut esikoinen, joka maistais taikinalusikkaa jo pelkässä jauhovaiheessa.

Niin tai näin, taikinaa tai kypsää kakkua, se maistui eikä juhlasankarilla ollut vertailukohdetta, jolla tarkoitankin raakaa kakkutaikinaa ja isimies välitti kehut takaisin kotiin asti, me kun pikkumurun kanssa ei tällä kertaa lähdety mummille ja vaarille mukaan. Me sen sijaan höpöteltiin toisillemme sohvan reunalla ja odoteltiin kakkua kotiin maisteltavaksi.


Sitruunakakku vaniljayllätyksellä

200 g huoneenlämpöistä voita
3 dl sokeria
4 kananmunaa huoneenlämpöisenä
1 dl sitruunamehua (2-3 sitruunaa)
2 sitruunan kuorta raastettuna
2 tl vaniljasokeria
1/2 tl kardemummaa
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
200 g valio vaniljarahkaa

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi.
Vatkaa sekaan munat yksitellen.
Lisää sitruunamehu ja sitruunan kuoriraaste.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja siivilöi ne taikinaan, sekoita nopeasti.
Voitele  ja jauhota noin 2 litran rengaskakkuvuoka.
Levitä vuokaan reilu puolet taikinasta, levitä sitten vaniljarahka kakkutaikinan keskelle kakun ympäri ja levitä päälle vielä loppu kakkutaikina. Tasoita pinta.
Paista  175 asteessa uunin alatasolla noin 45-50 minuuttia.
Koristele kumottu ja jäähtynyt kakku tomusokerilla.

Laura